Pertti, nämä kissat ovat olleet täällä siitä asti ennen kuin me edes tunnettiin, Inkeri sanoi jääkylmällä äänellä. Mitä ihmettä minun pitäisi muka tehdä niille? Se, mitä ehdotat, on nimeltään petos…
Inkeri asui pienessä, vehreässä kaupungissa Etelä-Suomessa. Kesäisin kadut peittyivät lehtipuiden varjoihin, ja kukkapenkit kukoistivat aikaisesta keväästä pitkälle syksyyn tuoksuttaen ilmaansa hunajaisella makeudella. Tällaisessa paikassa pääsi helposti miettimään elämää, onnea ja sitä, mikä oikeasti on tärkeää…
Inkerin äiti oli kuollut jo kauan sitten, ja pikkuruista Inkeriä oli kasvattanut hänen tätinsä rauhallinen, keppiin tukeutuva Hilkka. Hilkan oma rakkauselämä ei ollut asettunut; hänelle ei koskaan löytynyt sitä oikeaa, joka olisi osannut rakastaa häntä ehdoitta. Kaiken rakkautensa hän antoi Inkerille. Inkeri rakasti tätiään, oli loputtoman kiitollinen ja kutsui häntä hellästi: “äiti Hilkka”.
Äiti Hilkka, hei! Mä olen kotona, Inkerin heleä ääni kaikui eteisessä koulupäivän jälkeen, leikkiessä tai myöhemmin opintojen lomassa.
Kulta pieni! Miten päivä sujui?
Inkeri oppi lukemaan aikaisin; äiti Hilkka vietti iltojaan hänen kanssaan, luki ääneen kirjoja, etenkin eläimistä, linnuista ja hyönteisistä. Nämä yhteiset kirjailtat olivat heidän oma pieni perinteensä.
Kun Inkeri oli noin kahdentoista, hän toi eräänä iltapäivänä kotiin määkivän kissanpennun.
Äiti Hilkka, katso nyt miten onneton se on. Pikkuinen, hylätty eikä kenellekään kuuluva, tytön ääni värisi kyynelistä.
Inkeri, otetaan se meille, Hilkka rutisti häntä lujasti.
Niinpä perheeseen ilmestyi Mirja. Vuodet kuluivat, ja muutamaa vuotta myöhemmin Hilkka toi töistä uuden pennun.
Ajattele, meille oli jätetty työpaikan oven taakse pahvilaatikollinen pentuja. Me työnaiset jaoimme ne keskenämme, hän huokasi eteisessä.
Äiti Hilkka, meillä on nyt kaksi kissaa! Voi että!
Inkeri iloitsi uudesta perheenjäsenestä. Mirja katsoi tulijaa hetken, sitten haistoi tätä ja nappasi varovin ottein niskasta kantaen uuden tulokkaan sohvalle, missä ryhtyi nuolemaan sitä kuin omaansa.
Vuodet kuluivat. Inkeristä tuli se, joka kantoi vastuuta: hän siivosi, laittoi ruokaa, osti kauppatavarat. Hän tiesi tarkkaan, mitä lääkkeitä äiti Hilkka tarvitsi, muisti jokaisen lääkärin nimen ja saattoi tätiään vastaanotolle. Yhdessä he viihtyivät lukivat, keskustelivat, katselivat elokuvia ja puhuivat kaikesta maan ja taivaan välillä.
Kun Pertti ilmestyi Inkerin elämään he tapasivat kulttuurikeskuksen näyttelyssä tyttö ei salaillut mitään. Äiti Hilkka tunsi ensitapaamisella syrjivän levottomuuden: mies ei tuntunut ihan aidolta. Lopulta Hilkka rauhoitti itseään, ehkä oli vain mustasukkainen ainoasta tytöstään.
Inkerin onnellisuus oli Hilkalle tärkeintä, joten hän päästi nuoren elämäänsä. Inkeri ja Pertti vuokrasivat yhteisen asunnon ja aloittivat uuden arjen.
Nyt Inkeri kävi kahdesti viikossa äiti Hilkan luona tiistaisin ja lauantaisin. Usein hän pyysi Perttiä mukaan, mutta tämä keksi aina syyn kieltäytyä.
Inkeri, niihin kissoihin… Ymmärräthän se haju, karvat, ruokakupit. Miten sä edes kestit asua siinä kämpässä?
Pertti kurtisti kulmiaan ja mutristi suutaan. Inkeri nauroi ja yritti kääntää kaiken leikiksi.
Et yhtään arvaa, paljonko niistä on iloa!
Niinpä, ja mikä ilo muka?
Pertti, ne on koomisia! Tuuhentuvat leikkiessään, kehräävät, juoksevat tossujen perässä, jahtaa leikkihiirtä ja nauhoja. Ja kun ne loikkaavat rinnalle kuuntele nyt, miten ne pörisevät.
Ei, Inkeri, minä en niistä tykkää. Älä loukkaannu, hän vastasi synkkänä. Siellä teidän naisten hommat siivous, pulputus… Jään mieluummin kotiin. Laita vain jotain hyvää ruokaa, kyllä minä kaipaan sua…
Ajan mittaan äiti Hilkka alkoi voida huonommin. Inkeri pysähtyi yhä useammin työpäivän jälkeen hänen luokseen. Hän ehdotti Pertille muuttoa tädin asuntoon, mutta Pertti kieltäytyi tiukasti ja Inkeri repi sydämensä kahden tärkeän ihmisen välillä.
Kotitöitä oli aiempaa enemmän: pyykkiä joka päivä, lattioiden pesua domestosilla. Vanhuuden ja sairauksien haju täytti kodin. Inkeri tiesi loppu lähestyi…
Äiti Hilkka nukkui pois varhain aamulla. Sinä yönä Inkeri jäi hänen viereensä. He juttelivat hiljaa pitkään, Inkeri luki vielä ääneen kirjaa. Viimein yövalo päälle jääden, Inkeri nukahti.
Hänet herätti lintujen laulu. Venytellen, Inkeri pesi nopeasti kasvot ja astui makuuhuoneeseen.
Äiti Hilkka… oi äiti…
Hän tarttui puhelimeen.
Pertti, äiti Hilkka on poissa, hänen kyynelinen äänensä herätti miehen.
Hautajaisten jälkeen Inkerin sisimpään jäi valtava tyhjyys. Ainoa oikea läheinen oli poissa. Aamuna, jolloin hän löysi tädin elottomana, lattialla sängyn vieressä oli kirjekuori. Sisällä oli testamentti asunnosta ja kirje.
“Rakas Inkerini!
Tiedän, miten kipeää sinuun sattuu. Kukaan ei enää pidä sylissäsi eikä suukota. Äitisi lähti varhain. Isästä sinulla ei ollut muistoja. Vain minä.
Ota tämä mukaasi, rakas: olen aina rakastanut sinua. Jos joskus on surua tai iloa, olen siinä vierelläsi.
Asunto on nyt omasi. Sehän oli sinulle jo ennenkin, mutta nyt se on todella sinun oma pesä. Tyttären pitää olla jokin nurkka, vaikka vanha ja vähän rempallaan tärkeintä on, että oma.
Inkeri, toivon yhden asian huolehdi minun vanhuksistani. Mirja ja Lilli, niillä ei ole enää ketään muuta kuin sinä.
Ole onnellinen! Rakastan sinua.
Äiti Hilkka”
Inkeri itki, lukien kirjettä yhä uudestaan. Hän silitti kissoja, rutisti ne syliin niistä oli tullut yhtä läheisiä kuin äiti Hilkka.
Hän päätti muuttaa tädin asuntoon. Oli järjesteltävää, koti piti kunnostaa, kissoista huolehtia ja rakentaa uudestaan oman elämän.
Pertti ei suostunut muuttamaan.
Inkeri, asutaan nyt vähän aikaa erikseen. Minä en pärjää niiden kissojesi kanssa. Ja se mummon haju… siniset silmät tummuivat.
Inkeriin sattui, muttei mikään sattunut kuin suru.
Aika kului ja hän alkoi toipua. Hän leikki kissojen kanssa, luki lempikirjojaan, vaihtoi verhot, pesi mattoja. Perttiä hän näki yhä harvemmin helpottavaa.
Eräänä päivänä oven takana soi ovikello.
Pertti? Terve! Tule sisään, hän sanoi iloisesti.
Inkeri! Olin jo ikävöinyt sua! hän rutisti naista. Voi miten täällä on kodikasta! Eikä haise! Näköjään luovuit niistä?
Inkeri vetäytyi yhtäkkiä.
Mistä luopunut?
Niistä mummon kissoista. Nehän lemusivat! Muistan vieläkin sen karvojen ja ruokakuppien hajun…
Pertti kulki olohuoneeseen.
Mitä? Ne ovat yhä täällä?
Mirja leikki rauhassa hännällään, Lilli suoristeli laiskasti käpäläänsä.
Pertti, nämä kissat olivat täällä paljon ennen meitä. Miksi minun pitäisi häätää ne? Inkeri sanoi kylmästi.
Älä nyt hupsuttele. Asunto on hieno voisi tehdä uuden remontin, ostaa kalusteet, vaihtaa keittiön! Ja päästä niistä kissoista eroon!
Pertti tuli aivan liki ja katsoi tiukasti silmiin. Inkeri katsoi takaisin, hiljaa, mutta varmasti.
Pertti, se mitä ehdotat, on petos.
Inkeri, ei se ole petos vaan järkeä. Enhän mä käske heittämään niitä ulos. Annetaan ne löytöeläintaloon. Mä vaikka maksan niiden asumisesta siellä. Kunhan ne viedään pois!
Olet valmis maksamaan? Sinä et ymmärrä minua yhtään. En voi antaa niitä pois. Ne tarvitsevat minua yhtä paljon kuin minä niitä. Ne ovat minun perheeni.
Älä jumitu liikoihin. Sinun pitäisi miettiä tulevaisuutta. Ura, avioliitto, lapset. Kello tikittää…
Ajattele. En aio asua kissojen kanssa. Valitse, kultaseni, joko perhe minun kanssa tai minä lähden.
Pertti puhui itsevarmana, melkein opettavaisesti hän uskoi ratkaisun olevan selvä. Hänelle asia oli looginen ja yksinkertainen. Mutta Inkerin hiljaisuus hermostutti häntä. Tyttö ei hymyillyt, ei epäröinyt vain väsymys ja etäisyys syttyivät silmissä.
Pertti ei voinut ymmärtää. Hänen silmissään nuo olivat vain vanhoja kissoja turhaa vaivaa. Hän ei nähnyt, että niissä asui elävä muisto äiti Hilkasta, hänen kodistaan ja sydämestään.
Yhtäkkiä Inkeri tajusi selvästi: hän ei pystyisi elämään paineen ja vaatimusten alla, kylmässä laskelmassa. Rakkaus ei kestänyt ehtoja.
Miten voi edes kuvitella lapsia sellaisen kanssa, joka vaatii luopumaan niistä, jotka he olivat yhdessä joskus pelastaneet ja kasvattaneet?
Pertti, nyt riittää. Lähde. Minun täytyy koota itseni. En ole vielä päässyt yli äiti Hilkan menetyksestä, ja sinun vaatimuksesi kaatuvat siihen. Mene.
Lähden kyllä! Mutta mieti! En jää tänne kerjäämään, et ole edes sen arvoinen!
Hän käännähti ja paiskasi oven kiinni niin, että vitriinissä kristallit kilisivät. Kissoja säikähti sohvalla, Inkerin sisimmässä muljahti kipeästi.
Kummallinen keveys ja raskaus täyttivät hänet yhtä aikaa. Hän lysähti sohvalle, painoi molemmat karvaiset vanhuksensa tiukasti syliin, hautasi kasvonsa lämpimään turkkiin.
Pikkuiset, rakkaat, ette te minnekään mene! Te olette minun perheeni. Te olette minun tytöt. Äiti Hilkka, kuuletko? En! Ikinä! Anna! Pois!
Muutaman päivän päästä, kun Inkeri oli palaamassa töistä, hän näki Pertin pihalla. Mies seisoi ja tuijotti heidän “kissakotinsa” ikkunoita toiveikkaana.
Huomatessaan Inkerin Pertti nytkähti askeleen. Mutta Inkeri nosti kätensä pysäyttävään eleeseen ja kulki rauhallisesti ohitse.
Ei, Pertti, ei! Minä jään kissojeni kanssa! hän sanoi rauhallisesti. Ovi sulkeutui hänen takanaan päätti hyväsydämisen tytön ja kylmän miehen tarinan lopullisesti.
Kissat elivät kanssaan niin pitkään kuin elämä sallii. Jokainen askel, kehräys, pehmeä karva muistutti lapsuudesta, äiti Hilkasta ja lämpimästä nuoruudesta.
Perhe ei ole vain verta. Se on sydämen yhteys. Se on välittämistä, läsnäoloa ja rakkautta ilman ehtoja ilman kauppaa tai petosta.
Siellä, missä oikea rakkaus asuu, on vain luottamusta ja ymmärrystä.
Ja siellä missä kissat kehräävät hiljaa, koti on lämmin ja oikea.
