Vastaanoton jälkeen lääkäri ujutti huomaamattomasti minulle taskuun lapun: “Pakene perhettäsi!” Samana iltana tajusin, että hän oli juuri pelastanut henkeni. Mutta se, mitä tapahtui, yllätti kaikki… Sellaista ei pysty kuvittelemaankaan.
Olin ollut vuosia potilaana tutulla terveyskeskuslääkärillä, Juhani Virtasella. Tälläkin kertaa hän jäi hyvästelemään pidempään kuin yleensä ja laski salaa käteeni pienen paperilapun. Katsahdin häneen kysyvästi, hän painoi sormen huulilleen ja nyökkäsi alakuloisesti. Poistuttuani vastaanotosta avasin lapun, jossa luki kiireellä: “Lähde pois perheesi luota.”
Alkuun pidin sitä oudoksuttavana vitsinä. Mutta sinä iltana ymmärsin, että ehkä juuri tuo lappu pelasti henkeni. Kotimatkalla mietin yhä Juhanin outoa käytöstä. Hän oli hoitanut minua jo aviomieheni, edesmennen Olavin päivistä alkaen aina ollut luotettava, tarkka ja rauhallinen lääkäri. Miksi nyt näin? Ajattelin huvittuneena, että ehkä ikä tekee temppuja. Laitoin lapun takin taskuun ja ajattelin unohtaa asian.
Olin pitänyt elämääni turvallisena ja arvattavana. Miehen kuoleman jälkeen ainoa iloni oli ollut poikani Antti. Vuotta aiemmin hän toi kotiin nuoren morsiamen, Annin, ja otin hänetkin rakkaudella vastaan. Nuoret menivät naimisiin ja jäivät asumaan luokseni kolmioon Helsingin Kalliossa. “Äiti, ethän sinä yksin voi olla olet meille kaikki kaikessa,” kuulin usein Antilta ja aina hartauteni kasvoi heidän lämpimästä huolenpidostaan.
Avatessani oven tunsin tuoreiden leivonnaisten tuoksun. Keittiöstä leijui omenapiirakan haju Annilta, joka osasi tehdä juuri minun suosikkini. “Äiti, olet kotona! Miten meni lääkärillä?”, Anni huusi keittiöstä vilpittömän huolestuneena, jolloin unohdin koko lapun. “Kaikki hyvin, Anni. Vähän verenpaine heittelee, sain uudet pillerit,” valehtelin.
Anni otti käsipuolesta ja johdatti olohuoneeseen. “Me teimme Antin kanssa sinulle yrttihauduketta sydämen vahvistukseksi. Ota tästä, se tekee hyvää,” Anni sanoi. Sillä hetkellä heidän huolenpitonsa tuntui lähes liialliselta, mutta pidin sitä ylitsevuotavana rakkautena. Ilta kului kuten ennenkin: he tarjosivat parhaita piiraspaloja ja kaatoivat erityistä yrttiteetä kuppiini.
Myöhään illalla väsyneenä vetäydyin omaan huoneeseeni. Melkein nukahdin, kun ovi narisi ja Anni hiipi sisään kantaen lautasta, jolla oli suuri valkoinen tabletti ja höyryävä yrttitee. “Muistathan syödä vitamiinipillerin ja juoda teetä, niin nukut varmasti hyvin,” hän kuiskasi lempeästi.
En halunnut loukata, joten otin tabletin suuhun, mutta salaa puristin sen nyrkkiini vain pieni siemaus teetä ja “Kiitos rakas, hyvää yötä”. Kuuletukseni helpommaksi, päästin pillerin lattialle ja se vieri vanhan koristeellisen lipaston alle. ‘Huomenna heitän pois’, ajattelin ja käperryin nukkumaan.
En tiennytkään, että juuri tämä sattuma pelastaisi minut. Keskellä yötä minut herätti surkea piipitys, joka kuului lipaston alta. Sytytin yövalon ja löysin lemmikkihamsterimme pienen, pörröisen Aarni-hamsterin kyljellään, heikkona ja tuskin hengittäen.
Kauhun vallassa nostin Aarnin syliini. Hän oli lämmin ja hikinen; selvästi kipeä. Silloin huomasin siinä aivan hamsterin vieressä, lattialla, oli juuri se tabletti, jonka pudotin aiemmin. Ymmärsin: hän oli syönyt sen ja nyt kuolemassa.
Toin tabletin silmieni eteen ei mitään merkintöjä, pelkkä valkoinen, liituinen murikka. Oivalsin järkytyksekseni: tämä ei ollut mikään vitamiini. Se oli myrkky. Jos olisin niellyt sen, kuten käskettiin…
Aarni nytkähti viimeisen kerran ja vaipui hiljaiseen rauhaan. Itkin hiljaa: pieni ystäväni, joka pelasti elämäni tietämättään.
Muistin Juhani Virtasen lapun: “Lähde pois perheesi luota.” Juhani oli ollut tosissaan. Hän oli huomannut jotain, mitä en itse nähnyt, ja uskalsi varoittaa minua. Katsoin ympärilleni uusin silmin tutut esineet muuttuivat uhkiksi.
Kääriin Aarnin nenäliinaan ja laitoin jemmaan kaappiin, hautaisin myöhemmin. Nyt oli tärkeintä lähteä. Ääntä välttäen pakkasin dokumentit, käteistä euroja, vaihtovaatteita pieneen laukkuun ja sujautin mukaan myös sen “vitamiinipurkin”. Ehkä se olisi todiste.
Hiivin hiljaa ovelle. Asunto oli hiljainen, vain kellon raksutus. Varovasti aukaisin ulko-oven. Porasin rappukäytävään ja alas; kylmä yöilma hyväili kasvoja.
Minne menisin? Mieleen tuli vain yksi henkilö, Juhani Virtanen. Hän asui lähellä, seuraavassa talossa. Kävelin ripeästi pitkin hiljaista Kalliota, vakaasti katsellen taakseni. Kadut olivat autioita.
Vihdoin soitin hänen ovikelloaan. Hän vastasi nopeasti, ja hiljaa kuiskasin: “Minä se olen. Avaa, tiedän kaiken.” Hetken päästä pääsin sisään.
Juhani istutti minut alas ja katseli pitkään vitamiinipurkkia ja tablettia. “Osasin arvata. Olet viime kuukausina valittanut pahoinvointia, kummallisia oireita. Tutkin verikokeitasi: löytyi aineita, joita ei pitäisi olla. Siksi varoitin sinua.”
Pikainen testi paljasti: kyseessä oli voimakas psyykenlääke erittäin vaarallinen ikäiselleni ihmiselle. Juhani huokaisi: “Et voi palata kotiin. Autan sinua. Ensin sinun on pysyttävä turvassa.”
Itku nousi en pelosta, vaan raivosta. Omat rakkaat lapseni tekivät tämän ja vielä kylmän rauhallisesti…
Epilogi
Puolen vuoden päästä kaikki selvisi, mutta raskain seurauksin… Poliisitutkinta kesti kauan. Aluksi Antti ja Anni väittivät kaiken olleen vitamiineja, teen tavallista yrttihauduketta ja hamsterin kuoleman sattumaa. Mutta laboratoriot ympärillä paljastivat: tableteissa oli vahvaa psyykenlääkettä, teessä rauhoittavia, ja verikokeeni näyttivät myrkyn kertymistä kuukausien ajalta.
Antti murtui kuulusteluissa. Itkien kertoi Annin kehittäneen koko suunnitelman. Anni oli vakuuttanut miehelleen, että “äiti on jo vanha, kyllä me tarvitsemme tämän asunnon” ja etsinyt apteekista lääkkeet, laskenut annokset ja valvonut, että söin joka ilta vitamiinit. Antin mukaan hän “ei vain uskaltanut vastustaa” vaimoaan.
Anni kielsi viimeiseen asti, haukkui minun kuvitelmiani vanhojen houreiksi, mutta todisteet olivat kiistattomat. Hänet tuomittiin murhan yrityksestä, Antti selvisi ehdollisella myötäilystään ja katumuksestaan.
Nyt asun toisella paikkakunnalla, Turun seudulla. Juhani auttoi minua saamaan uuden pienen asunnon ja järjesti minut tuttunsa vastaanotolle, ja aloitin uuden rauhallisen elämän. Kudon aamut villahuiveja myyntiin, käyn välillä eläkeläiskerhossa ja kuljeskelen puistossa ja nukun ensi kertaa pitkään aikaan levollisesti.
Ajattelen yhä Anttia; sydäntä särkee muistot entisestä pojastani. Tiedän, ettei hän ole enää sama, kenet kerran rakastin. En vihaa häntä, mutta ymmärrän: perheeni hajosi jo paljon ennen sitä yötä.
Aarna-hamsteria muistan usein. Uudella hyllylläni on nyt hänen kuvansa ja pehmo-Aarni muistona. Joka ilta vien hyllylle puolukan hän todellakin pelasti minut.
Juhani tulee vierailulle kerran kuussa. Hän tuo aina uuden kirjan ja kyselee kuulumiset. Viimeksi hän sanoi: “Ehkä lääkärin tärkein tehtävä on huomata silloin, kun ihmiselle on uhkana jotain suurempaa kuin pelkkä diagnoosi.”
Nyökkäsin ja hymyilin. Nyt tiedän sen: elämä jatkuu. Myös petoksen jälkeen. Silloinkin, kun kaikki näyttää menevän rikki erityisesti silloin, kun viimein olet turvassa.
