Vuokrataan minun asuntoni
Leena Riitta Salmi nykyisin Rautio oli aina ajatellut, että kaikkein pelottavinta elämässä on silloin, kun hyvä alkaa huomaamatta, hiljaa, ja loppuu aivan yhtä hiljaa, mutta vääjäämättä. Kuin ikkunalaudan kukissa: hoidat, kastelet, ne seisovat siinä, ja sitten yhtäkkiä lehti on keltainen eikä sitä enää pysty pelastamaan.
Tuoksun Leena haistoi jo rappukäytävässä.
Raskas, makean puuterinen, imelä tuoksu. “Sininen Yö”, juuri se hajuvesi, jota Leena ei sekoita mihinkään muuhun, koska juuri siltä asunto hänen anoppinsa, Kirsti Maija Raution luona, aina tuoksui, kun he menivät kylään. Tuoksu imeytyi vaatteisiin, hiuksiin, muistoon.
Leena pysähtyi oman oven eteen avain kädessä.
Neljä iltapäivällä. Hän lähti töistä aikaisemmin Kati Meriläinen kirjanpidosta oli sanonut, että Leena näytti aivan harmaalta ja käski lähteä kotiin. Pää oli puristanut koko päivän kuin joku olisi kiristänyt vanteen ohimoille. Leena oli haaveillut lääkkeestä, pehmeästä huovasta, sohvasta.
Mutta tuoksu kertoi jotain muuta.
Hän avasi oven.
Eteisessä seisoi kolme suurta pahvilaatikkoa, jääkaappilaisten. Kyljessä MASSA-logo. Yksi oli jo teipattu kiinni. Kahdessa muussa oli jotakin, sanomalehdellä peitettynä.
Keittiöstä kantautui hiljaista kolinaa, astioiden kilahduksia ja mutinaa.
***
– Kirsti Maija, Leena sanoi liikahtamatta oviaukossa. – Mitä tämä tarkoittaa?
Kolina lakkasi. Sitten keittiön ovelle ilmestyi anoppi. Vankka, ryhdikäs nainen, viisikymmentäseitsemän, kotiesiliina harmaan housuasun päällä. Hiukset kiinni, kädet kumihanskoissa. Ilme päättäväinen, lähes juhlava.
– Leenukka! Kirsti Maija lausui sillä äänellä, jolla terveydenhoitaja kertoo huonot uutiset mutta vakuuttaa, että “tämä on sinun parhaaksesi.” – Olitpa varhain liikkeellä. Onko huono olo?
– Mitä täällä tapahtuu? Leena ei liikkunut kynnykseltä.
– Älä heti hermostu, Kirsti Maija riisui toisen hanskoista siististi, sitten toisen. – Yritän auttaa teitä. Sinua ja Jarkkoa. Tule, selitän.
– Selitä tässä.
Anoppi siristi silmiään. Reaktio hoitotyön ammattilaisella, joka on tottunut, että oma sana on ohje eikä suositus hän oli Terveyskeskuksen johtava hoitaja Munkkiniemessä, kahdenkymmenenkolmen vuoden kokemuksella. Tähän katseeseen ei yleensä vastaan sanottu.
– No, hyvä on, hän viittasi keittiöön. – Tule nyt sentään peremmälle. Laitoin teetä.
– En tarvitse teetä. Mitä laatikoissa on?
Kirsti Maija huokaisi kuin ihminen, joka jaksaa toisten oikkuja vaivoin.
– Astioita. Kattiloita, osa pannuja. Kristallilasit käärin kuplamuoviin erikseen, ettei tarvitse pelätä. Lautaset jätän vielä, vuokralaisille.
Leena kuunteli tämän lauseen kokonaan. “Vuokralaisille jätän.” Hän seisoi ja mietti, kuinka tuo sana kiersi lävitse ja juuttui jonnekin pallean tienoille.
– Millaisille vuokralaisille? hän kysyi tasaisesti.
– Löysin asialliset vuokralaiset, Kirsti Maija sanoi samaan tapaan kuin paljastaisi hyviä uutisia. – Nuori aviopari, pieni lapsi, viitisen vuotta. Hän rakentaa taloja, hän hoitaa lasta kotona. Luotettavia ihmisiä. Tarkistin, haastattelin. Tulevat perjantaina.
– Perjantaina, Leena toisti. Siis kolmen päivän päästä.
– Kolmen päivän, kyllä. Sovin jo käsirahasta, heti ensimmäinen ja viimeinen kuukausi.
Leena laski laukkunsa eteisen tasolle, avasi takin, ripusti sen hitaasti naulaan. Kukin liike tuntui raskaammalta, sillä nyt käsiin iski kylmyys, vaikkei asunnossa ollut vilu.
– Kirsti Maija, sanoi hän matalalla äänellä. Oletko puhunut tästä Jarkolle?
– Tietysti olen. Mehän juuri puhuimme siitä yhdessä, etkö muista? Kun Jarkolta jäi bonus saamatta kolme kuukautta sitten. Minä ehdotin: vuokrataan asunto, muutatte minun luo, säästätte. Ihan järkevää.
– Me ei sovittu siitä, Leena pudisti päätään. Minä sanoin, että en suostu.
– Sinä sanoit, että mietit, anoppi korjasi ihan pehmeästi.
– En. Sanoin, etten suostu. Jarkko pyysi, etten ala riidellä, ja olin hiljaa. Se ei ollut suostumus.
Kirsti Maija ristii kätensä rinnalle. Tuttua niin hän aina seisoi, kun oli päättänyt oman mielipiteensä.
– Leena, olet fiksu nainen. Olet kirjanpitäjä, osaat laskea. Lasketaanpa: paljonko asuntolainanne vie joka kuukausi?
– Ei kuulu teille.
– Leena.
– Ei, Leena sanoi rauhallisesti, ilman huutoa. – Se ei kuulu teille. Meidän perheen rahojen käyttö ei kuulu teille.
Eteiseen laskeutui hiljaisuus. Keittiön ikkunasta kuului kadun ääniä. Alhaalla, Munkkiniemenkadulla, ratikka kolisi ohi.
– Sinulla toki saa olla mielipide, sanoi Kirsti Maija vihdoin äänellä, johon ilmestyi metallinen sävy, se jonka hän normaalisti peitti huolenpidolla. Mutta perhe on perhe. Myös Jarkko. Ja Jarkko on samaa mieltä.
– Soitan Jarkolle, Leena tarttui puhelimeensa.
***
Jarkko vastasi kolmanteen soittoon. Taustalla kuulosti tehdaskoneiden melu, miesten äänet.
– Leena, moi, mitä tapahtui? Olet aikaisin kotona.
– Jarkko, sun äiti pakkaa meidän kotia. Vuokralaiset tulevat kuulemma perjantaina.
Hiljaisuus. Sydän sykki, toinenkin.
– Leena, aioin itse kertoa…
– Tiesitkö jo?
– Äiti soitti eilen illalla, sanoi, että löysi ihmiset. Ajattelin, että puhuisitte…
– Jarkko. Leena nojautui selkä seinään eteisessä. – Sinä tiesit, etkä kertonut. Minä tulen kotiin, täällä laatikot odottamassa. Ymmärrätkö mitä se tarkoittaa?
– Ymmärrän että olet järkyttynyt…
– Tule kotiin.
– Mulla on palaveri…
– Jarkko. Ääni oli tasainen kuin tyyntynyt järvi. Tule nyt.
Hän tuli puoli kuudeksi. Siihen mennessä Leena istui keittiössä kylmä tee edessään. Kirsti Maija oli olohuoneessa tutkimassa lasivitriiniä, järjesti posliinifiguurit siististi ne, jotka toi Salon torilta “jotta olisi kotoisampaa”.
Jarkko oli pitkä, vaaleahiuksinen, viime aikoina usein syyllisen näköinen. Hän teki tehtaalla insinöörin töitä Herttoniemessä, kulki junalla, oli väsynyt. Leena ymmärsi väsymyksen, yleensä antoi anteeksi. Mutta tänään ei antanut.
– Leena, Jarkko aloitti keittiön ovelta.
– Istu.
Hän istui. Leena siirsi teekupin syrjään, laski sen takaisin.
– Selitä nyt, hän sanoi. – Miten meidän kodin asioista päätetään ilman minua?
– Ei ole päätetty mitään, Jarkko vähän piristyi, kuin olisi saanut otteen. Äiti löysi mahdollisuuden. Ajattelin, että puhutte…
– Puhuimme. Hän pakkaa kattiloita. Onko tämä “etsi mahdollisuus”?
– Et ymmärrä miten ahtaalla nyt ollaan…
– Sano.
– No, palkasta jäi pois lisä, kuukausi ja puoli sitten. Siitä asti ollaan miinuksella joka kk. Laina, vesi, sähkö, ruoka. Minulla on autolaina. Ei enää pärjätä.
Leena kuunteli. Tämä oli totta olivat joutuneet laskemaan tarkemmin, mutta mitään katastrofia se ei ollut. Hänellä oli vakituinen paikka tilitoimisto Taseessa, pärjäsivät kyllä.
– Ehdotin, että säästetään, Leena muistutti. Jätetään joulumatka väliin, jätetään salikortti. Muistatko?
– Muistan.
– Se olisi riittänyt.
– Äiti uskoo, ettei.
– Entä sinä?
Jarkko vaikeni pitkään. Se kertoi enemmän kuin sanat.
– Jarkko, Leena siirtyi vähän lähemmäs. Ymmärrät kyllä, kenen nimi tässä asunnossa on?
– No Leena…
– Ei mitään “no”. Kenen nimi?
– Virallisesti sinun… Mutta perhehän me…
– Se ei ole mikään “virallisesti minun”. Isä antoi tämän minulle lahjana kolme kuukautta ennen häitä. Se on minun omaisuutta, laki ja paperit. Kumpikaan teistä ei saa vuokrata tätä ilman minun kirjallista lupaani. Se on rikos. Tiesitkö?
Jarkko kohotti katseen, ilmiselvästi ei ollut ajatellut niin pitkälle.
– Kai sinä et poliisiin vie puolisoasi…
– Ei tämä poliisiasia. Kyse on siitä, että annat äitisi päättää toisen omaisuudesta ja vaiet. Miksi?
Olohuoneesta kuului askeleita. Kirsti Maija ilmestyi ovelle, kuten Leena odotti.
– Jarkko, tulit siis, hyvä, Kirsti Maija sanoi. Selitä nyt Leenalle, että tämä on järkevää. Hän ei näe kokonaisuutta.
– Äiti, kohta, Jarkko vastasi.
– Mitä kohta? Kirsti Maija käveli ikkunalle. Vuokralaiset odottaa vastausta. Jos sanotaan ei, menee mahdollisuus. Ei näitä joka päivä tule.
– Kirsti Maija, Leena sanoi. Vastaus on ei. En vuokraa. Emme muuta pois. Se on lopullinen.
Anoppi katsoi pitkään, suoraan. Kääntyi poikansa puoleen.
– Jarkko. Kuulitko?
– Ehkä äiti, kuten Leena sanoo…
– Jarkko. Äänessä ärtymys. Sovin kolme päivää heidän kanssa. Näyttö sovittuna. Haluatko, että tälleen kaikki romahtaa koska hän pitää päätään?
– Ei koska hän, Jarkko sanoi hiljaa, – vaan… Leena, selitä äidille…
Leena nousi pöydästä, vei teekupin tiskialtaaseen. Kääntyi sitten.
– Esittelyä ei järjestetä. Vuokralaiset eivät muuta sisään. Jos Kirsti Maija tuo heidät, selitän itse, miksi tässä kodissa ei voi asua. Hyvää yötä.
Hän meni makuuhuoneeseen ja sulki oven. Ei paiskannut vain sulki.
***
Tuli huono yö. Jarkko tuli makuuhuoneeseen yhdeltätoista. Molemmat selin, väliin jäi metri ilmaa. Leena kuunteli hengitystä tasaista, ehkä nukkui. Tai esitti. Hän ei nukkunut. Hän mietti.
Isä oli sanonut lapsena: “Leenukka, jos haluat ratkaista ongelman, katso sitä kauempaa. Se näyttää läheltä pahemmalta kuin on.”
Isä kuoli neljä vuotta sitten. Hän jätti asunnon Leenalle, ei omaisuudeksi vaan suojaksi. Leena aina ajatteli, että se oli ankkuri isä tiesi, että tytär tarvitsi turvaa.
Ankkuri oli nyt laatikoissa.
Ei ollut. Laatikot kyllä, mutta ankkuri oli paperissa. Ne olivat lasikaapissa, sinisessä muovitaskussa, jonka Leena toi muutossa eikä antanut pois. Lainhuutotodistus, lahjakirja, kaikki leimoineen.
Hän tiesi varmasti, että seuraavana aamuna Kirsti Maija tulisi vuokralaisten kanssa. Tiesi yhtä varmasti kuin, että laittaisi kahvia. Anoppi ei jättänyt asioita kesken. Se oli hänen voimansa ja heikkoutensa. Hän ei osannut perääntyä.
Leena osasi.
Mutta vain silloin, kun se oli järkevää.
Nyt ei ollut.
Vieressä Jarkko liikahti hiljaa. Leena ei kääntynyt. He makasivat kuin kaksi ihmistä, joiden tarinaan mahtui yhteinen kylpyhuoneremontti, oma ekana yhteinen joulukuusi, kaksi avainta samaan oveen.
Leena mietti, että rakkaus ei ole vain sitä, kun on hyvät päivät. Se on valintoja. Hän tunsi miehen läsnäolon, mutta mitä se tarkoitti?
Hän ei tiennyt.
Se oli pahempaa kuin pahvilaatikot.
***
Aamulla Leena nousi seitsemältä. Tavan vuoksi, kellon soittoon. Jarkko nukkui. Hän keitti kahvit, joi ikkunassa seisten. Ulkona satoi räntää, likaista, maaliskuun Helsinki oli erityisen harmaa. Lumet likaiset, asfaltti märkä, pienen puiston puut mustia.
Päässä ei enää painanut. Se oli hyvä.
Hän avasi lasikaapin, otti sinisen kansion. Pöydälle. Kävi paperit läpi: lainhuutotodistus, sinisine leimoineen; lahjakirja isältä, notaarilla vahvistettu. Päiväys: 28. helmikuuta kaksi vuotta sitten. Omistaja: Salmi Leena Riitta. Kaikki kunnossa.
Hän laittoi kansion takaisin.
Puoli kymmeneltä äiti soitti Salosta. Leena ei heti vastannut, ei siksi, että ei olisi halunnut, vaan koska pelkäsi äänenpaljastavan liikaa.
– Kulta, miten siellä jaksellaan?
– Hyvin, äiti.
– Äänestäs kuulee…
– Kaikki on hyvin.
Tauko.
– Jarkko soitti illalla, äiti sanoi. – Jotain teillä meneillään anopin kanssa.
Leena sulki silmät.
– Soittiko se sulle?
– Joo. Oli kovin hermostunut. Sanoi, ettei tiedä mitä tehdä.
– Äiti, hänen on päätettävä puolensa.
– Leena, äiti oli pitkään hiljaa. Jarkko ei ole paha ihminen. Asuivat kolmekymmentä vuotta yhdessä. Sellainen ei muutu hetkessä.
– Tiedän.
– Jaksatko?
– Jaksan.
– Sano jos tarvitset apua. Tulen heti.
Leena tunsi kurkun kiristyvän. Hän nielaisi.
– Ei tarvitse äiti. Saan tämän hoidettua.
– Hyvä. Äiti luotti aina. – Muista: asunto on sinun. Sitä ei tarvitse selitellä kenellekään.
– Muistan.
Hän laski puhelimen. Jarkko tuli makuuhuoneesta kymmeneltä, kaatoi kahvia. Leena seisoi ikkunassa kirja kädessä, jota ei kuitenkaan lukenut.
– Leena…
– Niin?
– Äiti soitti. Tulee kahdeltatoista vuokralaisten kanssa. Esittelyyn.
– Kuulin kyllä eilen.
– Voisitko vain katsoa? Haastattele ihmisiä, jos vaikka tulevat jotenkin mukaviksi…
Leena kääntyi ikkunasta.
– Jarkko. Yritätkö nyt vakaasti suostutella minua vuokraamaan oman asuntoni vieraille, ilman että minua on koko asiasta edes kuultu?
– Yritän vaan… Äiti teki paljon töitä tämän vuoksi.
– Jarkko, Leenan ääni oli pehmeä ja tyyni. Kuunteletko itseäsi? “Äiti teki.” Ei sinä, ei me, vaan äiti yksin. Kenen päätös?
Hän laski kahvikupin, hieroi otsaa.
– En tiedä miten tästä ulospääsisi niin, ettei äiti loukkaannu.
– Minä saan loukkaantua vai?
Jarkko ei vastannut.
Leena kääntyi takaisin kirjansa ääreen, vaikka kirja ei enää auennut rivit valuivat. Kädessä piti olla jotain.
***
He tulivat kahdeltatoista kolmekymmentä.
Leena kuuli ovikellon. Kirsti Maijan äänen alaovelta, reipas ja päättäväinen. Sitten hissin kolahdus.
Jarkko seisoi parvekkeen ovella, tuijotti ulos. Leena istui olohuoneessa, sininen kansio hyllyssä.
Ovikello soi.
Jarkko lähti ovelle.
– Odota siinä, Leena sanoi.
Jarkko pysähtyi, katsoi Leenaa silmissä sekoitus hämmennystä, helpotusta ja ehkä pikkuisen jotain muuta häpeää, kiitollisuutta.
Ovikello soi toisen kerran.
Leena nousi, meni eteiseen, avasi oven.
Kynnyksellä seisoi Kirsti Maija parhaassa villakangastakissaan, juhlien takki jossa hopeanapein. Takana pariskunta. Nuoria, noin kolmekymppisiä. Mies toppatakissa, nainen punaisessa parkassa, viereensä lapsi, ehkä viisivuotias poika karvalakki päässä. Poika katsoi Leenaa vakavasti.
– Leenukka! anoppi astui sisään odottamatta lupaa. Tässä ovat Marko ja Satu. Kunnon ihmiset. Marko on rakennuksilla, Satu kotona lasten kanssa.
– Hei, Satu sanoi ujosti. Anteeksi kun tultiin suoraan…
– Ei haittaa, Leena vastasi hillitysti. Käykää peremmälle.
He astuivat eteiseen. Poika yhä tuijotti totisena.
– Onko Jarkko kotona? anoppi harppoi olohuoneeseen.
– Olohuoneessa.
– Loistavaa. Marko, käydään katsomassa asuntoa. Olohuone kahteen suuntaan, metro vieressä, Munkkiniemen asema…
Anoppi kulki kuin omassaan, selitti kattokorkeutta, sähköjä. Leena seurasi perästä.
Olohuoneessa Jarkko seisoi parvekkeella, nyökkäsi vieraille, näytti vaivaantuneelta.
– Katsokaa, Kirsti Maija esitteli, huone on kaksikymmentä neliötä. Makuuhuone kahdeksantoista. Keittiö yhdeksän neliötä. Uuni on melkein uusi, Leena osti viime vuonna…
Marko nyökkäili, katseli ympärilleen. Satu piti poikaa kädestä. Leena seisoi lasikaapin ääressä.
– Vaikka vuokrasta, Kirsti Maija ehätti, puhutaan viisi ja puoli tonnia, mutta…
– Hetkinen.
Leenan ääni oli rauhallinen. Hän avasi kaapin, otti kansion. Kaikkien päät kääntyivät.
– Marko, Satu, hän sanoi rauhallisesti. Haluan ennen päätöstä näyttää teille jotakin.
Hän ojensi ensimmäisen paperin.
– Tässä lainhuuto, päiväys viime kuun perjantailta. Näette omistajan tiedot?
Satu katsoi paperia.
– Salmi Leena Riitta, luki nainen ääneen.
– Tyttönimeni. Tämä toinen on lahjakirja. Kaksi vuotta sitten isä lahjoitti asunnon minulle. Olen ainoa omistaja. Mieheni ei ole papereissa. Kirsti Maijalla ei ole lain mukaisia oikeuksia tähän asuntoon.
Satu ojensi dokumentit miehelleen.
– Leena, Kirsti Maija aloitti, teet nyt ison virheen…
– Marko, Leena ei katsonut anoppiin, vuokraamiseen tarvitaan kirjallinen sopimus omistajan kanssa. En ole allekirjoittanut mitään. Jos allekirjoitatte jonkun toisen kanssa ja muutatte tänne, se on perusteeton hallinta ja minä ilmoitan siitä. Tämä on tiedoksi.
Marko katsoi papereita, sitten vaimoaan. Poika supatti jotain. Satu vastasi hiljaa.
– Emme tienneet, Satu sanoi. Kerrottiin, että omistaja on suostuvainen…
– Omistaja seisoo edessänne, Leena sanoi. En suostu.
Tauko kesti.
– No, Marko selasi papereita vielä, kiitos tiedosta ja anteeksi vaivasta.
He palauttivat paperit. Leena nosti ne kasaan.
– Odottakaa! Kirsti Maija astui eteen. Ääni läpäisi kaiken, ei enää terveydenhoitajan kuori vaan aito vaativa. Marko, tämä on väärinkäsitys. Selitän…
– Kirsti Maija, Jarkko sanoi nyt.
Kaikki katsoivat Jarkkoa.
Hän seisoi parvekkeen äärellä, kädet taskussa, kasvot surulliset mutta päättäväiset.
– Äiti, ihmiset ovat oikeassa. He lähtevät.
Anoppi tuijotti poikaansa.
– Mitä?
– He lähtevät. Tämä on Leenan asunto. Minun olisi pitänyt sanoa aiemmin.
Tuli hiljaista. Satu otti poikaa kädestä, Marko nyökkäsi, he poistuivat. Ovi kolahti.
Huoneeseen jäi kolme.
***
Kirsti Maija katsoi poikaansa pitkään. Leena seisoi kansio kädessä ja odotti.
– Jarkko. Anopin ääni oli hiljainen, kylmä ja vieraannuttava. Tiedätkö mitä juuri teit?
– Tiedän, äiti.
– Valitsit hänen puolensa minua vastaan.
– Valitsin oikean.
– Oikean, Kirsti Maija toisti sanan, kuin olisi maistanut ja sylkäissyt pois. Eli olen väärässä?
– Tässä asiassa kyllä, äiti.
– Koko elämäni olen antanut sinulle. Nostin yksin. Isäsi lähti kun olit kuusi. Tein kahta työtä, säästin kaikesta…
– Tiedän äiti.
– SINÄ TIEDÄT! ääni nousi, ei huuto mutta lähellä. Haluaisin vain turvaa sinulle. Hoitaa että eläisit Leenan kanssa ilman huolia. Minä hoidin ihmiset, järjestin…
– Ilman että kysyit, Jarkko vastasi. Ilman kysymystä omistajalta.
– Omistajalta, Kirsti Maija kääntyi nyt Leenan puoleen. Näinkö puhutaan perheessä. Olette kuitenkin naimisissa. Pitäisi olla yhteistä.
– Kirsti Maija, Leena sanoi rauhallisesti. Olen valmis puimaan raha-asiat mieheni kanssa. Vain hänen kanssa. En ultimatumin ehdoilla ilman minua.
– Ultimatum! Kirsti Maija huitaisi käsillään. Minä vain autan!
– Uskon, että halusit auttaa. Mutta apu, jota ei pyydetä, ei ole apu vaan puuttumista.
– Puuttumista! Kirsti Maija kääntyi poikansa puoleen. Leena näki, ettei häneen enää puhuta suoraan. Kaikki menee tämän jälkeen Jarkon kautta. Jarkko, kuuletko? Minusta tuli ongelma. Tästäkö saan kiitoksen? Valitse.
Leena ei liikahtanut. Katse kiinnittyi Jarkkoon olohuone, jonka verhot valitsivat yhdessä, kirjahylly jonka hän itse porasi ja jäi vinoksi mutta päätettiin jättää. Hääkuva valkoisilla kehyksillä.
Jarkko katsoi äitiään.
– Jään, hän sanoi hiljaa.
Anoppi ei heti käsittänyt.
– Mitä?
– Jään tänne. Leenan kanssa. Rakastan sinua, äiti, mutta näin ei voi toimia. Ei saa toimia.
– Ei saa?
– Ei. Ei saa tulla meille ilmoittamatta. Ei pakata toisten tavaroita. Ei tehdä vuokrasopimuksia ilman omistajan lupaa. Olisi pitänyt sanoa aiemmin. Se on osin myös minun syyni.
Kirsti Maija seisoi. Sitten otti takkinsa, sulki napit huolella, nosti laukun.
– Kadut vielä, hän sanoi hiljaa, ei uhkaus, vaan toteamus.
– Saatan katua, Jarkko vastasi. Mutta nyt teen oikein.
Anoppi meni eteiseen. Ovi pamahti, tällä kertaa kovempaa.
Hiljaisuus jäi jälkeen.
***
He jäivät olohuoneeseen. Jarkko parvekkeen ääreen, Leena kansion kanssa hyllylle. Yksi laatikko, teipattu, kulmassa. Kaksi muuta eteisessä.
Räntää kuului yhä lasiin.
Leena palautti kansion paikalleen. Istui sohvalle. Jarkko tuli perässä, varoen liian läheltä.
– Leena…
– Odota, Leena sanoi.
He istuivat vaiti. Leena tuijotti vinossa olevaa kirjahyllyä, Jarkko käsiään.
– Olisi pitänyt heti sanoa ei. Kun äiti soitti. Että ei kuulu hänelle. En sanonut.
– Miksi et?
Kesti kauan ennen kuin vastasi.
– En osaa sanoa hänelle vastaan. Koskaan. Hän on kova. Jos sanoo ei, hän vain hiljenee ja katsoo kuin olisi surullinen. En kestä sitä. Silloin on helpompi vain suostua.
– Tiedän, Leena sanoi hiljaa. Mutta et ole enää pieni poika.
– Ei kai. Nyökkäsi. En tiedä teinkö oikein. Tai tiedän, mutta hän on äiti.
– On edelleen. Mutta nyt hän loukkaantuu.
– Pitkäksi aikaa.
– Todennäköisesti.
– Ja se sattuu.
– Kyllä, Leena myönsi. Todennäköisesti sattuu.
Hän nyökkäsi. Hieroi otsaa.
– Mitä nyt?
– En tiedä. Meidän pitää puhua, ei tänään vaan kun pöly laskeutuu. Raha-asioista, miten selvitään. Se on toinen keskustelu.
– Entä äiti?
– Se on kolmas. Mutta eri keskustelu.
Hän mietti. Sitten kysyi:
– Oletko vihainen?
Leena mietti. Ei vastauksen takia, vaan koska halusi oikeasti ymmärtää.
– En jaksa olla. Olin aamulla, en enää. Nyt vain väsynyt olo.
– Leena, minä…
– Jarkko. Kääntyi miestä kohti. Teit oikean. Tänään. Mutta se on vain tänään. Ymmärrätkö?
Hän ymmärsi. Silmistä näki.
– Ymmärrän.
– Hyvä.
Leena katsoi vinoa kirjahyllyä, valkoista kehystä hääkuvasta, kulmassa olevaan laatikkoon.
– Puretaan ne? hän kysyi.
– Puretaan vaan.
***
He purkivat hiljaisuudessa, kumpikin omaansa. Leena irrotti sanomalehtiä kattiloiden ympäriltä, asetteli hyllyyn. Jarkko laski kristallilasit hellästi oikeille paikoille.
Koti tuoksui yhä vierailta hajuvesiltä. “Sininen Yö” ei haihdu nopeasti. Leena avasi ikkunan raolleen. Kylmä maaliskuun ilma tulvahti sisään.
Poika karvahatussa istui ehkä jo bussissa, katsoi ulos ikkunasta. Ei tiennyt joutuneensa keskelle vieraan elämää.
Leena mietti, mitä äiti oli sanonut: “Hän on ollut äitinsä kanssa kolmekymmentä vuotta. Sellaista ei muuteta hetkessä.” Niin. Tänään Jarkko sanoi “ei”. Yhden kerran. Ensimmäisen.
Ei tarkoittanut, että aina jatkossa olisi näin.
Ei tarkoittanut, että kaikki helpottuisi.
Mutta jotain oli muuttunut.
Viimeinen kattila paikalleen. Sanomalehti roskiin.
– Keitänkö kahvia? Jarkko ehdotti.
– Keitä vaan.
Jarkko meni keittiöön. Leena nosti hääkuvakehyksen. Katseli kuvaa: kummallakin hieman hämillinen ilme, Leena mekossa jonka väri ei ollut ihan omansa, Jarkolla solmio, jonka nopeasti illalla riisui. Hymyilevät. Aito hymy.
Vuosi takana.
Leena asetti kehyksen hyllylle.
Keittiöstä tuoksui tuore kahvi. Hyvä, oman kodin tuoksu.
Hän meni perässä. Jarkko laski mukin pöytään. Itselleen myös. Istui vastapäätä.
Ulkona räntä lakkasi.
He joivat kahvia sanomatta mitään. Raskasta hiljaisuutta, mutta ei tyhjää. Paljon jäi vielä puhuttavaa. Leena tunsi sen yhtä varmasti kuin aamulla kylmän käsissä.
Mutta nyt ei sanoja tarvittu.
Nyt tarvittiin kahvia, raollaan oleva ikkuna, vino kirjahylly toisessa huoneessa.
Ja sininen kansio paikallaan lasikaapissa.
***
Voisi kuvitella, että vaikein on nyt ohi. Kaunis loppu se olisi. Mutta Leena oli ollut viisi vuotta Taseen kirjanpitäjä ja tiesi: taseluvut eivät täsmää heti. Virhe pitää löytää, joskus pitkään, ennen kuin kaikki asettuu.
Perheessä varmasti samoin.
Kirsti Maija soittaa varmaan, ehkä huomenna, ehkä viikon päästä. Hän ei ole niitä, jotka eroavat lopullisesti. Hän odottaa, että hänen perässään mennään.
Jarkko kamppailee, sen Leena näkee selvästi.
Rahat. Palkka. Laina. Mikään näistä ei ole kadonnut.
Keskustelu on edessä. Pitkä, suora, uusi keskustelu. Ehkä tänään jotain liikkui oikeaan suuntaan.
Leena ei tiedä.
Jarkko laski mukin pöydälle.
– Leena…
– Niin?
– Olen iloinen, ettet lähtenyt pois, vaikka minä sanoin tyhmyyksiä. Jäät ja hoidat oikein.
Leena katsoi miestään.
– Eihän tässä ollut vaihtoehtoa, hän sanoi. Tämä on mun koti.
Jarkko nyökkäsi.
– Meidän, hän lisäsi.
Leena mietti, pitkään.
– Niin, hän sanoi hiljaa. Meidän.
Ulkona tuuli tyyntyi. Räntä lakkasi naputtamasta. Munkkiniemen horisontti oli asteen kirkkaampi ei aurinkoa, vain vähemmän harmaa.
Leena nosti mukin, kahvi oli haaleaa. Hän joi silti loppuun.
