Matkani Suomeen eläkeläisryhmän kanssa: En koskaan arvannut, että Helsingin Tuomiokirkon varjossa tapaisin miehen, joka saisi minut tuntemaan itseni jälleen nuoreksi
Kauan sitten lähdin matkaan eläkeläisten kanssa, linja-autolla halki Suomen. En odottanut suuria seikkailuja muutama päivä tutustuessa uusiin maisemiin, vähän valokuvia albumiin, lahjat lapsenlapsille torilta. Halusin hengähtää arjesta ja paeta yksinäisyyttä, joka oli vuosien saatossa muuttunut yhä painavammaksi seuralaiseksi.
Ajattelin, että Helsinki, Turku tai Tampere lankeaisivat rutiiniksi, pelkiksi rasteiksi matkasuunnitelmassa. Mutta juuri Helsingin Tuomiokirkon portaiden juurella kohtasin miehen, joka palautti kaipauksen nuoruudesta sydämeeni.
Seisoin silloin kirkon varjossa, vaikuttuneena rakennuksen jykevyydestä ja kauneudesta. Oppaamme kertoi jotakin kirkon historiasta, mutta ajatukseni harhailivat jo kauas muualle. Yhtäkkiä vieressäni joku hymähti ja heitti: “Sitä vain mietin, valittivatkohan kirkkoväki aikoinaan näistä helteistä kuten me nyt.”
Käännyin katsomaan pitkä, harmahtava suomalaismies, hymyilevät silmät, joissa oli jotakin sekä tuttua että uutta. Hänellä oli yllään tavallinen paita ja lippalakki, mutta hänen silmänsä kohtasivat omani kuin olisimme kahden ainoat ihmiset maailmassa.
Aloimme jutella. Kävi ilmi, että hänen nimensä oli Kalevi ja hänkin leski, eläkeläinen jo vuosia. Hän oli matkustanut yksin, koska kuten hän sanoi “ei enää halunnut odottaa parempaa aikaa nähdäkseni Helsingin.”
Keskustelu hänen kanssaan soljui kuin vanhan ystävän kanssa. Joimme yhdessä kahvit Senaatintorilla, vaihdoimme ajatuksia siitä, mitä olimme nähneet. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minusta tuntui, että joku todella kuunteli minua, ja välitti.
Seuraavat matkapäivät olivat erilaisia. Istahdimme vierekkäin bussissa, söimme samassa pöydässä, hävisimme välillä turistien joukkoon vain löytääksemme toisemme taas katseella. Kaikessa oli jotakin viatonta, mutta samalla kutkuttavaa.
Iltaisin hotellilla, kun ryhmä istui korttipöydässä tai katseli suomalaista tv:tä, me seisoimme parvekkeella katsellen yöllistä kaupunkia ja puhuimme kaikesta lapsista, menneistä ajoista, siitä miltä tuntuu, kun sydän alkaa taas lyömään villisti.
Olo oli kuin nuorella tytöllä. Rupesin laittautumaan, käyttämään huulipunaa, nauramaan enemmän kuin pitkiin aikoihin. Toiset ryhmästä vilkaisivat minua hymyillen toiset lämpimästi, toiset ehkä hieman kateellisina. Tunsin, että löysin taas palan itseäni, jonka olin pitkään kadottanut arjen harmauteen.
Mutta mitä lähemmäs matkan päätöstä tultiin, sitä tiukemmin mielessä jäyti kysymys: entä tästä eteenpäin? Kalevi asui satojen kilometrien päässä. Meillä kummallakin oli omat elämämme. Tämä viikko yhdisti meidät irrotettu todellisuudesta, ainutkertainen. Riittäisikö se?
Viimeisenä päivänä lähdimme kahdestaan kävelylle pitkin Helsingin katuja, poissa ryhmän silmistä. Istahdimme Kauppatorin laidalle jäätelön kanssa hiljaisuuteen. Lopulta hän sanoi: “Tiedätkö… en ole tuntenut pitkään aikaan oloani näin hyväksi. Mutta pelkään, että kun palaamme kotiin, kaikki hälvenee. Sinulla on oma elämäsi, minulla omani. Ehkä tämä on vain kesäinen harha?”
En osannut vastata. Sisälläni taisteli kaksi voimaa: kaipaus uskoa, että tämä on alku jollekin oikealle, ja pelko siitä, että kaikki haihtuu kuin sumu kun palaa tavalliseen arkeen.
Ero hyvästelimme lentokentällä. Halaus, joka kesti pidempään kuin ehkä olisi sopinut katse, jossa oli sekä jäähyväiset että lupaus. Annoimme numeromme, mutta kumpikaan ei sanonut: “Tavataan uudestaan.”
Nyt, kun muistelen tuota matkaa, en tiedä miten sen asettaisin mielessäni. Se oli kuin unelma räikeä, kaunis mutta haurautensa vuoksi erityinen. Ehkä Kalevi oli oikeassa, ehkä se oli vain hetken harhaa. Tai ehkä pelkuruutta olisi ollut jättää yrittämättä, jos kohtalo todella antoi uuden mahdollisuuden.
Niin tänäänkin pohdin kannattaako vakaata, rauhallista elämää ravistella tunteen tähden, joka tupsahti eteeni täysin yllättäen? Oliko se vain seikkailu Suomen kesän alla vai uuden tarinan alku, jota en vielä tunne? Sydän lyö nopsemmin yhä tuota miestä ajatellessa, mutta järki yrittää toppuutella.
Ehkä juuri siksi jaan tämän muiston jotta kysyisin: onko viidenkymmenen, kuudenkymmenenkin jälkeen oikeus avata sydämensä uudelle? Vai pitäisikö tyytyä tallentamaan muisto kauniina, turvallisena vai uskaltaa ottaa selvää, mihin nämä tunteet vielä voisivat johtaa?
