Oikeus olla oma itsensä
Aamu alkoi, kuten unissa, ikuisella hiljaisuudella. Ei sellaisella, joka kuulee, kun naakat kelaavat varisten lailla pihoilla ja järvi hohkaa sumua. Tämä oli toisenlainen hiljaisuus, paksu ja samettinen, kuin vuosien painama sininen sohva, jonka kuoppiin vaipuu huomaamatta. Miina Virtanen seisoi hellan ääressä, hämmenteli puuroa ja kuunteli, kuinka viereisessä huoneessa hänen miehensä puhui puhelimessa mutta sieltä kantautui vain vieras, innostunut ääni, jonka Miina huomasi olleen hänelle tuntematon jo kauan.
Hän oli viisikymmentäkolme. Takana kaksikymmentäkahdeksan vuotta avioliittoa. Kaksi poikaa, jo omissa kodeissaan, ja tytär, heleä Iiris, joka viimeisteli opintojaan Helsingissä. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta, joista Miina oli elänyt jotenkin puoliksi, puolivarjoin, puolittain omalla paikallaan, hiljaisena sokerina toisen kuumassa teessä eikä oikein mikään ollut enää puhdasta Miinaa.
Matti Virtanen astui keittiöön, katsellen puhelintaan, joka oli odottamassa Miinan laittamana. Hän sivalsi katseellaan näytölle.
Puuro on valmista, Miina sanoi.
Joo, kuului vastaus ja puhelin vei hänet taas syvälle.
Miina laski lautasen hänen eteensä. Matti irvisti hieman.
Taas löysää. Sanoinhan, että tykkään paksummasta.
Viime tiistaina sanoit, ettei jaksa syödä, jos on liian tömäkkää.
Matti ei sanonut mitään. Hän selasi puhelinta, siirsi lautasen syrjään.
Olen tänään myöhään. Savolaisilla on joku firman ilta.
Miina painoi lusikan takaisin kattilaan.
Firman ilta? Milloin te siitä sovitte?
On ollut tiedossa pitkään jo. Joku vuosipäivä. Älä odota.
Miina katsoi Mattia, sen tutuksi tulleen kaljun kohdalle, joka ennen puuttui, ja pikkutakkiin, jonka hän kolme päivää sitten vei pesulaan. Savolainen. Se oli Juha Savolainen, liikekumppani, jonka vaimo Kaisa oli aina yhtä ystävällinen, mutta niin silmiltään väsynyt. Mielenkiintoista, tulisiko Kaisakin paikalle.
Olisinhan minäkin voinut tulla mukaan, Miina sanoi, mutta ääni oli ohuen hauras.
Matti nosti katseensa. Ilme, joka syntyy, kun joku esittää kysymyksen, jota toivoisi ei koskaan kuuluvansa.
Miina, siellä on pelkkiä työjuttuja. Ei sinua sellainen kiinnosta.
Minua kiinnostaa kaikki sinun asioissa, hän sanoi. Tai oletko unohtanut?
Mutta Matti nousi jo, naputteli, eikä kuullut.
Puhutaan myöhemmin.
Tuon sanan – myöhemmin he molemmat tunsivat kuin paksun patjan välissään.
Miina istui hetken. Hän tuijotti koskematonta puuroa. Sitten hän kaatoi sen viemäriin, jääden katsomaan, kuinka harmaa puuro sekoittui virtaavaan veteen, uninomaisesti.
Hän oli ollut suunnittelija. Kerran. Toisessa ajassa, kun oli 25 ja saanut arkkitehdin paperit huippuarvosanoin. Professorit ylistivät: hänellä oli kyky nähdä tilaa kokonaisuutena, ymmärtää, miten valo osuu ja miten ihmisen täytyy voida hengittää huoneessa. Silloin Miina vain piirsi, vain tunsi, nauroi nuoruuttaan.
Matti tuli hänen elämäänsä kolmantena opiskeluvuotena. Kauppatieteen puolelta, kaksi vuotta vanhempi, äänekäs ja suunnanvarma sellainen, johon parikymppinen rakastuu nielaisten kaiken. Vuosi valmistumisen jälkeen he menivät naimisiin. Vanhin poika Antti syntyi seuraavana vuonna, kun Miina oli juuri ehtinyt aloittaa pienessä toimistossa. Hän ajatteli edelleen, että kaikki palaa vielä entiselleen, että äitiysloma on väliaikainen.
Mutta sitten Matti halusi perustaa oman yrityksen rakennusalan, pieni mutta mahdollinen. Tarvittiin ideoita. Niitä Miinalla oli. Hän pyöritteli pohjapiirroksia, konsepteja, mietti miten koteja tehdään niin, ettei niihin vain muuteta, vaan niissä eletään. Matti nyökytteli, kirjoitteli muistiin.
Sitten syntyi Eero. Kolme vuotta siitä, ja Iiris, myöhäisherännyt hauras ihme.
Sillä välin yritys kasvoi jo reippaasti. Matti sai remontteja, sitten suunnitteluja, pian pienien asuinkortteleiden rakennuksia. Firman kansiot täyttyivät projekteista, jotka olivat syntyneet Miinan yössä, lasten uniessa, yön ja aamun rajalla.
Matti vei nämä ideat neuvotteluihin, koskaan sanomatta niiden alkuperää. “Meidän konsepti”, “minun ajatuksia”. Miina ei loukkaantunut silloin ei vielä. He olivat perhe, ja perheessä kaikki jaettiin.
Hän oli väärässä.
Ajan myötä Miina lakkasi piirtämästä. Ensin ei enää ehtinyt, sitten ei enää huvittanut. Matti ehdotti, ettei kannattaisi mennä enää töihin kyllä hän ansaitsi. Miina ei väittänyt vastaan. Hän huolehti yrityksen kirjanpidosta alkuaikoina, otti asiakkaita vastaan kotona ennen kuin toimisto löytyi, luki sopimukset, joita Matti ei jaksanut. Valmisti illalliset yhteistyökumppaneille. Kaikkea, mikä ei koskaan näkynyt missään virallisissa papereissa.
Sitten lapset muuttivat pois. Miina jäi yksin suureen kerrostaloon, miehen kanssa, joka ei enää nähnyt häntä.
Aamuna, jolloin Matti lähti “firman iltaansa”, Miina istui ikkunan ääressä teekuppi kädessään. Hän katseli, kuinka vanha nainen kuljetti pientä punaista koiraa. Hän ajatteli kaikkea ja ei mitään. Sitten hän tarttui puhelimeen ja soitti lapsuudenystävälleen, Kaarinalle.
Onko sinulla illalla aikaa? hän kysyi.
Sinulle aina, sanoi Kaarina. Onko kaikki hyvin?
Haluan vain seuraa, Miina vastasi.
Mutta Kaarina aisti jotain. Hän saapui kahden tunnin kuluttua kaupan mustikkapiirakan ja lämpimän syvillä silmillä. Keittiössä he istuivat, Miina kertoi. Ei vielä pettämisestä, siitä hän ei tiennyt. Vaan hiljaisuudesta, katseista, siitä, ettei häntä enää nimitetty nimellä. Siitä, miten hänestä oli tullut läpinäkyvä omassa kodissaan.
Miina, Kaarina sanoi varoen. Oletko miettinyt, että ehkä hän…
Olen, Miina katkaisi. Mutta pelkäsin, että kuvittelen.
Ja nyt?
Hiljaista.
En tiedä.
Kaarina lähti myöhään. Matti ei palannut. Miina meni nukkumaan, asetti puhelimen laturiin ja tuijotti kattoa. Yöllä, joskus puolenyön jälkeen, hän kuuli oven käyvän.
Matti meni kylpyhuoneeseen, sitten sängylle, kääntyi seinään päin. Hänestä leijui vieras tuoksu, ohut mutta selvä. Miina ei sanonut mitään. Hän hengitti tasaisesti, esitti unta.
Sisällä joku pieni napsahti. Kuten kevätjäiden lento, ensin hiljaa, sitten mahdotonta pysäyttää.
Seuraavana päivänä hän soitti Antille, vanhimmalle pojalleen, joka asui Tampereella. Lyhyt keskustelu, Antti kiireinen. Sitten hän kirjoitti Iirikselle tytär vastasi nauhoitteella: naurua, juhlista yksityiskohtia. Vain Eero soitti itse myöhemmin. Äiti, miten menee? Ihan hyvin, vähän väsynyt. Onko isä kotona? Ei, töissä.
Pidempi hiljaisuus.
Äiti, voit aina tulla meidän luo. Vaikka heti.
Miina nauroi, koska muuten olisi itkenyt.
Kun lapset soittivat, hän ajatteli, että ehkä Eero aina tiesi rivien välistä. Tuli vielä raskaampi olo.
Pari viikkoa harmaata kului syksyn lailla ohi. Matti palasi kotiin milloin myöhään, milloin ajoissa, mutta yleisellä etäisyydellä. Kädet puhelimella, ne hymyilyt, joita Miina ei ollut nähnyt vuosiin.
Hän ei etsinyt todisteita, mutta eräänä päivänä Matti jätti koneensa auki. Miina tulosti asiakirjoja yhtäkkiä silmäkulmassa välähti viesti. Vain yksi rivi.
“Sinä tiedät kyllä, että hän ei tule. Hän ei kuulu tähän piiriin.”
Hän. Miinasta. Vastaus, Mattin myöntävä sana.
Sormet eivät tärisseet. Tämä ihmetytti Miinaa. Hän laski läppärin kiinni, vei paperit pöytään, asettui hellan ääreen ja keitti veden.
Vasta siinä hän huomasi itkevänsä. Ei ääneen, vaan hiljaa, suolaiset kyyneleet valuivat, eikä niitä tarvinnut pyyhkiä pois.
Ei siksi, että Matti petti vaikka sekin iski. Vaan koska tuossa yhdessä lauseessa paljastui totuus, jota hän ei ollut suostunut ajattelemaan: Matti häpesi. Sallien muidenkin puhua Miinasta naureskellen “ei kuulu seuraan” ja hän myöntyi tähän. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta, kolme lasta, koko nuoruus, kaikki ideat, ja hän “ei kuulu joukkoon”.
Sinä yönä hän ei nukkunut. Hän ajatteli projektilogiikalla, tyynesti, kaivoi vuosien muistoja, antoi niille tilaa. Iltapäivään mennessä hän tiesi, mitä tehdä.
Ensimmäiseksi hän soitti Kaarinalle.
Tarvitsen sinua, hän sanoi. Ihan oikeasti.
Kerro, Kaarina vastasi.
Tarvitsen hyvän ulkonäön. Paras mahdollinen. Tunnetko hyvän kampaajan ja tyyliniekkaa?
Hiljaisuus.
Miina, mitä sä nyt…?
Menen firman iltaan.
Kutsuiko Matti?
Ei, mutta tilaisuus on avoin: yhteistyökumppaneita ja vieraita. Minulla on oikeus olla paikalla perustajan vaimo.
No, minä autan.
Kaarina saapui seuraavana päivänä stylistiystävänsä kanssa, Railin, joka siristeli ja totesi: Sinulla on mahtava luusto. Et vain ole käyttänyt sitä pitkään aikaan.
Miina ei loukkaantunut. Sitä se olikin.
He viettivät koko päivän Miinan asunnossa. Raili värjäsi hiukset kastanjanruskeaksi vaaleilla sävyillä, teki kampauksen ja meikin, joka toi Miinan silmiin syvyyttä, joka oli vuosiksi unohtunut.
Vaatekaapista löytyi tummansininen mekko, kolmen vuoden takainen, Mattin mielestä liian hillitty. Miina pujotti sen ylleen, ja kaikki huoneessa hiljenivät.
Olet kaunis, Kaarina sanoi viimein. Oikeasti kaunis.
Miina katsoi peiliin. Ei nuori, ei, mutta elossa juuri se, jonka hän oli unohtanut olemassaolonsa.
Firman “Ympäristö & Koti” -juhla pidettiin ravintola Kaarteessa, kahdeksannen kerroksen panoraamasalissa. Miina muisti paikan, hämärillä ikkunoilla ja korkeilla kattoilla.
Taksi toi hänet puoli yhdeksältä. Oven edessä hän tunsi pelon sukalta vanhoihin, mutta tiesi samalla paluuta ei ole.
Aulassa hostess kysyi nimeä.
Miina Virtanen, Matti Virtasen vaimo ja perustajan puoliso, hän sanoi rauhallisesti.
Listalla häntä ei ollut. Ehkä Matti unohti, Miina vastasi tyynesti. Soittakaa hänelle, tai minä nousen itse.
Jännittyneiden katseiden jälkeen hänet päästettiin sisään.
Salissa oli kuusikymmentä henkeä, musiikkia, puheensorinaa ja kimaltavia koristeita. Miina liikuskeli, tapasi vanhoja tuttuja. Kaisa Savolainen halasi iloisesti.
Oletpa sä hehkeä tänään!
Petri Karjalainen, entinen asiakas, puhutteli häntä. Nuori arkkitehti, Lauri, jonka Matti oli palkannut, katsoi häntä uteliaana, ei tunnistanut aiemmin ollenkaan.
Matti huomasi Miinan vasta myöhemmin. Hän pysähtyi hetkeksi, sitten käveli hänen luokseen kasvoille liimatun hymyn kanssa.
Miina, tulitko sinä?
Firman juhlaan, omien töitten merkeissä, hän sanoi.
Ei se ole kiellettyä, Matti mutisi, mutta hänen äänessään rapisi ärtymystä.
Bändi soitti hitaasti. Miina siirtyi jälleen juttelemaan tuttujen kanssa.
Ilta huipentui, kun Savolainen piti toastin. Hän puhui yrityksen menestyksen kulmakivistä, mainitsi “Elävän tilan” konseptin.
“Sen alun meille antoi meidän tiimi”, hän sanoi. Miina nosti lasia.
Saanko sanoa pari sanaa sen päälle? hän kysyi matalalla äänellä.
Kaikki kääntyivät.
Olen Miina Virtanen, Matti Virtasen puoliso. Moni tuntee minut. Olen iloinen, että Elävä tila -konsepti menestyy, sillä suunnittelin sen alun perin itse, siellä, kotona, öisin kun lapset nukkuivat. Piirsin pohjat, ratkaisin valot ja kulkuväylät niin, että ihmiset viihtyisivät. Kolmen vuoden ajan tämän yrityksen pohja oli minun kädenjäljessä. Lapsista, illallisista, kirjanpidosta, kaikesta muusta huolehdin ohessa ilman nimeä papereissa.
Hiljaisuus lankesi kuin lumi.
Tämä firma kasvoi minun ajatuksilla ja työllä. Sain olla näkymätön, koska uskoin, että olimme perhe. Mutta perhe ei ole enää olemassa, joten tässä paikassa ainakin asiat saavat olla totta, hän viimeisteli ja asetti lasinsa pöydälle.
Hän kääntyi ja poistui rauhallisesti.
Matti seurasi häntä naulakolle.
Mitä ihmettä sä oikein… sönkötti Matti kasvot punaisena.
Kaikki on hyvin. Kerroin vain totuuden, Miina sanoi ja veti villakangastakin ylleen.
Nolaat minut asiakkaiden edessä!
Sinä nolaat minut elämän edessä, se on pahempaa.
Tarkoittaako tämä, että jätät minut?
Se tarkoittaa, että en enää halua olla näkymätön. Tee itse nimitys.
Kylmä marraskuun ilma pyyhkäisi ovesta. Miina pysähtyi, hengitti syvään, kasvoille pakkasilmaa.
Hän lähti Kaarinan luo. Ero kesti neljä kuukautta ei niinkään omaisuuden, vaan Mattin epäuskon vuoksi. Lopulta lakimies rouva Saarinen, 45-vuotias, päättäväinen nainen neuvoi:
On vaikea näyttää tuota kaikkea oikeusistuimessa. Onko luonnoksia, viestejä?
Miina toi kolme kansiota, kaksikymmentä vuotta piirroksia. Lauri, nuori arkkitehti, lupasi todistaa:
Näin sun alkuperäisluonnokset. Matti ei maininnut nimeäsi, ymmärsin myöhemmin.
Omistusasunto jäi Miinalle, Matti muutti mökille, joka lopulta myytiin.
Alku oli outo. Sama hiljaisuus, mutta siinä oli uusia kerroksia lempeyttä, vapautta. Miina saattoi syödä koska huvitti, jättää ruoan väliin, valvoa tai mennä nukkumaan aikaisin, eikä kukaan kysynyt syytä.
Eräänä päivänä hän löysi vanhan lyijykynälaatikon. Hän kaivoi paperia ja piirsi kuvitelmakodin, jossa valo olisi tärkein, pieni viherhuone olohuoneessa.
Seuraavana päivänä hän soitti Eerolle.
Tiedätkö, millainen tilanne alalla on? Entä jos perustaisin pienen studion?
Hetken hiljaisuus. Ootko tosissasi?
Olen.
Tunnen tyypin joka voi jeesata. Tapaatko Kostin?
Tietysti.
Neljän kuukauden kuluttua studio oli valmis. Pieni tila Punavuoressa, vanhan kivitalon toisessa kerroksessa, katto korkealla. Remontti tehtiin yhdessä Kaarinan ja Iiriksen kanssa.
Äiti, oot ihan huippu, nauroi Iiris, kun he istuivat vielä kalustamattomassa viltillä syömässä pitsaa.
Studion nimeksi tuli: “Miina Virtanen, Sisustusarkkitehtuuri.” Ei mitään koristeellista oma nimi. Omansa viimein.
Ensimmäinen asiakas saapui suosituksella. Nuori pari, pieni asunto. Miina teki kolme ehdotusta, he valitsivat toisen. Hän osasi kuulla sen, mitä toinen ei itse osannut sanoittaa.
Paikallislehti kirjoitti hänestä jutun. Sitten suurempi lehti. Petri Karjalainen soitti:
Oikeasti, Miina, mulla on iso hanke ja tarvitsen just sitä mitä sinä osaat. Teetkö?
Tietysti, hän vastasi.
Se oli iso työ, ensimmäinen varsinainen sitten pitkään aikaan. Miina piirsi, tutki referenssejä, matkusti Ouluun, Turkuun, katselemaan muita kohteita. Lauri auttoi teknisissä piirroksissa yhteistyö toimi.
Kun projekti valmistui, hän soitti tyttärelleen.
Iiris, arvaa mitä minä oikeasti onnistuin!
Tytär kiljaisi ilosta.
Puolen vuoden päästä studiolla oli kolme aktiivista toimeksiantoa. Pieni tiimi: Lauri, osa-aikainen, ja Sanni, reipas nuori, hoiti juoksevat asiat. Rahaa kertyi maltillisesti, mutta se oli Miinan rahaa itse hankittua.
Jotain muuttui. Ei vain ulkoisesti, vaan selässä, asenteessa. Hän lakkasi pahoittelemasta olemassaoloaan. Hän oppi kieltäytymään. Sekin oli suuri asia.
Joskus iltaisin, tyhjässä studiossa, hän mietti menneitä. Ei enää vihalla, ei katkeruudella vain kuin sääliä sateen vuoksi, jota ei voinut estää. Harmitteli vain aikaa. Sitä nuoruuden naista, joka oli niin kiireellä alkanut kadota.
Mutta se nainen oli kuitenkin jäljellä jossain. Sitä Miina nyt ymmärsi.
Eräänä iltana Matti soitti.
Hei, saanko tulla juttelemaan?
Hetken viive. Tule huomiseen, studioon. Kolmelta.
Sovittuna hetkenä Matti tuli laihtuneena, silmänaluset tummina.
Siisti paikka, hän sanoi.
He joivat teetä.
Miten pärjäilet?
Hyvin, Miina sanoi.
Petri kehui projektiasi. Parasta mitä on nähnyt vuosiin.
Hiljaisuus.
Miina, täytyy sanoa Olen eksyksissä. En osannut kuvitella kuinka moni asia kaatuu, kun sä et ole.
Minä pidin kaiken kasassa, koska kodin halusin toimivan.
Matin kasvot olivat nuupahtaneet.
Milla lähti blondi sieltä juhlasta. Totesi että minusta ei ole siihen, mitä hän toivoi. Ja työkin menee, Savolainen haluaa uusia sopimukset Sinä osasit kaiken, Miina. Nyt kaikki sekasin.
Niin, hän vastasi.
Haluaisin että palaisit takaisin Vasta nyt tajuan, mikä arvo sinulla oli kaikessa.
Miina katsoi Mattia. Ei vihaa. Ei enää oikeastaan kipua, vain kirkasta tietoa.
Matti, uskallatko kertoa, mitä sä oikeasti kaipaat?
Hiljaisuus.
Käytännön järjestys? Sinä ratkaisit ongelmat, minä sain rauhassa olla ajattelematta.
Juuri niin, Miina sanoi.
Sinä kaipaat mukavuutta. Olet menettänyt sen kätevyyden, joka kannatteli kaikkea huomaamatta. Minua ei tarvinnut nähdä, kun olin aina siinä.
Rakastin sinua silti, Matti sanoi hiljaa.
Ehkä. Mutta sinä rakastit minussa mukavuutta, et minua ihmisenä.
Sanot liian kovasti.
En. Ihan täsmällisesti.
Ei minulla ole sinua vastaan mitään, Miina jatkoi. Sinä olet lasteni isä, suuri osa menneisyyttäni. Mutta minä en tule takaisin. En siksi etten voisi antaa anteeksi. Olen varmaan jo antanut. Siksi, että olen löytänyt itseni. Sen nuoren naisen, jonka silloin kadotin. En luovu enää.
Matti oli kauan vaiti.
Oletko onnellinen?
Miina mietti hetken.
Olen. En aina, joskus väsyttää tai on outoa olla yksin. Mutta tämä elämä on omani. Ei sinun, ei lasten, vaan minun. Ja se on paljon.
Hyvä niin, Matti sanoi vilpittömästi.
He puhuivat lapsista Antti muuttamassa, Eerolla perhe kasvamassa, Iiris valmistumassa ja töissä pääkaupungissa. Matti yritti hymyillä, hieman kaiholla.
Saat olla yhteydessä. Lapset eivät hylkää, kehotti Miina vielä.
Matti myönsi kiitoksen ja läheni ovea, pysähtyi.
Se konseptisi, Elävä tila Siitä voi olla ylpeä. Se oli hienoa työtä.
Tiedän, Miina sanoi.
Döör sulkeutui. Hän pesi teekupit, palautti kaikki paikat ryhtiin.
Puolelta Iiris soitti.
Äiti! Ootko siellä vielä? Yritin saada kiinni.
Studiolla, töissä.
Tulen jouluna käymään. Kaverinkin kanssa.
Totta kai saat tuoda.
Äiti miten voit oikeasti?
Miina katsoi ulos, kaupungin ylle leijui sininen alkutalven hämärä. Lyhtyjen oranssi värjäsi hiljaista katua, mies talutti lastaan punaisessa pipossa.
Tiedätkö, Iiris, nyt on hyvä. Todella hyvä. En tunne olevani yksin. Tulet jouluna, Vesa ja Kaarina kutsui juuri teatteriin, Lauri toi suklaarasian eilen, työ on juuri minunlaistani. Tämä merkitsee paljon.
Sä olet paras, äiti, Iiris sanoi.
Ja sinä myös. Muista syödä ja nukkua.
Et ole muuttunut yhtään!
Olen muuttunut. Mutta en siihen suuntaan, mitä ehkä odotit. En tullut toiseksi ihmiseksi. Minusta tuli itseni.
Miina palasi piirustusten pariin yksiö, jossa piti olla työtila sekä paikka hengittää. Hän mietti, miten valo saisi virrata, miten tila alkaisi elää.
Ulkona satoi lunta, pehmeää, hidasta marraskuun sokeria. Ovikello kumahti, auto liukui pihaan, jää särähti askelten alla.
Hän piirsi ja ajatteli, kuinka viisikymmentäkolme ei ole loppu eikä keskipiste se on vain paikka, jossa vihdoin tuntee itsensä niin hyvin, että valitsee, mitä oikeasti haluaa. Ei siksi, että joku antaa luvan. Vaan koska ei enää odota lupaa.
Hän mietti, olisiko voinut irrottautua aiemmin ehkä, mutta syyllisyyttä ei enää ollut. Hän näki tytön, joka rakasti ja sulautui, mutta ei tajunnut, että voi rakastaa ja silti säilyttää itsensä. Että perheen hyväksi elää, jos se on oma valinta, ei katoamisen hidas tie.
Nyt hän tiesi eron.
Kaarina soitti.
Oliko Matti siellä?
Oli. Pyysi palaamaan. En palaa, Miina totesi.
Oletko varma, että jaksat? Kaarinan ääni naurahti.
Kaarina, voin hyvin. Ehkä eka kertaa pitkään aikaan.
No, loistavaa! Siksi soitin torstaina avautuu nuorten arkkitehtien näyttely Taidehallissa. Lähetäänkö?
Ilman muuta. Ja kahville.
Nyt alkaa elämä asettua, niin kuin sanotaan.
On asettunut jo, Miina vastasi.
Hän tarttui taas lyijykynään. Huoneen muoto alkoi muodostua paperilla: idän valo osuu työpöydälle, pehmeä kulma nurkassa, ikkuna pihamaalle.
Hän ymmärsi, miten tila vaikuttaa ei vain silmin, vaan keholla, hermokudoksissa asti. Se oli hänen luontaista lahjaansa, eikä se ollut kadonnut vaikka oli ollut hiljaa kaksikymmentäviisi vuotta.
Hän oli suunnittelija. Hän oli äiti. Hän oli nainen, joka kulki myrskyistä halki, ja nousi ehjänä ja viisaampana.
Suhde mieheen, oli se mikä tahansa, on elämän osa, ei koko elämä. Miehen petos, välinpitämättömyys ja arvostuksen puute sattuvat, mutta kipu on vain merkki jokin on vialla, katso tänne.
Miina katsoi. Ei siksi, että hän olisi lukenut oikeita kirjoja, vaikka muutama hyvä keskustelu auttoikin, vaan koska hän ei enää jaksanut piiloutua itseltään.
Yksinäisyys parisuhteessa on pahin. Ei raha, ei arki, ei väsy. Vaan se, kun vierellä oleva ei enää näe. Kun työsi, ajatuksesi, tahtosi haihtuvat ilman nimeä tai painoa. Se tappaa mutta sitä Miina ei antanut itsessään tapahtua loppuun.
Hän venytteli, katsoi kelloa: lähes yhdeksän, aika lähteä kotiin. Huomenna asiakastapaaminen, soitto Laurille, Kaarinan kanssa lounas. Eero kutsunut illalliselle lauantaina. Niin paljon hyviä asioita.
Hän pukeutui, sammutti valot, kokosi tavaransa. Pysähtyi studion kynnykselle hetkeksi.
Ulkona lumi jatkui. Katu hiljeni, vain kissa kipaisi määrätietoisesti kadun yli.
Miina Virtanen sulki oven, laskeutui portaat, astui ulos. Ilma tuoksui lumelta ja männynoksilta ehkä torilla jo myytiin joulukuusia. Kolme viikkoa jouluun. Iiris tulisi ystävänsä kanssa. Pitäisi keksiä, mitä tehdä ruoaksi. Keittäminen tuntui taas mielekkäältä, kun sitä sai tehdä rakkaudesta, ei velvollisuudesta.
Miina tallusteli pysäkille, kiirettä ei ollut. Hän katseli kaupungin ikkunoiden valoja, lumen pehmeitä kupolia. Mielessä seuraava projekti, pieni asunto aamunvalossa. Ajatus Iiriksestä tyttärestä, joka teki nyt juuri sitä, mikä tuntui omalta.
Ajatus omasta elämästä viisikymmentäkolme vuotta, jossa oli kaikkea: onnea, kipua, petosta, pitkää hiljaisuutta ja tämä talvi, studio ja uudet työt.
Hän oli valinnut itsensä. Myöhään, ehkä, mutta silti. Ja myöhään on silti parempi kuin ei koskaan sen totuuden hän tunsi käsillään.
Raitiovaunu saapui. Miina nousi kyytiin, istahti ikkunapaikalle, laski laukun syliinsä. Ulkona kaupungin valot kelluivat lumisessa yössä, lumi hiutaleina kaiken yllä.
Miina katsoi ulos, ja hänessä oli hiljaista, vakaata rauhaa ei riemua, ei pettymystä, vaan ihmisen selvä tieto siitä, minne on menossa.
