Keskellä sotavuotta 1943, suomalaisella syrjäkylällä, hän piti leskenmustaa miehensä, kaatuneen rintamamiehen, perään niin tyylikkäästi, että kaikki naapuruston rouvat kiristelivät hampaita kateudesta. Hänen uusi valintansa tuntui suorastaan liian hyvältä ollakseen totta, ja kaikki odottivat, koska naamio paljastuisi. Mutta se paljastuikin, eikä miehestä, vaan heidän täysi-ikäisestä tyttärestään, kun tämä yritti ottaa takaisin sen, mikä No, niin kuin suomalainen sanoisi, siitä tuli soppaa.
Kylässä, joka oli kiedottu sumuiseen aamuun ja viileisiin iltoihin, elämä kulki omia, rauhallisia latujaan. Erityistä kunnioitusta siellä nautti Taimi Salonen. Hänestä puhuttiin hiljaa mutta vakaasti, kuin vanhasta kuusesta, joka on nähnyt jo monta talvea. Taimi piti sanansa, teki työnsä eikä marissut turhia. Hän meni naimisiin Eero Salosen kanssa heti kun laski kahdeksantoista kesää taakseen. Vuonna -37 syntyi heille Veera, vuotta myöhemmin Liisa.
Yhteiselämä ei ollut mikään hattarataivas. Aika usein vieraili heidän tuvassaan synkkä pullo Koskenkorvaa, jonka edessä Eerokin pehmeni. Eropaperit eivät käyneet mielessäkään mitä isä ja äiti, vanhat maalaiset, olisivat sanoneet? Tai naapurit? Juoppo mies ei maalla nyt mikään kummajainen ole. Moni nainen painaa taloutta, lapsia ja peltoa yksinkin, ja Eero oli kuitenkin perheenpää ainakin tilastollisesti. Taimi ei ollut valittajatyyppiä, ei ollut koskaan. Hän haravoi oman perunamaan, pesi lankkulattiat niin, että ne narisivat vain puhtaudesta ja piti miehestä suunsa supussa julkisesti oli miten oli.
Kyllä Eerokin näytti arvostavan häntä: nyrkki ei heilunut, ja kylällä hän kehuskeli vaimon mainiota luonnetta.
Kyllä on sinulla, Taimi, onni, puisteli päätään naapuri-Aila, Eerosi pitää sinusta kuin lipputangosta. Ei huutoa, ei moitetta. Eivät kaikki meillä sillä lailla osaa.
Taimi ei väittänyt vastaan, mutta hänen silmissään ei ollut myöntymystä. Hänet oli kasvatettu vanhaan tapaan: tuli valittua tie, sitä kuljetaan eikä vilkuilla taakse. Iloitaan siitä mitä on. Niinpä hän iloitsi, kun sai joskus lempeän sanan, ja kun Eero haiskahti paloviinalta, hän puri hammasta ja kuunteli kun tytöt tuhisi seinän takana. Ja se suomalainen hiljainen, jäinen, kireä kaiho täytti koko kehon.
Vuonna -41 sota pamahti. Kaikki kylän miehet lähtivät kyynelillä, halauksilla ja kauhunsekaisilla toivomuksilla. Taimin sydän ei silti repeytynyt; vähän nolotti tunnustaa edes itselleen. Tuvassa hän oli muutenkin ollut kaikkea äitiä, isää, talonpitäjää. Eeron, heikon ja pullon uuvuttaman, jättämä tyhjyys kotiin oli niin syvä, ettei kyynelille edes löytynyt lähdettä.
Ei Taimikaan mikään kivipaasi ollut. Viisi vuotta elivät yhdessä, kaksi tytärtä jäljiltä. Kun posteljooni toi vuoden -43 jääkylmän suruviestin, sydän ei särkynyt se vain jäätyi lisää. Itki hän kuitenkin yönsä, tyynyn sisään, etteivät tytöt kuule. Aamulla heräsi uudelleen arki: piti sytyttää uuni, ruokkia kanat, viedä Veera kansakouluun. Suru sai odottaa.
Et sinä tainnut edes rakastaa miestäsi, sanoi naapuri-Kapriikka kerran, suoraan ja ilman kiertelyä. Surusi on hiljaista, ei repeä missään. Jo hymyilet välillä!
Mitäpä ihmiset minun kyynelilläni tekee? vastasi Taimi kuivasti, katsellen ikkunasta tyhjille kasvimaapenkille. Lapsia pitäisi hoitaa, tupa pitää. Puhutaan, että kaupungissa leipä on jo vähissä. Sieltä tullaan vielä meillekin vaihtamaan viimeisetkin. Suru se kuljetaan, mutta sitä ei näytetä.
Estääkö työ muka surua? tivasi naapuri.
Estää, Taimi painotti, kasvot terävänä. Nyt pitää miettiä, miten kaksinkertaistaa perunat, miten säilyttää nauriit, ottaisiko vielä yhden possun kunhan rehua löytyy. Katto vuotaa, se pitää korjata ennen kuin talvi tulee. Kun kaikki tämä on hoidettu, voin ehkä surra. Nyt ei ole aikaa.
Kapriikka kohautti olkapäitään, ymmärtämättä, mutta ei voinut moittiakaan. Miten voisi moittia naista, joka kantoi koko maailman harteillaan, mutta ei ollut koskaan ilkeä ihmisille; auttoi omiaan ja kasvatti kolmeen kertaan siistejä tyttöjä.
Taimi työskenteli postissa, ja hänen käsiensä kautta kulki kylän ilot ja surut. Sodasta tuli vain kolmionmuotoisia kirjeitä, pahoja uutisia ja laihanlaisia paketteja. Kun sota päättyi, palasivat miehet, ja Taimin ympärillä kuhisi sulhasehdokkaita tosissaan, sellaista mistä kaupungin neidit vain unelmoivat.
Kyllä se meidän Matti puuseppä sinuun on mieltynyt, tuhisi Kapriikka, istuessaan postin penkille. Toi aina lappuja ja paketteja, muka asiaa.
Kyllä sillä Mattilla täytyy olla jotain todella tärkeää viemisiä, jos joka viikko sattuu asiaa, nauroi Taimi, niputtaen sanomalehtiä. Hölynpölyä, Kapriikka.
Ei ole! Kuulin suoraan hänen tädiltään: Mattihan varoo Taimia kuin vaasiansa.
Mitä semmoisella sulhasella tekee, joka ei uskalla edes puhua? Taimi pudisti päätään. Parempi kun jättää haaveilut. Nyt tärkeintä on pärjätä.
Kyllä yritettiin tuputtaa muitakin leskimiehiä, yksi jos toinenkin. Lähimmän Eeron Erkin tytär toi isäänsä siivo syyn varjolla Taimin pihaan. Mutta Taimi hymyili, liian fiksu tarttuakseen syöttiin.
Mitä sinä, Taimi, oikein odotat, Kapriikka jupisi. Naisten pitäisi kiirehtiä, miehistä on pulaa.
En minä mitään odota, Taimi vastasi väsyneellä lempeydellä. Yksi mieskokeilu riitti. Ei iloa, ei apua, vain huolta ja vaivaa.
Ajattele nyt tytärtäsi! naapuri vaati.
Siltähän minä koko ajan mietin. Mutta miehistä täällä saisi vain lisää pyykkiä ja kiitoksen makkarakeitosta.
No, itseltäsi ja lapsiltasikin poishoet, Kapriikka huokaisi ja nousi.
Taimi vilkaisi hänen peräänsä. Hän ei ollut niitä, jotka ottavat kenet vain, ettei tarvitse iltaisin keittää kahvia yksin. Ehkä pettymys karsi kiinnostuksen, ehkä Taimi vain osasi saman minkä miehetkin hakata puut ja korjata katon, ja jos jotain suurempaa, aina joku naapuri auttaa pienestä markasta. Vapaus, vaikkakin yksinäinen, oli ihmiskäden lämpöä arvokkaampi.
Vuonna 1948 Veera oli juuri täyttämässä kaksitoista, Liisa yksitoista. Tytöt olivat ahkeria, pitivät äidille seuraa ja olivat tottuneet hänen niukkaan lämpöönsä, joka näkyi hyvin pestyissä villapaidoissa, sileissä peitoissa ja kiireisessä, mutta oikeudenmukaisessa katseessa.
Sitten ilmestyi uusi mies, kauan kadoksissa ollut aurinko: setä Tapio. Tytöt huomasivat äidin hyräilevän työn ohessa, hymy jäi kasvoille pidemmäksi aikaa, ja välillä saattoi tulla yllättävä halaus, tukka pörrössä. Kotiin tuli lämmin, lempeä tuuli.
Tapio tuli pääkaupungista, auttoi mummoaan, ja kuuli, että Taimille kaivattaisiin apua rappusten korjausta. Hän tarjoutui heti.
Taimi oli tottunut siihen, että jokaiselle miehelle piti selittää, miten tehdään. Tapio taas, pilke silmäkulmassa:
Hommat hoituu, Taimi, sanoi Tapio. Keskity vaan omiin puuhiin.
Taimi punastui moista suorasta kohteliaisuudesta. Hän seisoi hetken katsomassa, miten Tapio takoi nauloja tauluun tarkemmin kuin kukaan aiempi. Sitten siirtyi sivummalle mitään ei tarvinnut neuvoa.
Kun työ oli valmis, hän pyörittelee kukkaroon kerättyjä markkoja.
Ota ny nämä, Taimi sanoi.
Laita kattilaan vettä ja keitä kunnon kahvit, Tapio vastasi ja hymyili. Ei tästä sovi rahaa ottaa.
Kahvikupin ääressä juttuake veti säästä, saumakatosta, mistä saisi hyvää bitumia ja kuinka syksy tulisi varhain. Hän ei tiedustellut palkankorotuksia eikä mutissut Taimin kiireistä, päinvastoin, kehui: Kovia naisia nämä Salosen Taimit! Tytötkin tulivat hiljalleen mukaan. Veera tervehti lyhyesti ja meni lukemaan, mutta Liisa jäi höpöttämään koulun kasvioista, Tapio kertoi harvinaisista vaahteranlehdistä Helsingin puistossa. Kissoista, koirista; Taimilla Musti, Tapio muisteli lapsuuden Rekkuansa.
Kun Tapio lähti, hän kiitti ja kysyi, kaipasiko Taimi lisää apuja halkoja, vettä kantoon.
Kahvia sentään join sitä tahtia, että naapurin kaivo varmaan kuivahti, hän vitsaili.
Siitä se lähti, ja Tapio pyörähti talossa usein auttoi ja jutteli, ei tullut velkaa eikä kiusallisia katseita. Pian Liisa oli saanut loistavan kaverin, ja Veerakin lämmitteli kirjojen ääressä Tapsan seurassa.
Erään kerran Tapio ilmestyi ilman työtehtävää, mukanaan niittykukkia.
Loma loppuu, hän sanoi ojentaessaan kimppua. Pitää palata takaisin töihin. Oli ilo tuntea sinut, Taimi.
Koskahan taas? hän kysyi, ja kurkussa hetken jysähti.
Ehkä puolen vuoden päästä, ehkä vuoden. Hei sitten. Tytöille terveisiä.
Kun hän lähti, Taimi sulki oven ja nojasi puiseen oveen poskella paloi kyynel, sitä itsekin hävetti. Yksinäisyys, johon oli vuosissa kangistunut, tuntui nyt mustalta, avaralta kuilulta.
Äiti on muuttunut, kuiskasi Veera siskolleen. Sekä lempeä että surullinen yhtä aikaa.
Huomasin, Liisa myönteli. Kun kaadoin keitot, ei tullut edes toruja, vain huokaus ja liina.
Taimi ei itsekään tiennyt, mikä hänen sisällään mullisti. Olihan sitä yksinkin ennen oltu ja nyt kaipasi jotakin, jonka tiedon kätki.
Myöhemmin kylä kohtasi surua Tapsan mummo kuoli. Tapio tuli hautajaisiin.
En mä enää jaksa tätä, Tapio sanoi kerran, kädet pöydällä, vierekkäin Taimin kanssa. Nyt joko sä muutat mun luo, tai mä sun.
Kaksi vuotta Tapio reissasi lomilla ja viikonloppuisin, Taimikin kävi kaupungissa. Hän sai tietää, että Tapion vaimo oli lähtenyt sota-aikana toisen miehen matkaan. Lapsia ei tullut koskaan, eikä Tapion haaveet omasta perheestä olleet toteutuneet, mutta Taimin tytöissä hän sai tilaisuuden olla isähahmo.
Täältä maalta ei helposti muutetakaan, passit ovat kuntatalolla, Taimi sanoi. Muuta sinä. Meillä tarvitaan kuskia, kolhoosi sai uuden maitokuorma-auton.
Niinpä Tapio muutti maalle ja Taimi kukki kuin syysruusu, joka pitkän pakkasen jälkeen pääsee viimein aurinkoon. Tapio oli turva, ystävä ja lämmin satama. Vuodet kuluivat, Veera pääsi kouluista ja haki sairaanhoitajaoppiin Helsinkiin.
Ei tuo oikein vielä maailmalle kuuluisi, Taimi huolehti.
Anna mennä, kannusti Tapio. Fiksu tyttö jos haluaa palata, palaa.
Kului vuosi, kunnes Veera palasi vatsa hiukan pyöristyneenä.
Äiti Mä olen raskaana, hän nyyhkäisi.
Taimissa kiehahti, mutta Tapio painoi lempeästi hänen käsivarttaan.
Hengähdä, Tapio sanoi rauhallisesti, ojensi vettä Veeralle. No, isi minusta ei tullut, mutta ukki kai sentään, hän virnisti. Mikäs siinä, nyyhkytät, mutta kuka se lapsen isä on?
Ei ole Hän sanoi, ettei aio olla mukana, Veera itki.
Tarina oli tuttu: sotilas, elokuvailta, jätskikioski, ja kun tuli vastuita, oli mies hävinnyt kuin tuhka tuuleen.
Oikein tyypillistä, että jätskin ja filmin jälkeen heti pullautetaan lapsi, Taimi sihisi.
Ei lähdetä nyt kiroamaan, Tapio keskeytti. Mitä tehty, se tehty meillä vaan kasvaa yksi pikku ilonaihe lisää. Ja kyllä se Veera vielä isähahmon löytää.
Kuka on Fanni? Veera nyyhkäisi.
No se kuka syntyy, Tapio ilmoitti. Veera purskahti nauruun itkun keskeltä, ja Taimikin hymyili ohimennen.
Entäs jos tuleekin tyttö?
Tuntuu että tulee poika. Jos erehdyin, sinä saat valita nimen.
Niin kasvoi uusi toivo, pikkuvauva taloon. Päätettiin, että Veera jää äitiyslomalle ja jatkaa opintoja myöhemmin.
Kuka sitten hoitaa lasta, kun Veera lähtee?
Me, Tapio totesi ykskantaan.
Veera katsoi Tapioon kiitollisena, mikä sulatti Taiminkin sydämen. Kun lapsi, tyttö, syntyi, hänet nimettiin Fanniksi, mutta Tapio kutsui häntä yhä Nikkeksi, ja pian koko tupa hihitti milloin Nickelle, milloin Fannille.
Ei se ole Nikke, vaan Fanni! Taimi mutisi, mutta silmät nauroivat.
Kun minä nimen annan, se on Nikke, Tapio tuuditti vauvaa ja hyräili omia sävelmiään.
Taimi seurasi miestään ja tunsi onnen puristavan sydänalaa. Hän suuttui, kun Veera vierasti lastaan, mutta kun näki Tapsan pitelevän sisuaan hellästi, kaikki suuttumus suli pois.
Älä liian tiukkaan tuomitse lasta, Tapio sanoi. Onhan se meille ihme tällä iällä.
Joskus tuntuu, että hän on meidän yhteinen, Taimi huokasi hiljaa.
Niin minustakin.
Veera jatkoi opintojaan, kun Fannilla oli ikää kahdeksan kuukautta. Taimi siirtyi vuorotyöhön ja Tapio järjesteli aikataulut. Niin ukki ja mummo pyörivät lapsen ympärillä enemmän kuin mitkään karusellit. Tapio osoittautui maailman parhaaksi hoitajaksi sukat sujuivat ja itku rauhoittui.
Oliko sinäkin näin leppoisa kun me oltiin pieniä? Liisa kysyi, katsellen äitiään pussaamassa Fannin pulleita varpaita.
En ollut. Oli toinen aika ja toisenlaiset murheet. Nyt Nyt Tapsan ja tämän lapsen kanssa olen kuin uusi ihminen.
Liisa ei ollut katkera, rakasti pikkuserkkuaan. Ei vain voinut ymmärtää, miten Veera saattoi jättää pienen ihmeen näin helpolla.
Vuodet vierivät. Fanni kasvoi hyvässä hoidossa, tiesi äitinsä olevan Helsingissä, töissä, mutta koti tarkoitti mummon ja ukin tupa. Veera yritti myöhemmin hakea tyttären hoitamaan uusia kaksosia Fannista piti tulla lapsenlikka. Mutta ensimmäistä kertaa Taimi pisti vastaan, Tapio tuki vieressä: Me ei meidän Fannikasta luovuta. Veera antoi periksi. Fannin silmäkulmaan ei tullut edes kyyneltä erohetkellä.
Missä juuret ovat.
Fanni valmistui alakoulusta, lähti opiskelemaan yliopistoon. Äitiin jäi välimatkaa, mutta Fanni ei kantanut kaunaa hän oppi kiittämään siitä mitä oli saanut.
Ja mitä hänellä olikaan vanha, tukeva talo, paistin tuoksu ja omenien aromi. Mummo Taimin kädet olivat yhtä lämpimät ja vakavat kuin aina, ja ukki Tapio kutsui häntä vielä harmaana keski-ikäisenäkin Nikke-kulta.
Fanni tuli joka kesä, ja aikaa tuntui kuluvan vähemmän. Hän kitki, nurmikon raivasi, istui iltaisin vanhalla rapulla kuuntelemassa tarinoita menneiltä ajoilta. Hän näki mummon ja ukin välillä katseen, missä oli hiljaista iloa, yhteisen elämän ymmärrystä.
Ilta-auringon laskiessa, Fanni kerran kysyi:
Ukki, kaduttiko koskaan, että muutit tänne syrjäkylään?
Tapio veti Taimin olkapäälleen.
Syrjäkylään? hän toisti. En minä muuttanut syrjään. Minä tulin kotiin. Juuret ei ole siellä missä syntyi vaan siellä, missä sydän on.
Taimi asetti kätensä Tapsan kädelle ja antoi sen harvinaisen hymyn, joka kirkasti koko ankaran olemuksen.
Kukka, hän sanoi, katsellen komeaa auringonkukkaa piharakennuksen kulmalla, löytää auringon milloin vain, vaikka kukinta menisi myöhään.
Fanni katsoi näitä kahta ihmistä, joiden elämät olivat liittyneet myöhään mutta siitäkin lujemmin. Ja tiesi, että heidän tärkein perintönsä ei ollut perunamaa tai mökin avain, vaan tämä vaatimaton voima: rakkauden kestävyys, hiljainen sitkeys ja kodin ydin, jossa kaikki rakentuu luottamuksesta, huolenpidosta ja anteeksiannosta.
Minne elämä häntä heittäisikään, hänen juurensa jäivät aina tähän taloon, tämän taivaan alle, kahden vanhan auringonkukan väliin ne, jotka viimein löysivät omansa oikean auringon. Eikä mikään voi olla sen pysyvämpää suomalaisten maaperällä.
