Heräsin taas blenderin surinaan. Neljäs aamu peräkkäin. Kello näytti 6.15. Suvi seisoi keittiössä urheilutrikoot ja toppi päällään, surautti jotakin vihreää smoothieksi, ja joogamatto oli pöydällä vieressä. Hän huomasi minut ovella, hymyili:
Huomenta! Haluatko smoothien? Tässä on pinaattia, selleriä, banaania ja chian siemeniä.
Pudistin päätä, kaadoin itselleni kahvia ja istuin pöydän ääreen. Suvi joi smoothiensa loppuun, nappasi mattonsa ja siirtyi olohuoneeseen tekemään aamuharjoituksia. Suljetun oven takaa kuului rauhallista joogamusiikkia.
Minä olen 53-vuotias, Suvi 35. Erotusta siis tasan 18 vuotta. Muutimme yhteen kolme kuukautta sitten, oltuamme reilun puoli vuotta yhdessä. Silloin kaikki tuntui täydelliseltä. Nyt istun keittiössä aamukahvin kanssa ja mietin
Kuinka meistä ylipäätään tuli pari
Tapasimme sattumalta kirjakaupassa Kampissa. Minä valikoin dekkaria, Suvi selasi henkisen kasvun oppaita. Juttu luisti heti, vaihdoimme numerot. Viikon päästä kahvilla, kuukauden kuluttua olimme pari.
Tykkäätkö dekkareista? hän kysyi silloin.
Tykkään. Entä sinä, mitä luet? vastasin.
Suvi on markkinointihommissa isossa IT-firmassa, tienaa hyvin ja asui yksiössä Töölössä. Minä olen perustoimistossa, asun Kontulassa kolmiossa, eronnut kahdeksan vuotta sitten, aikuiset lapset omillaan.
Alkuun kaikki oli ihanaa. Nähdään pari kertaa viikossa: elokuvissa, ravintolassa, kävelyllä. Suvi oli fiksu, hauska ja kiinnostava. Pidin siitä, että hän ei tarvinnut minua koko ajan, vaan eli myös omaa elämäänsä. Tuntui että nyt löytyi tasapainoinen nainen vaikka nuorempi.
Kuuden kuukauden jälkeen hän ehdotti muuttoa yhteen. Suvin vuokrasopimus oli päättymässä.
Miksi vuokrata, kun olemme kuitenkin lähes koko ajan yhdessä? Voitaisiin kokeilla elämää sinun luonasi.
Olihan minulla tilaa, hän ei halunnut rahaa vuokraan, tarjosi että hoidamme yhtiövastikkeen ja kulut puoliksi. Loogista.
Ensimmäisen kuukauden vakuuttelin itselleni, että totuttelen vain hänen läsnäoloonsa. Toisen kuukauden aikana ärsytti yhä useammin pienet asiat. Kolmannella tajusin tämä ei ole minulle.
Meillä oli eri rytmit
Suvi heräsi kuudelta joka päivä, viikonloppuisinkin. Joko teki aamujoogan, jumpan tai pitkän kävelyn, sitten valmisteli smoothien ja suuntasi töihin etänä tai Espoon toimistoon. Illalla yhdeksän aikaan jo nukkui. Tämä on ollut minun rytmini jo viisi vuotta. En vaan toimi muuten, hän sanoi.
Minä nousen kahdeksalta, juon kahvit rauhassa, lähden toimistolle ennen puoli kymmentä. Kotiin palaan iltaseitsemältä, haluan vähän tv:tä uutisia, ehkä oluen. Menen nukkumaan yhdeltätoista, joskus puolen yön maissa.
Lopulta näimme tuskin ollenkaan. Aamulla Suvi oli energiaa täynnä, kun minä vasta heräilin. Illalla hän haukotteli jo, kun itse vasta rentouduin työpäivästä.
Yritin sopeutua menin vuoteeseen aiemmin, mutta nukuin huonosti, olo oli nuutunut. Pyysin Suvia hiljaisemmalle aamuisin hän pahastui:
En voi muuttaa rytmiäsi sinun vuoksesi.
Kotiasiatkin näin eri tavalla
Suvi oli minimalisti. Hän heitti pois puolet tavaroistani muuttaessaan: vanhat mukit, rikkinäiset paidat, tuhkakupin, pinon aikakauslehtiä.
Tarvitsetko sinä oikeasti näitä rojuja? hän kysyi.
Hän ei laittanut ruokaa lainkaan. Söi salaatteja, valmiita puuroja, joskus tilasi Woltin kautta keiton. Minä taas haluan kunnon kotiruokaa: lohikeittoa, lihapullia, perunaa. Tein ruokani aina itse, Suvi irvisteli:
Miten sinä voit syödä noin rasvaista?
Podcasteja hän kuunteli jatkuvasti keittiössä, kylpyhuoneessa, autossa. Itsetuntemuksesta, sijoittamisesta, psykologiasta.
Nämä ovat hyödyllisiä, kokeile! Minulle taas työpäivän jälkeen hiljaisuus on parasta.
Hän järjesti illanistujaisia kavereilleen kaikki parikymppisiä tai vähän yli kolmekymppisiä, IT- ja markkinointiporukkaa. Keskustelivat bitcoinista, start-upeista, matkoista Balille ja Thaimaahan. Nyökkäilin mukana, mutta tylsistyin. Katselivat minua vähän kuin outoa setää, joka eksynyt heidän iltaansa.
Läheisyyskin takkusi
Suvi halusi läheisyyttä usein. En ollut vastaan mutta minulla ei enää ollut kolmekymppisen energiaa. Tarvitsin oikean fiiliksen ja hieman aikaa. Hän saattoi tulla kesken päivän:
Mennäänkö hetkeksi?
En aina jaksanut. Hän loukkaantui:
Etkö muka halua minua?
Selitin: olen väsynyt, ei nyt huvita.
Sinä vain vanhenet ja et uskalla myöntää sitä, hän tokaisi.
Tuntui pahalta. Totta, pysyin tuskin hänen vauhdissaan. Hän oli täynnä eloa ja halusi kaikkea nyt. Itse kaipasin rauhaa.
Yritimme puhua. Suvi ehdotti käyntiä lääkärissä, vitamiineja, liikuntaa. Ärsyynnyin en niistä neuvoista, vaan koska hänen rinnallaan tunsin itseni riittämättömäksi.
Tunsin näytteleväni roolia
Eräänä iltana Suvi selosti keittiössä uutta projektia, mainoskampanjaa, dataa ja mittareita. Nyökyttelin, kyselin, mutta oikeasti ajatukseni olivat ihan muualla.
Ei kiinnostanut mainosdata, en jaksanut kumpaa podcastia oli kuunnellut. Mutta esitin kiinnostunutta niin kai pitäisi.
Tajusin, että en elä itseäni varten esitin nuorempaa, energistä miestä. Oikeasti halusin vain oluen ja futispelin illalla.
En sanonut heti mitään. Viikkoja menin vielä mukana, toivo että tunne menisi ohi. Se vain paheni.
Kun erosimme
Sanoin asiani rehellisesti. Istuin pöydän ääreen, laitoin telkkarin kiinni:
Suvi. Minusta tuntuu, ettei me kuuluta yhteen. Ei siksi, että toinen olisi vääränlainen me vain elämme eri maailmoissa. Sinä haluat vauhtia ja uutta. Minä kaipaan rauhaa ja pysyvyyttä. En osaa antaa sitä, mitä tarvitset eikä sinunkaan tarvitse elää minun tavallani.
Suvi oli hetken hiljaa ja sanoi:
Arvasin, että näin käy. Toivoin vain, että ehkä muuttuisit.
Se oli rehellisin keskustelu, mitä meillä oli ollut koko aikana. Hän ei itkenyt, ei riidellyt. Seuraavana päivänä Suvi pakkasi kamansa ja lähti. Viikon päästä tuli viesti:
Kiitos, että olit suora. Toivottavasti löydät sellaisen, jonka kanssa on helppoa.
Toivotin samaa takaisin.
Mitä opin ikäerosta
Puoli vuotta on mennyt. Elän taas omaa arkeani herään milloin huvittaa, teen ruokaa omalla tyylillä, katson telkkaria mitä haluan. Olen ihan tyytyväinen. Ei yksinäinen, vaan hyvä näin.
Oivalsin muutaman asian.
Ensiksi: 18 vuoden ikäero ei ole numero, vaan arjen rytmin ja elämänvaiheen eroa. Suvi oli ura- ja kasvuvaiheessa, halusi kokeilla kaikkea uutta. Minä taas kaipasin vakiintunutta arkea.
Toiseksi: omia perustarpeitaan ei voi vaihtaa toisen vuoksi. Koitin elää hänen tahdissaan ei onnistunut. Hän koitti hidastaa ei onnistunut. Molemmat vain esittivät hetken.
Kolmanneksi: suhde nuoremman naisen kanssa kolkuttelee itsetuntoa. Väistämättä vertailet itseäsi, tunnet vuosien eron ja alat suorittaa. Se väsyttää.
Neljänneksi: pelkkä rakkaus ei riitä. Molempien on hyvä haluta samoja asioita, olla lähellä samassa rytmissä ja mukavuusalueella. Meillä sitä ei ollut.
Nyt en hae mitään aktiivisesti. Viihdyn yksin. Jos joku samanhenkinen osuu kohdalle, hyvä. Jos ei, ei haittaa.
Voiko 50+ mies ja 30+ nainen todella löytää yhteisen arjen? Onko elämänrytmi lopulta aina esteenä? Voiko antaa nuorelle naiselle sitä energiaa ja läheisyyttä, mitä hän tarvitsee vai onko se vain myytti? Kannattaako tällaista yrittää enää tämän ikäisenä vai pitäisikö pysyä omanikäisten seurassa?
