Jari, nämä kissat ovat asuneet täällä siitä asti kun minulla oli vielä letit päässä ja sinä olit pelkkä etäinen tulevaisuuden mahdollisuus! Miksi minä heidät muka jonnekin laittaisin? Elsa kysyi jääkylmällä äänellä. Sitä, mitä nyt ehdotat, kutsutaan yksinkertaisesti petturuudeksi…
Elsa asui pienessä suomalaisessa kaupungissatyyliin Hämeenlinnassa. Kesäisin kadut verhoutuivat koivikkoihin ja perennapenkkeihin, jotka kukkivat toukokuulta lokakuulle asti täyttäen ilman makealla tuoksullaan. Sellaisessa kaupungissa tallella pysyy ehtimiseen mielessä, mikä elämässä oikeasti merkitsee jotain.
Elsan äiti oli menehtynyt jo varhain, ja pikkutytöstä kasvoi nainen tätinsä, Maija-Liisan, hoivissa. Maija-Liisa jäi naimattomaksiei ollut helppoa löytää puolisoa aralle, nilkuttavalle naiselle, jonka sydän kuitenkin riitti vaikka pienelle kylälle. Kaikki lempeys ja lämpö menivätkin siskontyttärelle. Elsa rakasti tätiään, oli aina kiitollinen ja kutsui häntä tutusti “äiti Maijaksi”.
Äiti Maija, hei! Mä oon kotona! Elsalla oli niin heleä ääni, että sillä olisi avannut mikä tahansa ulko-ovi, oli sitten palannut koulusta, pyörälenkiltä tai lukiosta.
Tervetuloa, rakas! No, miten meni?
Elsa oppi lukemaan varhainäiti Maija luki hänelle paljon, erityisesti eläimistä, linnuista ja ötököistä. Yhdessä vietetyt kirjaillat olivat kiistämätön perinne.
Kun Elsa oli noin kahdentoista, hän raahasi kotiin naukuvan kissanpennun.
Äiti Maija, sillä ei ole ketään eikä mitään! Se on ressukka ja yksinäinen, tytön ääni tutisi kyynelistä.
Otetaan se meille, Elsa, Maija-Liisa sanoi ja halasi.
Näin taloon ilmestyi Manta. Pari vuotta myöhemmin Maija-Liisa toi vielä toisenkin.
Ajattele, Elsa, joku jätti työpaikan oven taa laatikollisen pentuja! Me ja työpaikan naiset jaoimme niitä pois kuin hulluja ja tämä tuli meille!
Meillä on nyt KAKSI kissaa, äiti Maija! Ihan mahtavaa!
Elsa otti uuden tulokkaan riemulla vastaan. Manta katsoi alkuun nenänvarttaan pitkin, mutta hetken päästä nappasi uuden pennun niskasta ja kiikutti sohvalle, missä alkoi nuolla tätä niin kuin oman pennun kuuluukin.
Vuodet vierivät. Elsa huolehti yhä enemmän äiti Maijasta: hän imuroi, laittoi ruokaa, kävi kaupassa. Hänellä oli päässä jokainen Maija-Liisan lääke, tiesi jokaisen lääkärin nimen ja kulki aina mukana terveyskeskukseen. Kaksin olo oli täyttä elämääluettiin, katsottiin elokuvia, vaihdettiin ajatuksia kaikesta välillä taloyhtiön kokouksista tapettivalintoihin.
Elämä pyörähti taas kun Elsa tapasi Jarinpaikallisessa taidenäyttelyssä tietysti. Elsa ei yrittänytkään peitellä Jaria Maija-Liisalta, joka heti vaistosi, että ihan puhdas pulmunen ei poika tainnut olla. Lopulta kuitenkin toppuutteli itseään ja totesi, että kai sitä vähän pitää mustasukkaisenakin olla.
Elsan onni oli tärkeintä, joten Maija-Liisa päästi tytön maailmalle. Elsa ja Jari vuokrasivat kaksion ja muuttivat yhteen.
Elsa kävi Maija-Liisan luona kahdesti viikossatiistaisin ja lauantaisin. Lauantaisin hän pyysi Jaria mukaan, mutta tällä miehellä oli aina mystisesti pyykkiä, lehti kesken, jotain.
Elsa, hei, siellä on NE kissat, tiiätköhaju, karvat, kupit Miten sä pystyt elämään siinä kämpässä?
Jari irvisteli ja mutristeli suuta, Elsa naurahti ja yritti siirtää puheenaihetta vitsiksi.
Voi Jari, et arvaa kuinka paljon iloa niistä lähtee!
Niinkö? Iloa?
Tottakai! Ne järjestää painimatseja, kehrää kun hyrrä, pyörittää tossuja ja nauha-leluja. Kun hyppäävät hetkeksi rinnalle kehräämään, et voi muuta kuin sulaa!
No, Elsa, mä en niistä piittaa. Älä loukkaannu, Jari jupisi. Se on teidän naisten hommaa Mä mieluummin jään kotiin ja odotan sun herkkuja!
Ajan myötä Maija-Liisan kunto huononi. Elsa piipahti lähes joka päivä töiden jälkeen. Hän ehdotti Jarille muuttoa tädin asuntoon, mutta tämä kieltäytyi jyrkästi. Elsa repesi kahden rakkaan ihmisen välissä.
Kotityöt lisääntyivät: pyykkiä päivittäin, lattioita jynssättiin kloriitilla. Sairauden ja vanhuuden tuoksu hiipi joka nurkkaan. Elsa huolestui, mutta tiesiloppu lähestyy…
Äiti Maija nukkui pois hiljaa, varhain aamulla. Elsa oli hänen vierellään yötä. He kuiskivat pitkään, Elsa luki kirjaa ääneen. Yölampun jäätyä palamaan Elsa nukahti.
Aamulla linnut lauloivat. Elsa pesi kasvonsa ja astui huoneeseen.
Äiti Maija… äiti…
Hän tarttui puhelimeen.
Jari, äiti kuoli, ääni särkyi itkuun ja Jari heräsi saman tien.
Hautajaisten jälkeen Elsalla oli tyhjä olo jota mikään ei täyttänyt. Hän menetti ainoan läheisensä. Kun aamulla löytyi täti menehtyneenä, lattialla odotti kirjekuorisisällä testamentti ja kirje.
“Rakas Elsani!
Tiedän, että sinuun sattuu. Ei ole ketään enää halattavana, ei suudeltavana. Äitisi lähti kun olit pieni. Isääsi et koskaan tuntenut. Vain minä olin.
Rakkain, rakastan sinua valtavasti! Muista se. Aina, ilossa tai surussaolen kanssasi.
Asunto on nyt sinun. Olihan se sinulla jo, mutta nyt virallisesti. On hyvä, että naisella on oma nurkkaolkoonkin pieni ja ikäloppu.
Elsa, pyydän vain, että huolehdit minun mummokissoistani. Manta ja Kerttu, nyt ne ovat sinun vastuullasi.
Ole onnellinen! Rakastan sinua.
Äiti Maija”
Elsa itki ja luki kirjettä yhä uudelleen. Hän silitti kissoja, halasi, kuiskasi niille lämpimiä sanoja. Ne olivat yhtä kalliita kuin äiti Maija.
Päätös syntyi: Elsa muuttaa tädin asuntoon. Siivousta, pesua, pesukarhuleikkejä kissojen kanssa, uuden elämän rakentamista.
Jari kieltäytyi tulemasta mukaan.
Elsa, jospa elettäisiin aika erillään nyt. Mä en pärjää kissojen kanssa. Ja siellä tuoksuu vieläkin vanhalta, Jarin silmät synkkenivät.
Satuttimutta Elsalla oli suuremmat surut.
Vähitellen Elsa palasi jaloilleen. Leikki kissojen kanssa, luki rakkaimpia kirjoja, vaihtoi verhot ja pesi matot. Jarin kanssa tapaamiset vähenivät, elämä keveni.
Sitten ovikello soi.
Jari? Moi! Tule vaan, Elsa hymyili.
Elsa, mä oon kaivannut sua! Jari rutisti häntä. Täällä onkin kodikasta! Eikä ole hajua! Sä olet viimein antanut kissoille lähtöpassit?
Elsa jäi tuijottamaan.
Mitä tarkoitat “antanut lähtöpassit”?
No, nehän oli sun tädin mummokissoja. Ja haisi… ja karvoja, kuppeja
Jari astui olohuoneeseen.
Eli… ne on vielä täällä?
Manta leikki hännällään, Kerttu nuoli laiskaa tassuaan.
Jari, nämä kissat olivat täällä ennen kuin sinä edes osasit lausua mun nimeä. Miksi ihmeessä minä niitä minnekään veisin? Elsa totesi kylmästi.
Älä viitsi. Asuntohan on mainio! Tekisit modernin remontin, ostaisit hyvät kalusteet ja pääsisit kissoista!
Hän astui lähemmäs ja tuijotti. Elsa ei väistänyt.
Jari, tuo on petturuutta.
Elsa, tämä on järjen ääni. En minä ehdota, että heität ne pakkaseenviedään vaikka kissataloon. Mä maksan niiden hoidosta siellä!
Sinä jopa maksaisit? Et sinä ymmärrä. En minä niitä anna minnekään. Ne ovat minun perhettäni!
Elsa, sinä olet järkevä, ajattele tulevaa: ura, naimisiin, lapset. Kyllä sulla biologinen kello käy…
Harkitse. En aio asua kissojen kanssa. Päätäperhe minun kanssani, tai elämä yksin.
Jari nautti roolistaan: järkevä mies, selkeät rajat. Elsa ei kuitenkaan innostunut; ei hääsuunnitelmista, ei lapsitoiveista. Hänessä oli väsymystä, jopa etäisyyttä.
Jari tuijotti yrittäen ymmärtää, miksi Elsa jaksaisi pitää kaksi “turhaa” kissaa. Hän ei tajunnut, että kissoihin tiivistyi kaikki, mikä Elsalle jäi Maija-Liisasta, menneistä vuosista ja omasta kodista.
Yhtäkkiä Elsa oivalsi: ei hän voisi elää painostuksen, vaatimusten ja kylmän laskelmoinnin alla. Rakkaus ei kestä ultimaatteja.
Voisiko lapsista tulla mitään hyvää miehen kanssa, joka vaatii hylkäämään ne, jotka yhdessä Maija-Liisan kanssa oli pelastettu ja kasvatettu?
Jari, kuules, lähde nyt. Minun täytyy toipua. En ole toipunut äiti Maijan kuolemasta ja sinä jo vaadit näin isoja asioita. Poistu, kiitos.
No hyvä on! Minähän kyllä lähden, et sinä taitaisi kelvata muutenkaan!
Jari paiskoi oven mennessään, niin että vitriinin Ruutu-lasit kilisivät. Kissat säikähtivät. Elsa tunsi pienen, mutta kummallisen vapautuksen.
Hän istahti sohvalle, halasi Mantaa ja Kerttua, painoi kasvonsa niiden lämpöiseen turkkiin:
Te olette minun pienet rakkaani! En ikinä luovu teistä! Te olette minun perheeni. Kuulitko, äiti Maija? Minä, niitä, en, ikinä, luovuta!
Muutaman päivän päästä Elsa näki Jarin pihalla tuijottamassa kissakodin ikkunoita, kuin olisi toivonut näkevänsä jotain muuta.
Elsa heilautti kättään pysäyttävästi ja kulki rauhallisesti ohi:
Ei, Jari, ei käy! Jään kissojeni kanssa! ilmoitti hän ja katosi talon rappukäytävään.
Ovi kilahti kiinni kuin viimeinen sinetti hyväsydämisen naisen ja välinpitämättömän miehen tarinaan.
Kissat elivät niin kauan kuin niiden aika oli. Jokainen askel, jokainen kehräys, jokainen karva muistutti Elsaa äiti Maijasta, lapsuuden auringosta ja nuoruuden lämpimästä turvasta.
Sillä perhe ei tarkoita vain verisiteitä. Se tarkoittaa niitä, jotka ovat lähellä sydäntä, jotka huolehtivat, osallistuvat ja rakastavat ilman ehtoja, ilman tinkimistä.
Missä on aito rakkaus, siellä ei ole tilaa petturuudelle. Ja siellä on lämpöä talossa, sydämessäja pieni, hiljaa kehräävä lemmikki, jonka lähellä elämä tuntuu juuri oikealta.
