Kadonnut matkatavara
Matkalaukku painaa oudosti.
Eevi huomaa sen jo hihnalla. Tuttuun tapaan paino on ollut kaksitoista kiloa, mutta nyt tuntuu erilaiselta raskaampi, tiiviimpi, painopiste on väärässä kohdassa. Silti harmaa kuori on samanlainen: muovia, neljä pyörää, naarmu vasemmassa kulmassa. Eevi tarttuu kahvaan ja kävelee ulos.
Helsinki-Vantaan lentoasema tuoksuu kahvilta ja märältä lattialta. Ikkunan takana sataa maaliskuista tihkua, ihan kuin olisi marraskuu uudestaan. Konferenssi kaupunkivihreästä kuulostaa hyvältä syyltä lentää Oulusta Helsinkiin, mutta ei ehkä niin hyvältä, että siitä olisi oikeasti iloinen.
Eevi on kolmekymmentäyksi. Nuorempi tutkija kaupunkisuunnittelun instituutissa. Yksiö Vallilassa, kaksikymmentäseitsemän neliötä, kirjat pinossa seinän vierellä. Äiti soittaa sunnuntaisin Kemiin ja kysyy joka kerta samaa: No, mites siellä? Onko ketään? Eevi vastaa aina: Äiti, mulla on töitä. Aivan kuin se selittäisi kaiken.
Taksimatka hotellille kestää kaksikymmentä minuuttia. Kuljettaja kysyy, onko Eevi lomalla. Töiden puolesta, Eevi vastaa. Kuljettaja nyökkää, tietenkin.
Hotellihuone on pieni mutta siisti, ikkuna avautuu harmaaseen merelle. Ikkunalaudalla muovinen pelargoni ei koskaan ollut oikea pelargoni. Eevi nostaa laukun sängylle, napsauttaa lukot ja avaa kannen.
Ja jää siihen.
Sisällä on miesten vaatteita.
Iso, tummanvihreä neule tuoksuu metsältä, ei parfyymiltä. Kokoa ainakin puolitoista kertaa Eevin hartiat. Farkut. Lenkkarit muovipussissa, koko 43. Puhelinlaturi vääränlainen. Pussillinen siemeniä, tekstiä vieraalla kielellä, jotain kasvitieteellistä. Ja muistikirja, paksu, nahkakantinen, kuminauhalla sidottu.
Ei ole Eevin laukku. Eevi istuu sängyn laidalle tuijottamaan vieraita tavaroita. Harmaa kuori, neljä pyörää, sama naarmu. Mutta laukku väärä. Joku otti hänen kirjat, esiintymismekko, läppäri, vanha kehystetty valokuva äidistä. Eevi nappasi toisen.
Viisi minuuttia hän istuu paikallaan, miettien mitä tehdä. Soittaa sitten lentoasemalle. Nauhoitettu linja pyytää odottamaan. Eevi odottaa yksitoista minuuttia, sitten yhdistetään. Nainen kirjottaa tiedot ylös ja pyytää hetken kärsivällisyyttä. Soittavat takaisin. Aivan varmasti.
Eevi laskee puhelimen ja katsoo taas avattua laukkua. Muistikirja on päällimmäisenä, kuin siihen olisi palattu viimeiseksi. Nahkakansi kulunut, kuminauha löystynyt.
Ei pitäisi. Vieraan elämää, vieraita asioita. Vähän kuin kuuntelisi naapureiden välistä, tai kurkistaisi ikkunaan illalla. Epäkohteliasta. Eevi nousee, kävelee huoneessa, kaataa lasillisen kraanavettä. Juotuaan palaa laukun äärelle.
Vasen olkapää, painunut aina vähän alemmaksi laukusta joka kantaa läppäriä, nojautuu eteen. Etusormen ja keskisormen pehmeä iho, kiillottunut hiirtä klikatessa, koskee nahkaan. Se on lämmin, pehmeä.
Hän avaa muistikirjan.
***
Käsiala on erikoista. Kirjaimet kallistuvat vasemmalle, pyöreitä, pitkä häntä y:ssä ja r:ssä. Ei kiirehtivää enemmänkin rauhallista ja harkittua. Kirjoittaja puhuisi varmasti hitaasti.
Ensimmäinen merkintä on ilman päivämäärää:
Turku. Kiipesin aamulla mäelle, kaupungin ylle. Kaupunki on kuin unohdettu puutarha puut nousevat talojen väleistä, pensaat kiipeävät parvekkeille. Piirsin vaahteran funikulaarin juurella. Rungossa vaaleita laikkuja, tummaa kuorta kuin tuntemattoman maan kartta. Kolme tuntia istuin, kunnes tuli kylmä.
Eevi kääntää sivun.
Tampere. Piirsin jättikelaskaa botanian puistossa. Ei oikea puu, tietenkin pikkuruinen bonsai, mutta juuret yrittävät karata ruukusta. Vakava puu, väärissä mitoissa. Ehkä minäkin.
Hän hymyilee. Ensimmäisen kerran tänään.
Eevi kääntää vielä. Ja vielä. Ja vielä yhden.
Merkinnät jatkuvat: Oulu, Rovaniemi, Tallinna, Tukholma. Jokainen kertoo paikasta ja kasveista. Tämä ihminen matkustaa, piirtää puita, miettii ääneen paperille. Ei mainintaa hotelleista tai nähtävyyksistä, vain vihreää: oksat, rungot, juuret. Nopeita luonnoksia, tarkkoja, eläviä. Oksa, jossa kolme lehteä. Juuri, joka kiertää kiven ympäri.
Oulu. Torilla appelsiinipuu keskellä kojuja. Kauppiaat ripustaneet pusseja ja hintalappuja oksille. Puulla varmaan yli kaksisataa vuotta. Selvinnyt kaikista, nähnyt kaikki markkinat. Piirsin minkä kykenin. Kädet tärisivät pakkasesta.
Tallinna. Wisteriat roikkuvat matalalla vanhassakaupungissa, niin että päät osuvat oksaan. Viroilaiset kiertävät, turistit ottavat kuvia. Mietin: tällainen puu ei piittaa rajoista. Kasvaa mihin haluaa. Olisipa minullakin niin.
Huomaamattaan Eevi on lukenut jo neljäkymmentä minuuttia. Ulkona hämärtyy. Sade rummuttaa ikkunalautaa sitkeästi.
Hän selaa eteenpäin.
Rovaniemi. Kävelin hylättyyn puistoon laitaan. Lehmuksia, rungon ympärys kolme syliä. Juuret rikkoneet asvaltin. Ennen kävi ihmisiä. Nyt vain puita. Ja minä. Piirsin yhden lehmuksen. Se seisoi kuin vartija suora, hiljainen, ei lehtikään liikkunut. Mietin, tältä näyttää uskollisuus. Odottaa, että joku palaa.
Eevi huomaa kirjoittajan puhuvan puille kuten muille ihmiset kavereilleen. Luontevasti, suoraan. Kasvit ovat hänelle keskustelutoveri. Eevistäkin alkaa kiinnostaa miksi.
Yksi merkintä pysäyttää. Hän laskee muistikirjan, tuijottaa seinää pitkään.
Tukholma. Kaksi vuotta eroprosessin jälkeen. Olin yhdessä Ailen kanssa neljätoista vuotta, opiskeluista viimeiseen päivään. Hän sanoi: Sinä rakastat puita enemmän kuin ihmisiä. Ehkä oli oikeassa. Ehkä en osannut rakastaa ihmisiä niin, että he sen tuntevat. En usko enää, että löydän. En puuta vaan ihmisen. Jonka mielestä on tärkeää, että piirrän juuria.
Eevi sulkee muistikirjan, laskee sen yöpöydälle, nousee ja katsoo ikkunasta.
Sade ei lakkaa. Meri on tumma ja matala, valoton. Katutasolla joku paiskaa oven, pari nauraa vieraat äänet, nuoria iloisia.
Kolmekymmentäyksi, yksiö, kirjapinoja, länsirannikon äiti soittaa Onko ketään?. Viimeiset suhteet loppuivat puolitoista vuotta sitten ja Eevi huomasi vasta myöhemmin, että etsi lopulta enää tuttuja rutiineita, ei ihmistä. Toisto korvaa onnen, jos ei ehdi pysähtyä miettimään.
Hän alkaa taitella tavaroita takaisin laukkuun. Ja silloin muistaa.
Kirjeen.
Sen, jota hän alkoi raapustaa koneessa aikansa kuluksi. Lento viivästyi kaksi tuntia, Eevi kaivoi paperin ja kynän vain ottaakseen aikaa. Ei varsinainen päiväkirja, ei edes muistiinpano. Jotain, jota aikuisen ei kuuluisi kirjoittaa. Hyvä tuntematon, haaveilen kohtaamisesta… Hän ei saanut sitä valmiiksi. Tunki paperin matkalaukun taskuun ennen nousua ja unohti.
Nyt se lappu on hänen laukussaan. Siinä laukussa, jonka otti väärältä hihnalta, miehellä, jonka muistikirja lepää nyt hänen pöydällään.
Eevi istahtaa. Posket kuumottavat.
***
Aamulla Eevi soittaa lentoasemalle uudestaan.
Matkatavaraetsintä, täällä Jenni, kuuluu väsynyt ääni, taustalla narskahtaa ruisleipä.
Jätin eilisenä ilmoituksen. Lento Oulu-Helsinki, tunniste…
Hetkinen. Rouskutus katoaa. Tässä, ilmoitus käsittelyssä. Otamme yhteyttä mahdollisimman pian.
Milloin?
Jonotus. Yleensä kolmesta kymmeneen arkipäivää.
Kymmeneen?
Arkipäivää. Joskus nopeammin. Seuratkaa puhelinta.
Eevi laskee kännykän ja katsoo vierasta laukkua. Hän tarvitsee vaatteita. Konferenssi alkaa ylihuomenna. Ainoa siisti mekko, läppäri, kengät kaikki väärällä ihmisellä väärässä kaupungissa.
Hän kävelee keskustaan. Ostoskeskus löytyy vartin päästä. Eevi ostaa housut, paidan, alusasut, puhelinlaturin. Kassalla myyjä kysyy:
Kadotitko laukun?
Sekoitettiin.
Helsingissä käy usein. Kaikki laukut samanharmaita.
Eevi nyökkää. Lohduttaa tieto, ettei ole ainoa.
Apteekista harjaa ja tahnaa, kahvilasta cappuccino tiskiltä, koska pöydät täynnä pareja. Palatessaan soittaa äidille.
Tulitko perille? Millainen sää?
Sataa.
Onko sinulla sateenvarjo?
Äiti, kadotin laukun.
Herranjestas. Varastettiinko?
Joku nappasi väärän automaatilta. Minulta lähti laukku väärälle, sain toisen.
Äiti on hetken hiljaa.
Joku siis kävelee sun vaatteissa. Mitähän mahtaa ajatella sun kirjakasasta.
Äiti…
Ihan totta. Viet aina puolet kirjastosta mukanasi.
Eevi ei kerro päiväkirjasta täynnä puita. Ei vasemmalle kääntyvästä käsialasta, ei Tukholman merkinnästä. Hän vain sanoo: Kaikki järjestyy, äiti ja laittaa luurin kiinni.
Hän palaa huoneeseen ja avaa jälleen vieraan laukun.
Ei muistikirjan takia. Etsii vinkkiä nimeä, yhteystietoja. Penkoo taskut. Vetoketjullisesta sivutaskusta löytyy käyntikortti.
T. Rautio, Viheralueiden suunnittelu. Maisemointi, konsultointi, suunnitelmat.
Ja puhelinnumero.
Eevi laittaa WhatsAppissa viestin:
Moi, taisimme sekoittaa matkalaukut Helsinki-Vantaalla. Minulla sinun laukku. Harmaa, vasemmassa kulmassa naarmu. Sisällä muistikirja ja käyntikortti. Löysin yhteystietosi.
Vastaus tulee yhdeksän minuutin päästä.
Moi! Vasta nyt avasin oman laukunkin. Ei siis minun: kirjapino, muistikirja ja mekko… Anteeksi! Olen myös Helsingissä Nyt. Voimme vaihtaa?
Eevi lukee uudelleen: kirjapino, muistikirja, mekko. Hän osaa varmasti kuvitella, mitä laukku sisältää.
Sovitaan vain! Missä ja milloin sinulle sopii?
Cafe Salakka, rannassa. Huomenna klo 10? Tulen laukkusi kanssa.
Sopii! Minäkin.
Eevi laskee puhelimen. Nappaa sen vielä ja lukee: kirjat, muistikirja, mekko. Hänkin avasi hänen laukkunsa. Näki muistikirjan ja haavevihon. Ehkä kuvan äidistä kehyksessä.
Ehkä näki kirjeen.
Eevi sulkee silmät. Kuvittelee miehen istumassa hotellihuoneessaan, pitämässä hänen lappuaan kädessään. Viivoitettua arkkia, hänen hätäistä käsialaansa, sanoja, joita ei koskaan ajatellut kenenkään lukevan.
Hän avaa silmänsä, nappaa vieraan muistikirjan, ja lukee taas Tukholman merkinnän.
En usko enää, että löydän.
Hän taas oli kirjoittanut hyvä tuntematon, haaveilen kohtaamisesta. Ja lappu on nyt ihmisellä, joka piirtää puita ja etsii ketä ymmärtää.
Sattuma. Naurettava, mahdoton sattuma harmaiden matkalaukkujen keskellä.
Vai ei.
Eevi avaa vielä viimeiset sivut muistikirjasta. Tukholman jälkeen jatkuu:
Joensuu. Kevät. Parveke kasvaa umpeen, naapurit valittaa. 114 kasvia, laskin. Aili sanoisi: Aika hullua. Mutta Ailia ei enää ole. Kukaan ei valita, paitsi peikonlehti. Peikonlehti vaikenee, täydellinen keskustelukumppani.
Ja lopuksi:
Olen matkalla Helsinkiin. Kasvitieteellinen puutarha. Haluan nähdä metsätulppaanin kerrotaan, että se on sata vuotta vanha. Loma. Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen tavoitteetta. Outoa olla matkalla ilman syytä. Tuntuu kuin selitys puuttuisi.
Eevi sulkee muistikirjan. Pakkaa sen laukkuun, vetää vetoketjut.
Hän tuli Helsinkiin konferenssin takia, toinen tulppaanipuun vuoksi. Hän kirjoittaa siitä, miten vihreys tuodaan kaupunkiin. Toinen piirtää kasveja missä kulkee. Jossakin välissä kahden syyn samankokoiset, samannäköiset matkalaukut menivät sekaisin.
Eevi painautuu sänkyyn, valvoo pitkään. Miettii, miten kummalliselta elämä joskus tuntuu. Elät, käyt töissä, kuljet konferensseissa, pakkaat ja suljet lukot. Ja sitten sattuma paljastaa vieraan ihmisen sinulle enemmän kuin vuosi yhteistä arkea.
***
Cafe Salakka seisoo merirannassa, kahden koivun ja valopylvään välissä. Lasiseinät, puiset pikkupöydät, tuoksuu vastaleivotulle leivälle ja kanelille. Tarjoilijalla on esiliina, jossa on ahvenia.
Eevi tulee kaksikymmentä minuuttia liian aikaisin. Ei siksi, että olisi kiire, vaan hän ei jaksa odottaa yksin huoneessa. Hän valitsee pöydän ikkunan vierestä, asettaa laukun viereen ja tilaa teetä. Kädet hieman tärisevät valitessaan menusta. Tyhmää. Kyse on vain tavaroiden vaihdosta. Ei mitään muuta.
Mutta sisällä ei ole ei mitään muuta. Siellä on koko luettu muistikirjan elämä, läheisemmäksi tullut kuin monet oikeasti tutut.
Hän tunnistaa miehen heti.
Mies saapuu tasan kymmeneltä, harmaa matkalaukku vierellään. Pitkä, tummanvihreä takki, samaa väriä kuin villapaita laukussa. Nuohkea raita nenällä ja poskilla: aurinkolasien jäljet ei pysy varjossa. Hän pysähtyy, katsoo ympärilleen, näkee laukun. Tulee pöydän luo.
Eevi? Kysyy rauhallisella, vähän empivällä äänellä.
Joo. Tapani?
Hän nyökkää, istahtaa vastapäätä. Laittaa Eevin laukun viereen. Kaksi harmaata laukkua vierekkäin.
Outoa sanoo Tapani tarkistin kuitenkin tunnisteen.
Niin minäkin.
Ehkä nekin menivät sekaisin. Tai sitten molemmat olimme hajamielisiä.
Tai laukut juonivat keskenään.
Suu käy hymylle. Eevi ajattelee, että hän hymyilee kuten kirjoittaa hillitysti, mutta lämpimästi.
Anteeksi minun pitää pyytää, sanoo Tapani.
Mistä?
Avasin sinun laukun. Luulin omakseni. Kun näin kirjat, tajusin.
Minäkin avasin sinun. Saman reitin kautta tajusin.
Tauko. Tapani pyörittää lusikkaa sormissaan. Kädet isot, kynsien alla multaa ei likaista, vaan arjen jälkeä.
Luin sinun muistikirjaa hän sanoo hiljaa. Artikkeli-ideoita, vihreästä kaupungista. Kiinnostuin ensin töiden puolesta, sitten muusta syystä.
Minä luin sinun päiväkirjan, sanoo Eevi.
Hän nostaa katseen.
Kaikki?
Kaikki.
Hiljaisuus. Ulkona aallot murskaavat kivikoroketta vasten, laskevat takaisin. Poika heittää pullanpaloja lokille.
Sitten tiedät Turusta, sanoo Tapani.
Ja Tampereesta. Jättikelaskasta.
Ja Rovaniemestä.
Ja lehmuksesta, joka muistuttaa uskollisuudesta.
Hän pudottaa katseen alas.
Ja Tukholmasta.
Eevi nyökkää. Ei tarkenna. Tapani ymmärtää.
Sinä tiedät minusta enemmän kuin moni muu, sanoo Tapani.
Ja sinä minusta.
Tauko, sitten mies ottaa kurkkunsa taskusta taitetun arkin. Eevi tunnistaa heti. Viivoitettu, kulma käännetty. Se.
Löysin tämän laukun taskusta, sanoo Tapani. Luin sen. Ei olisi pitänyt. Mutta niin kävi.
Eevi katsoo lappua, posket taas tulessa.
Hölmöä, hän sanoo. Kirjoitin lentokoneessa pitkästyneenä.
Hyvä tuntematon, lukee Tapani muistista. Toivon kohtaavani jonkun, jonka kanssa voi olla hiljaa. Ei siksi, ettei olisi asiaa, vaan siksi että sanaa ei tarvita. Olen väsynyt selittämään kuka olen, väsynyt etsimään oikeita sanoja. Haluaisin, että joku näkisi kirjapinoani ja ymmärtäisi. Haluaisin että joku…
Riittää, Eevi sanoo hiljaa.
Siihen se katkeaa, sanoo Tapani. Haluaisin, että joku ja siihen se jäi. Et jatkanut.
En osannut enää, mitä olisin sanonut.
Tiedän, sanoo Tapani. Olisin itsekin jatkanut saman, paitsi puut kirjojen sijaan.
Eevi katsoo miestä. Nenuun jäänyt kesä ja multa kynsuissa. Silmissä avara rauha.
Tiedät äidistäni Kemissä, sanoo Eevi.
Kehystetty valokuva. Kaunis nainen. Olette saman näköisiä.
Tiedät työstäni.
Merkinnät viherrakentamisesta. Olen maisemasuunnittelija. Kiinnostuin ensin siksi, sitten muista syistä.
Tiedät, että olen yksin.
Tiedän, että olet konferenssissa yhdellä mekolla. Että sinulla on viisi kirjaa neljään päivään. Että äidin kuva on laukussa, ei kännykässä, koska haluat nähdä sen oikeasti. Että kirjoitat paperille, vaikka työskentelet koko päivän tietokoneella. Että annoit tuntemattomalle kirjeen, jota ei ollut tarkoitus lukea.
Eevi vaikenee.
Minä taas piirrän puita, erosin kaksi vuotta sitten, parvekkeella sata kasvia, koska en saa pidettyä ihmisiä elämässäni samalla tavalla pysyvästi, sanoo Tapani.
Tiedän.
Kaiken luetun kautta tutustuttiin, ennen kuin nähtiin. Väliin jäi kahdet treffit ja hypättiin jo kolmansiin.
Eevi naurahtaa, yllättyy omasta helpostaan. Tapani hymyilee nyt leveämmin.
Tiedän sinusta enemmän kuin haluaisin ehkä reilua, ehkä rehellisintä mitä on.
Meillä ei ollut valtaa valita, mitä paljastamme.
Niin. Matkalaukku paljastaa, kuka oikeasti on. Ei mieti vaikutusta, pakkaa vain tarvittavat asiat, ja niiden mukaan näkee ihmisen.
Eevi vilkaisee kahta harmaata laukkua. Samat naarmut, samankokoiset.
Mennäänkö kävelemään? kysyy Tapani. Kasvitieteellinen puutarha on lähellä. Tulin Helsinkiin tulppaanipuun vuoksi.
Tiedän, Eevi sanoo. Viimeinen päiväkirjassa.
Tapani nyökkää. Juopi kahvin loppuun. Nousee.
Jätetäänkö laukut tähän? Eevi ehdottaa.
Antaa niiden olla yhdessä. Niillä on varmaan paljon puhuttavaa.
He astuvat ulos. Sade lakkasi aamulla, rantakatu kiiltää. Koivut seisovat suorana. Eevi ajattelee Turun lehmusta sitä uskollisuuden kuvaa.
Kerro jotakin, jota ei löytynyt muistikirjasta, pyytää Eevi.
Pelkään puluja, Tapani sanoo vakavasti.
Puluja?
Lapsena yksi lensi ikkunasta suoraan päähän. En vieläkään lähesty.
Eevi naurahtaa, Tapani hymyilee.
Entä sinä? Jotain, jota ei löydy laukusta.
Puhun kirjoille. Jos kirjailija kirjoittaa hölynpölyä, saatan kinata ääneen.
Kumpi voittaa?
Yleensä kirjailija. Mutta en luovuta.
He kulkevat rantaa, Eevi ihmettelee miten luontevaa kaikki on. Ihminen, jonka tuntee käsialasta ja puupiirroksista, mutta näkee vasta nyt ekan kerran. Aivan kuin olisi lukenut kirjan ja tavannut kirjailijan.
Kirjoitit ette usko enää löytäväsi, Tukholman kohdalla, sanoo Eevi.
Muistan.
Löysit minun laukun.
Sinä minun.
Hetki hiljaista, mutta se on juuri sitä hiljaisuutta, jota Eevi toivoo.
Kasvitieteellisen portti näkyy. Puunlatvat yltävät talojen yli.
Tulppaanipuu tuolla osoittaa Tapani Vanha runko, kohta sata vuotta. Kolme sotaa nähnyt, kukkii joka toukokuussa.
Hän nappaa taskusta pienen muistikirjan ja kynän. Ei se vanha, vaan uusi. Alkaa piirtää.
Eevi seuraa käden liikettä, viiva on varma ja nopea. Runko, oksat, lehtien kaaret. Nenän yli jäänyt raita ja aurinko jo silmissä.
Saanko kysyä jotain? sanoo Eevi.
Kysy.
Kun luit minun kirjeeni, mitä ajattelit?
Tapani ei nosta katsetta.
Että haluan tietää, miten se loppuu.
En minä tiennyt, mikä viimeinen lause oli.
Ehkä nyt tiedät.
Eevi ei vastaa, mutta ei käännä poiskaan. Puiden välistä siivilöityy kevätvalo, valkoisia laikkuja hänen kasvoillaan.
He viettävät puistossa kolme tuntia. Keräävät tarinoita jokaisen rungon kohdalla. Tapani kertoo kuin vanhoille ystäville. Piirtää, Eevi puhuu betonipihoista ja siitä yhdestä itsepäisestä papasta, joka istutti 23 omenapuuta ja haastoi taloyhtiön käräjille.
Kuinka monta? Tapani nostaa kulmakarvaa.
Kaikki nimetty naisen nimillä. Sanoi, että ovat läheisempiä kuin naapurit.
Ymmärrän häntä Tapani hymyilee Peikonlehteni nimi on Armas. Ainoa, joka selvisi eron jälkeen.
Armas?
Näyttää Armakselta. Vakava, vähän könö, mutta sitkeä.
Eevi nauraa. Tajuaa, ettei ole koko vuonna Helsingissä puhunut kenenkään kanssa näin vapaasti.
He istuvat puistonpenkillä tulppaanipuun alla. Välissä puolimetri tyhjää. Kukaan ei liiku lähemmäs.
Sinulla on konferenssipäivä huomenna, Tapani muistuttaa.
On. Esitelmä kahdeltatoista.
Mistä aiheesta?
Viherympäristöjen vaikutuksesta asukkaiden hyvinvointiin. Kuulostaa tylsältä.
Monelle ehkä, mutta ei minulle.
Eevi kohtaa hymyn.
Tule kuuntelemaan.
Kiinnostaa. Omalla tavallani.
He nauravat jo yhtä aikaa. Tuntuu täsmälleen oikealta.
Kotimatkalla Tapani kertoo Joensuun parvekkeesta, yhdestä ystävällisestä naapurista, kahvista, joka viedään kasveille, ja ettei hän uskaltanut lähteä ovesta kahteen kuukauteen eron jälkeen, kunnes osti halvan lentolipun Turkuun vain koska sellainen löytyi.
Ja aloit piirtää.
Olen aina piirtänyt. Mutta silloin aloin kirjoittaa. Viivoista tuli sanoja.
Eevi ymmärtää ilmiön.
Cafe Salakan kohdalla pysähdytään. Laukut ovat siellä missä jätettiin, kaksi harmaata vierekkäin. Tapani ottaa omansa, Eevi omansa. Nyt viimein oikein.
***
Illalla Eevi istuu huoneessaan kupin kanssa, tee jäähtynyttä. Oma matkalaukku nojaa seinään: tuttu, oikea, kirjat, vihko, mekko. Hän avaa sen, tarkistaa. Kaikki tallella. Läppäri. Laturi. Äidin kuva. Viisi kirjaa. Työvihko. Vain yksi puuttuu.
Tuolilla viereisessä pöydässä on piirustus.
Tapani antoi sen, kun he erosivat hotellien kohdalla. Irrotti varovasti lehtiön sivun. Puupiirros. Ei tulppaani eikä kelaska, jokin uusi. Iso puu, vahvat juuret leviävät kuin polut kartalla.
Mikä tämä on? Eevi kysyi.
Puu kaupunkiin, jossa ei ole vihreää, vastasi Tapani. Keksin sen. Sitä ei ole vielä. Ehkä sinä istutat ensimmäisen.
Ja hän lähti, vilkaisematta taakse. Mutta Eevi näki, miten askel hidastui kulmassa, aivan kuin olisi aikonut pysähtyä, mutta jatkoi sitten.
Eevi seisoi piirros kädessä. Mietti, että ehkä ihminen, jonka kanssa voi olla hiljaa, onkin ihminen, jonka hiljaisuus kertoo sanoja enemmän. Ja se oli juuri kääntynyt kadunkulman taakse hänen kirjeensä taskussa.
Eevi ottaa puhelimen.
Kiitos puusta. Istutan sen.
Vastaus tulee minuutissa.
Oikeasti. Jos suunnittelen pihaprojektin katsoisitko tutkijana?
Kyllä.
Tarvitsen kotiosoitteesi postiin. Lähetän kaaviot paperilla, vanhanaikaisesti.
Eevi hymyilee. Näpyttelee osoitteen ja lähettää. Sitten lisää:
Huomio: postilaatikko pieni. Jos on isoja piirustuksia, täytyy tuoda henkilökohtaisesti.
Vastaus heti:
Ymmärretty.
Eevi laskee puhelimen. Naapurihuoneessa tv-ääniä, tavallinen hotelliyö. Mutta kaikki on uutta syy hymyyn, jonka muistaa vasta äsken. Laukkuni vaihdettiin, tapasin ihmisen. Kuulostaa halvalta elokuvalta.
Hän avaa laukun, ottaa uuden arkin ja kynän. Sen saman sivutaskun, jossa aiempi kirje oli. Nyt se on Tapanilla. Hän ei palauttanut. Eevi ei pyytänyt.
Eevi laskee uuden arkin pöydälle. Kirjoittaa:
Hyvä tuntematon, toivon kohtaavani jonkun, jonka kanssa voi olla hiljaa. Ei siksi, ettei olisi asiaa, vaan koska ymmärtää ilman sanoja. Olen väsynyt selittämiseen, väsynyt sanoihin. Haluaisin, että joku näkisi kirjapinoani ja ymmärtäisi. Haluaisin että joku…
Hän pysähtyy. Katsoo piirrosta, joka on kiinnitetty teipillä seinään.
Kirjoittaa yhden sanan.
Tapani.
Sitten taittaa arkin ja laittaa sen laukkuun, samaan taskuun kuin ennenkin. Ympyrä sulkeutuu.
Ikkunan takana meri pauhaa. Helsinki tuoksuu kostealle mullalle ja keväälle, joka ei ole vielä alkanut, mutta pian alkaa. Sade loppui jo päivällä, taivas on vaaleanpunainen kapeana juovana pilvien ja veden välissä.
Eevi sammuttaa valot. Huomenna hän seisoo lavalla mekossa, joka oli pari päivää vieraassa laukussa, ja puhuu vihreästä kaupunkitilasta. Kolmannessa rivissä ehkä istuu mies, joka piirtää puita niihin paikkoihin, joissa niitä ei vielä ole.
Ylihuomenna kävely. Tapani lupasi näyttää sypressikäytävän toisella puolella kaupunkia. Niistä sypressit kasvavat niin lähekkäin, että latvat kietoutuvat ja syntyy vihreä tunneli. Tykkäät, varmasti, tutkijanakin ja muutenkin, hän tekstasi.
Sitten Oulu. Ja Joensuu. Eri kaupungit, eri elämät. Välissä paperinen suunnitelma postissa. Osoite viestissä. Ja kirje, joka viimein on kirjoitettu loppuun.
Laukku seisoo seinustalla. Harmaa, naarmu vasemmassa kulmassa, tuttu. Mutta kaikki ympärillä on jo muuttunut.
Matkatavarat ovat löytyneet.
