Askel alttarille
Aino seisoi makuuhuoneensa peilin edessä, ihaillen itseään. Hän kääntyili hitaasti puolelta toiselle, katsoen peilikuvaansa, ja hänen kasvoilleen levisi lämmin, onnellinen hymy. Puku juuri se, hääpuku laskeutui pehmeästi hänen ylleen, ja muhkea hame hulmahti kevyesti joka askeleella. Aino nosteli helmaa varovasti ylös ja päästi taas alas, kuvitellen, miltä tuntuu kävellä kohti alttaria.
Ovenpielestä kuului tuttu ääni. Vanhempi sisko, Kaisa, nojasi ovenkarmin varaan, kädet ristissä rinnalla ja suupielessä lempeä hymy.
Kaunis kyllä olet, Aino, Kaisa nauroi peittelemättä iloa äänessään. Mutta tarvitset ehottomasti vielä sen toisen mekon. Et kyllä millään selviä koko päivää ja iltaa tässä röyhelössä. Kuvittele nyt juhlat, tanssit, väkeä pilvin pimein ja sinä tällaisessa rakennelmassa, missä tuskin pääsee liikkumaan.
Aino pysähtyi, katsoi peiliin ajatuksissaan ja totesi itsekin, että siskolla saattoi olla pointtia. Hääpuku sopi täydellisesti viralliseen seremoniaan ja valokuvaukseen sitä Aino oli unelmoinut: tyylikäs, juhlava, todellinen hääunelma. Mutta jos meinaa tanssia ja nauttia illasta ystävien ja sukulaisten parissa, ehkä jokin yksinkertaisempi mekko olisi parempi vaikka lyhyt valkoinen puku polveen, kevyt ja mukava, jossa pääsee liikkumaan helposti.
Ootko tosiaan sitä mieltä? Aino kurtisti kulmiaan ja vilkaisi hameen runsautta. No, ehkä sulla on pointtia. Tuutko mukaan kaupoille valitsemaan?
Totta kai, Kaisa vastasi päättäväisesti. Tunnen sut liian hyvin. Jos päästän sut yksin, pyörit siellä butikissa koko illan ja et kuitenkaan osaa päättää. Oon jo ihmeissäni, että sait tän mekon tilattua!
Aino nolostui, hartiat lysähtivät kevyesti:
Tilasin tämän ompelijalta. Näytti luonnokset, ja kaikki meni nappiin. Jos olisin mennyt hääliikkeeseen, en varmaan ikinä olisi osannut päättää. Niin monta vaihtoehtoa, yksityiskohtaa, pää menisi pyörälle.
Hän astui irti peilin edestä ja istui sängyn reunalle, katsoen sisareensa toiveikkaasti.
Ootko huomenna vapaana? Mennään kaupoille yhdessä? En pärjää ilman sua.
Kaisa tuli lähemmäksi, silitti huolellisesti kuvitteellisen rypyn mekon helmasta ja hymyili lempeästi.
Sä oot mun ainut pikku sisko. Tietysti autan. Metsästetään sulle täydellinen tanssimekko!
*******************
Iltapäivän hämärä oli laskeutunut, kun Aino istui keittiön pöydän ääressä, ympärillään pinoja hohtavan valkoisia kutsukortteja. Pöydällä paloi lämmin valo, joka valaisi rivissä olevat kutsut ja kirjekuoret. Hän kumartui uuden kutsun ylle ja kirjoitti nimiä siistein, tarkoin kirjaimin. Aino halusi tehdä jokaisesta kutsusta erityisen, joten oli päättänyt olla lähettämättä mitään painettua käsin kirjoitettuna jokainen kortti tuntui henkilökohtaisemmalta.
Aluksi äiti ja Kaisa yrittivät auttaa, mutta Aino oli tiukasti siitä mieltä, että tämä on minun hääni, jotain pitää saada tehdä itsekin.
Kohta on valmista, Aino mutisi hiljaa itselleen, kääntäen uutta korttia varoen. Käsivarsi oli jo väsynyt ja sormet tärisivät pitkästä kirjoittamisesta. En enää ole tottunut kirjoittamaan näin paljon…
Oven raosta ilmestyi Kaisa. Hän istuutui nojatuoliin vastapäätä, katsoen siskoaan hymyillen, tämä oli pian morsian.
Haluatko, että autan sittenkin vähän? kysyi Kaisa lempeästi. Kutsuja näyttäisi olevan vielä pino. Ja muuten, miksei Lauri auta? Onhan puolet häävieraista hänen puoleltaan.
Aino laski kynän, hieroi sormiaan ja nojautui tuolin selkänojaan. Hetken tauko tuntui hyvältä.
Hän on töissä koko ajan, Aino sanoi silitellen kutsupinoa. Yrittää saada kaikki asiat valmiiksi ennen lomaa. Tiedät kuinka se on, pitää saada kaikki hoidettua ennen kuin lähtee pidemmälle reissulle.
Hänen kasvoilleen ilmestyi unelmoiva hymy.
Meillä on suunnitteilla pieni matka häiden jälkeen. Johonkin rauhalliseen, lämpimään paikkaan. Haluan aloittaa meidän yhteisen elämän ihan uudelta sivulta, pois arjen kiireistä.
No, vähintäänkin hän olisi voinut allekirjoittaa ne kymmenen kutsua itselleen, Kaisa sanoi yrittäen pitää äänen vakavana.
Sisimmässään Kaisan oli vaikea hyväksyä Laurin suhtautumista häihin. Ensimmäisestä tapaamisesta jotain jäi vaivaamaan ehkä Lauri näytti ulospäin liian varautuneelta. Aino taas oli onnessaan, näki Laurissa vain parhaat puolet.
Ehkä tämä on vaan mun ylisuojelevaisuutta, Kaisa mietti hiljaa, Ei kaikkien tarvitse näyttää tunteita yhtä näkyvästi kuin minä. Ehkä hän on vain luonteeltaan pidättyväisempi?
Mutta huoli ei hellittänyt. Laurin käytös tuntui oudolta: välillä hän vaikutti ulkopuoliselta, aivan kuin ei ymmärtäisi mitä tapahtuu, hyväksyen vain kaiken, mitä Aino ehdotti.
Ironista oli, että juuri Lauri oli ensimmäisenä puhunut naimisiinmenosta. He olivat tunteneet vasta kolme kuukautta todella lyhyt aika isoon päätökseen. Mutta Lauri oli itse ehdottanut, suunnitellut innolla, halunnut tehdä hääpäivästä unohtumattoman.
Haluan, että muistat tämän päivän aina, hän oli sanonut Kaisalle esitellen salin koristeluluonnoksia. Äänessä oli lämpöä, hymy näytti aidolta. Katso nyt näitä sävyjä, elävät kukat, kaikki niin kaunista… Tästä tulee upeaa.
Hän varasi ravintolan, halusi suuret juhlat, perustellen että sukulaiset tulevat pitkän matkan päästä.
Miten voisimme järjestää mitään vaatimattomampaa, hän sanoi katsellessaan vieraslistaa. Tämä on meidän juhlapäivä!
Aino kuunteli ihastuneena ja mielessään näki kaiken valmiina. Hän ei osannut nähdä pieniä ristiriitoja niitä hetkiä, kun Laurin katse kääntyi poispäin tai teki olonsa ulkopuoliseksi kun tulevaisuudesta puhuttiin.
Kaisa seurasi vierestä, ymmärtämättä mitä tuntisi. Toisaalta Lauri oli aloitteellinen, mutta hänen käytöksessään oli jotain outoa aivan kuin hän näyttelisi täydellistä sulhasta, mutta ei itse tiedä miksi.
Ehkä se on vain jännitystä, Kaisa yritti uskotella itselleen. Mutta miksi minusta tuntuu, ettei jokin ole kohdallaan?
Hän katsoi Ainoa, joka hymyili katsellen koristelukankaan näytteitä, ja huokaisi. Nyt tärkeintä oli, että sisko oli onnellinen. Kaikki muu… ehkä aika näyttäisi.
***********************
Aino oli helpottunut siitä, miten hyvin häävalmistelut etenivät. Lauri otti vastuulleen lähes kaikki isot kustannukset: varasi hienon ravintolan, sopi valokuvaajasta ja suunnitteli häämatkan. Aino sai huolehtia lähinnä itsestään löytää unelmien hääpuku, varata kampauksen, hoitaa pieniä yksityiskohtia. Se helpotti huomattavasti taakkaa ja Aino todella arvosti sulhasen aktiivisuutta järjestelyissä.
Eräänä iltana istuessaan teetä juomassa keittiössä Kaisa vihdoin kysyi, mitä oli useasti miettinyt. Hän epäröi hetken, kunnes huoli voitti.
Et kai sinä, sisko, kiirehdi tämän kanssa? Kaisa sanoi hiljaa lusikkaa pyöritellen. Olette tunteneet niin vähän aikaa… Entä jos elämä yhteisessä kodissa ei olekaan niin helppoa? Jos alatte riitelemään arjen keskellä? Ehkä voisitte ensin asua yhdessä, ja sitten, vaikka puolen vuoden päästä, juhlia häitä kunnolla?
Aino ei loukkaantunut. Hän tiesi siskon puhuvan siksi, että hän välittää oikeasti. Aino hymyili ja hänen silmissään välähti lämmin kiilto.
Älä huolettele, Kaisa, kaikki menee varmasti hyvin, Aino vastasi katse kaukaisuuteen, kuin jo näkisi tulevaisuuden. Osaan laittaa hyvää ruokaa, tiedän monia reseptejä; meillä riittää vaihtelua keittiössä. Siivoaminen on minulle terapiaa, rakastan kun koti kiiltää. Lauri tekee pitkää päivää töissä, mutta ei se haittaa pärjään yksin! Äärimmäisissä tilanteissa voin palkata vaikka siivousapua.
Aino hörppäsi teetä, jatkoi lämpimästi:
Rakastan häntä! En ole koskaan aiemmin tuntenut näin vahvasti ketään kohtaan… Tuntuu, että nyt sain sen, mitä olen aina kaivannut. Ja tästä en aio luopua!
Kaisa kuunteli tarkkaan, peitellen omat epäilynsä. Hän näki siskonsa hehkun ja huomasi, miten Ainon silmät loistivat Laurista puhuttaessa. Ehkä tämä oli juuri niin kun on todella rakastunut, kaikki esteet tuntuvat pieniltä ja tulevaisuus näyttää kirkkaalta.
Oletko oikeasti näin varma hänestä? Kaisa kysyi varovaisesti, etsien järjen häivähdystä kaiken innostuksen alta.
Olen sataprosenttisen varma, Aino sanoi päättäväisesti. Ei me olla tunnettu kauan, mutta mä tunnen, että hän on se oikea. Me ymmärrämme toisiamme, viihdymme yhdessä ja haluamme molemmat perheen.
Kaisa hymyili, vaikka häntä kalvoi edelleen epäilys. Hän tiesi, että tärkeintä oli nyt tukea siskoa.
No hyvä sitten, jos olet varma, minä olen tyytyväinen, Kaisa sanoi, painaen kätensä Ainon käden päälle. Haluan vain, että sinä olet onnellinen.
Aino puristi kiitollisena Kaisan sormia.
Kiitos, Kaisa. Tiedän että huolehdit. Mutta usko pois, olen onnellinen. Ja minusta tuntuu, että tämä kaikki on vasta alku jollekin ihanalle.
Kaisa ei voinut kieltää: Lauri osasi kohdella Ainoa todella hyvin. Treffit olivat kuin elokuvasta. Milloin Lauri ilmestyi kukkien kanssa, milloin hän toi pienen kortin lämpimillä lauseilla, joskus yllätyksenä lapsuuden lempisuklaata tai kirjan.
Erityisesti Ainon työkaverit olivat vaikuttuneita, kun Lauri järjesti joka aamu tuoretta kahvia töihin hän oli tarkkaan painanut mieleen Ainon suosikkikahvin. Aina kello yhdeksän ovelle tuotiin kaakao-kermakahvi, pahvimukissa Kauneimmalle -kirjoitus. Aino hymyili kainosti, mutta näki että hän nautti saamastaan huomiosta.
Lisäksi Lauri oli ottanut tavaksi kuljettaa Ainon aamuisin töihin ja hakea hänet illalla kotiin. Hän saapui täsmälleen ajallaan, avasi auton oven ja auttoi Ainoa sisään. Kollegat katselivat ikkunasta:
Aika herrasmies sulla! Me ollaan kyllä kateellisia, mistä tuollaisen löysit?
Aino vain nauroi, posket hieman punehtuneina. Hän ei itsekään aina uskonut, että tämä kaikki tapahtui oikeasti.
Kaisa seuratessaan siskon suhteen kehittymistä mietti useasti, oliko hän liian huolissaan. Lauri selvästi panosti ja välitti, osoitti huomiota ja huolta. Mutta jossain syvällä Kaisaa kalvoi silti tunne, että kaikki ei ollut kuten pitäisi, kuin tämän täydellisen kuvan takana piili jotain muuta.
Erään kerran teekuppien ääressä Kaisa ei enää voinut olla hiljaa:
Ymmärrän kyllä, hän osaa huomioida sua hienosti… Mutta on tässä jotain outoa. En osaa selittää, minulla vain on sellainen olo.
Aino katsoi häntä yllättyneenä:
Mitä oikein tarkoitat? Lauri on huomaavainen, hellä, tekee minut onnelliseksi.
Kaisa mietti hetken, sitten sanoi:
En väitä, että hän olisi huono ihminen. Mutta… kaikki on liian täydellistä. Kukkia, lahjoja, kahvia ihanaa toki, mutta muista myös katsoa pinnan alle. Miten hän toimii vaikeissa tilanteissa? Miten reagoi, jos suunnitelmat muuttuvat?
Aino pohti, sitten hymyili lempeästi:
Sinä olet aina ollut niin järkevä. Lopetetaan ongelmien etsiminen, missä niitä ei ole. Olen onnellinen, oikeasti. Ja uskon että meillä menee hyvin.
Kaisa huokaisi:
No, katsotaan, miten käy, hän myöntyi hiljaa.
Mutta Kaisan tuttu vaisto ei antanut periksi. Ja vaikka hän toivoi erehtyneensä, hän ei vielä tiennyt, miten suuresta asiasta olikaan kyse.
***********************
Aino saapui Laurin luo iloisena. Kädessään hänellä oli kansio, johon oli koonnut hääjärjestelyjen viimeisiä muistiinpanoja istumajärjestystä, musiikkeja, koristelujen yksityiskohtia. Hän odotti iltaa, jolloin he istuisivat yhdessä, kävisivät asiat läpi, ehkä naureskelisivat kommelluksille ja tilaisivat pitsaa.
Mutta heti ovella Aino tunsi, että jotain oli vialla. Lauri seisoi eteisessä, ei halannut eikä hymyillyt kuten aina ennen, vain katsoi syrjäsilmällä pois. Hänen kasvonsa olivat oudon kireät, katse kylmä.
Siis häitä ei tule? Aino kuiskasi, kun jalat tuntuivat pettävän. Huuli tärisi, sanat eivät meinanneet tulla. Mitä ihmettä? Mikä sulla on? Olenko tehnyt jotain väärin, Lauri? Sano nyt jotain.
Lauri nosti katseensa, eikä siinä ollut lämpöä. Kasvot vääntyivät halveksivaan irvistykseen.
Mitä teit et mitään erityistä, Lauri sanoi kylmästi, kuin olisi puhunut säästä. Syntynyt naiseksi, siinä kaikki. Te naiset ette muuta osaa kuin jahdata rahaa. Jos kohdalle sattuu joku parempi, te lähdette samantien. Mä vihaan teitä.
Aino jähmettyi. Hän ei uskonut korviaan. Etsikö Lauri todella hänestä syypään? Oliko Aino koskaan antanut syytä? Kolmessa kuukaudessa hänen elämänsä oli pyörinyt vain yhden ihmisen ympärillä. Hän oli siirtänyt kaiken häiden takia, kieltäytynyt ystävien tapaamisesta, järjestänyt jopa lomat uudelleen.
En ymmärrä Aino sanoi hiljaa, puristaen kansiota niin, että sormet valkenivat. Mitä tarkoitat? En ole katsellut ketään muuta, tiedät sen hyvin.
Lauri kohautti olkapäitään, käänsi katseen ikkunaan:
Tiedän vai? Ei sillä ole väliä. Kaikki olette samanlaisia. Luuletko etten huomaa miten vilkuilet muita miehiä tai hymyilet heille?
Ainon kurkkua kuristi, kyyneleet nousivat silmiin. Hän ei saanut sanaa suustaan. Edessä seisoi vieras Lauri kylmä, katkera, aivan kuin täynnä haavoja, joita Aino ei ollut tiennytkään.
En koskaan hän yritti, mutta ääni murtui.
Älä viitsi selitellä, Lauri keskeytti ja huitaisi kädellään. Kaikki on selvää. Luulin että olet erilainen. Mutta olet ihan samanlainen kuin muut.
Aino seisoi neuvottomana, ajatukset sauhusivat. Miten kaikki saattoi muuttua muutamassa minuutissa? Eilen tämä mies kuiskasi kauniita sanoja, nyt silmissä paloi viha. Sisimpään asettui kylmä tyhjyys sellainen, jossa kaikki unelmat murenevat.
Aino seisoi Laurin edessä, huulet värisivät ja jalat tuntuivat pettävän.
Rakastan sinua, en tarvitse ketään muuta, hän kuiskasi pidätellen itkua. Uskothan?
Lauri nosti päänsä nopeasti. Silmissä näkyi kivun kerrostumia, vuosien puhumattomia asioita. Hän ei kuullut Ainon sanoja hän kuuli vain oman menneisyytensä haamut.
Kerran uskoin yhdelle. Ja miten kävi? hän sihisi puristaen käsiä nyrkkiin. Laitoin kaiken peliin, rahat, ajan, tunteen Hääpäivänä, kaikkien edessä, hän tuli ja sanoi: Anteeksi, ei tästä tulekaan mitään.
Lauri oli silloin nuori, uskoi onneen, valmisteli juhlia, valitsi sormuksen, näki tulevaisuuden. Ja kun suuri päivä koitti, kaiken keskellä toinen vain ilmoitti: Anteeksi, löysin toisen. Hän voi taata minulle paremman elämän.
Sattuu, eikö vain? hän jatkoi katseensa ohi Ainon. Kun sut jätetään juuri kun pitäisi sitoutua? Sano kiitos, etten tee tätä kaikkien edessä. Lähde. Olen kyllästynyt.
Sanat sattuivat kuin isku. Aino horjahti mutta pysyi pystyssä. Hän halusi selittää, puolustaa, todistaa mutta sanoja ei tullut. Hän vain kääntyi ja lähti.
Ovi narahti hiljaa, jättäen Laurin yksin hämärään asuntoon. Hän vajosi sohvalle, painoi kasvot käsiinsä ja yritti paeta ajatuksiaan ja sitä kalvavaa ahdistusta.
Taidan olla oikeasti terapian tarpeessa, hän naurahti katkerasti mielessään.
Olihan Aino hänelle aidosti tärkeä. Aino oli lempeä, ymmärtävä, jakoi Laurin huumorin ja keitto maistui aina hyvälle. Mutta mitä vakavammaksi suhde muuttui, sitä enemmän Laurissa nähtiin jo menneisyyden varjoja. Hän ei nähnyt enää Ainoa hän näki vanhan haamun Ninan silmäniskuissa, pehmeässä äänessä, hymyssä.
Kun Aino haaveili yhteisestä kodista ja lapsista, Laurissa nousi paniikki: hän näki, miten kaikki päättyisi samalla tavoin, yhtä nopeasti.
Hän sulki silmänsä, mutta menneisyyden kuvitelma oli liian todellinen. Lopulta hän tarttui puhelimeen, katsoi hetken kontaktien listaa ja valitsi numeron.
Moi, se on Lauri, hän sanoi vaikeasti. Tarvitsen apua. Pelkään. Pelkään että historia toistaa itseään. En kestä jäädä yksin, rikki, naurunalaisena. Haluan pysäyttää tämän.
Puhelimessa oli rauhallinen, ystävällinen ääni:
Hyvä että soitit. Katsotaan yhdessä. Milloin pääset?
Lauri vilkaisi ikkunasta hämärtyvää iltaa ja vastasi hiljaa:
vaikka jo huomenna…
**********************
Vuosi kului. Kesäinen aurinko tulvi juhlasaliin, jossa Aino seisoi ystävien ja sukulaisten ympäröimänä, yllään sama unelmien hääpuku herkkä, pitsihihoilla ja kevyellä helmalla koristeltu.
Musiikki alkoi, lempeä ja pehmeä. Lauri tarttui Ainoa kädestä, veti tätä lähemmäksi ja he alkoivat pyöriä tanssilattialla.
No, aviomies, Aino kuiskasi silmiin katsoen, miltä nyt tuntuu?
Ihan kummalta Lauri vastasi rehellisesti hymyillen. Kaikki tuntuu olevansa samaa, mutta silti kaikki on erilaista.
Koska nyt tämä on totta, Aino hymyili. Ilman pelkoa, ilman jos sittenkin.
Aino muisti sen päivän vuosi sitten, kun hän lähti Laurin luota hajoavaisena. Silloin hänestä tuntui, ettei mikään enää voisi rakentua. Mutta juuri silloin hän löysi voiman toimia.
Seuraavana päivänä Aino palasi Laurin ovelle. Ei syyttelemään, vaan kohtaamaan asiat suoraan.
En lähde, ennen kuin puhutaan. Sillä tiedän, että pelkäät. Et menneisyyden takia saa rikkoa tulevaisuutta. Selvitetään tämä yhdessä.
Lauri oli pitkään hiljaa. Sitten sanoi hiljaa:
Et voi ymmärtää, en halua tuntea sitä kipua enää.
En halua, että elät pelossa, Aino vastasi. Etsitään siihen keinot, yhdessä.
Niin he menivät yhdessä psykologille. Askel askeleelta Lauri alkoi käsitellä haavaansa, petosta, vuosien häpeää.
Aino pysyi rinnalla. Ei syyttänyt, ei painostanut. Kertoi, ettei Lauri ollut enää yksin. Hän oppi ymmärtämään Laurin pelot, Lauri puolestaan oppi todella luottamaan.
Nyt he olivat tässä mies ja vaimo, tanssimassa applodien säestyksellä, eikä Laurin katseessa ollut enää jääkylmää varautuneisuutta. Oli lämpöä, varmuutta, kiitollisuutta.
Tiedätkö, Lauri sanoi puristaen Ainon kättä, olen iloinen että et silloin luovuttanut.
Minäkin, Aino kuiskasi hiljaa. Nyt tiedän varmasti, että meidän rakkaus on vahvempi kuin mikään pelko.
Musiikki hiljeni, mutta heidän tanssinsa jatkui rauhallisena, turvallisena, täynnä juuri sitä onnellista tyyneyttä, joka syntyy vasta kun löytää oman ihmisen ja uskaltaa yhdessä kohdata elämän kaikki etapit.
