Kissan sydän jyskytti hiljaa rinnassa, ajatukset harhailivat, ja sieluun sattui. Mitä oikein oli tapahtunut, että emäntä antoi hänet vieraille ihmisille, miksi hän hylkäsi hänet? Kun Olesialle tuotiin tupaantuliaislahjaksi täysin musta brittiläinen kissa, hän oli hetken aivan järkyttynyt… Vaatimaton vanha yksiö, johon Olesia oli tuskin saanut rahat kasaan, oli vielä alkuvaiheessa ja järjestämättä. Oli muitakin huolia, jotka vaativat hänen huomiotaan. Ja sitten kissa. Kun hän tokeni järkytyksestä, hän katsoi pennun kirkkaan keltaisiin silmiin, huokaisi, hymyili ja kysyi lahjan tuoneelta vieraalta: – Onko tämä kolli vai naaras? – Kolli! – Hyvä on, kolli olet – saat nimen Barsik, – hän sanoi kissalle. Kissa avasi pienen suunsa ja vingahti kuuluvasti “Miau”… ***** Brittiläiset kissat vaikuttivat olevan varsin mukavia otuksia. Ja jo kolmatta vuotta Olesia ja Barsik elivät sulassa sovussa. Yhteiselossa selvisi, että Barsikilla oli liikuttava sielu ja suuri sydän. Se toivotti emäntänsä iloisesti tervetulleeksi töistä, piti hänet lämpimänä öisin, katsoi elokuvia kyljessä kiinni ja seurasi kuin varjo siivotessa. Arki sai uuden värin kissan myötä. Oli mukavaa, kun joku odotti kotona – joku, jonka kanssa saattoi iloita ja surra. Ja tärkeintä: joku, joka ymmärsi puolesta sanasta. Olisi voinut vain nauttia elämästä, mutta… Viime aikoina Olesia huomasi, että oikealle puolelle särki. Ensin hän ajatteli venäyttäneensä lihaksen, sitten syytteli rasvaista ruokaa. Kun kivut pahenivat, hän meni lääkäriin. Kun lääkäri kertoi diagnoosista ja tulevasta hoidosta, Olesia itki koko illan tyynyynsä. Barsik, ymmärtäen emäntänsä tilan, käpertyi hiljaa viereen ja rauhoitti kehräyksen pitkällä soinnulla. Barsikin kehräys rauhoitti, ja Olesia nukahti huomaamatta. Aamulla hän päätti olla kertomatta läheisille sairaudestaan, jottei joutuisi säälin ja avuttomien auttamisen kohteeksi. Hänellä oli pieni toivonkipinä siitä, että lääkärit onnistuisivat auttamaan. Hänelle ehdotettiin hoitokuuria, joka voisi helpottaa oireita. Mutta tuli eteen kysymys, mihin kissan voisi laittaa. Sydämessä valmiina siihen, että sairaus voisi päättyä kohtalokkaasti, Olesia päätti etsiä Barsikille uuden kodin ja hyvät omistajat. Hän laittoi nettiin ilmoituksen ja kertoi antavansa rotukissan hyvään kotiin. Ensimmäinen soittaja kysyi, miksi hän luopuu aikuisesta lemmikistä. Olesia, itsekään ymmärtämättä miksi, sanoi että hän oli raskaana ja odottaessaan oli saanut allergian kissankarvoille. Kolmen päivän päästä Barsik lähti kantokopassa ja matkatavaroineen uusille omistajille, ja Olesia meni sairaalaan… Kahden päivän päästä hän soitti uudelle omistajalle ja tiedusteli Barsikin vointia, johon pahoitellen vastattiin, että kissa oli karannut samana iltana eikä sitä löydetty. Ensimmäinen ajatus oli karata sairaalasta ja lähteä etsimään kissaa. Hän pyysi päästä ulos, mutta hoitaja torui ja komensi takaisin osastolle. Sairaalakaveri huomasi Olesian tuskan ja kysyi, mikä hätänä. Olesia itki ja kertoi koko tarinan. – Älä vielä sure, tyttö, – neuvoi laiha vanhempi nainen. – Minäkin sain huonon diagnoosin, mutta poikani, bisnesmies, järjesti minulle huippulekuri Helsingistä. Minä kuitenkin jäin tähän. En tiedä miten hän onnistui, mutta sain lupauksen. Pyydän, että tuo lekuri katsoo sinua myös – ehkä kaikki ei olekaan niin huonosti. – Hän silitti Olesiaa lämpimästi olkapäälle. **** Kantokopasta päästyään Barsik näki olevansa oudossa kodissa. Outo ihminen ojensi kättä… Kissan hermot pettivät ja se iski sydämensä pohjasta ja juoksi pimeään nurkkaan. – Paavo, älä vielä yritä silittää, anna sen tottua, – kuuli Barsik pehmeän naisäänen, mutta se ei ollut hänen emäntänsä. Kissan sydän jyskytti hiljaa rinnassa, ajatukset harhailivat, sielu sattui. Miksi emäntä antoi hänet vieraiden ihmisten käsiin, miksi hylkäsi? Kirkkaankeltaiset kissansilmät tutkivat huonetta kauhuissaan. Silloin hän huomasi avoimen ikkunan. Mustana salamana kissa syöksyi huoneen poikki ja hyppäsi ulos! Onneksi kyseessä oli vain toinen kerros ja ikkunan alla hoidettu piha. Siitä alkoi Barsikin paluumatka kotiin… ***** Huippulääkäri saapui Olesian luokse ja esittäytyi Maria Paavilaiseksi. Hän tutki tarkasti dokumentit ja pyysi Olesiaa makuulle, kääntymään vasemmalle kyljelle. Hän paineli ja kokeili, kysyi missä sattui ja millainen kipu oli. Sitten vielä lisää tutkimuksia. Sairaskertomusta luettiin uudelleen. Ja taas uusia lääkinnällisiä toimenpiteitä. Olesia ei odottanut mitään hyvää. Hän palasi huoneeseen, missä tuttu potilastoveri jo makasi. – Mitä ne sanoivat? – hän kysyi. – Eivät vielä mitään, lupasivat tulla uudestaan. – Jaha. Minä taas en saanut hyviä uutisia, diagnoosi piti paikkansa, – nainen sanoi hiljaa. – Olen todella pahoillani ja kiitos sinulle kaikesta, – Olesia vastasi, tietämättä miten voisi lohduttaa ihmistä, joka tietää lähdön olevan lähellä. Puolen tunnin päästä Maria Paavilainen tuli huoneeseen lääkäriryhmän kanssa. – No Olesia, minulla on hyviä uutisia. Tautisi on hyvin hoidettavissa, olen määrännyt hoidon – ole pari viikkoa sairaalassa, hoito auttaa ja tulet terveeksi, – hän hymyili. Kun lääkärit poistuivat, huonekaveri totesi: – Sepä hyvä. Olen iloinen, että ennen lähtöäni ehdin tehdä yhden hyvän teon. Ole onnellinen, tyttö. ***** Barsikilla ei ollut pohjantähteä, eikä hän tiennyt siitä. Kissa vain kulki kotiin hetken vaistolla. Reitti kohti tähtiä oli täynnä vaarallisia seikkailuja ja hassuja sattumuksia. Katuja ennen tuntematon britti muuttui päivässä vaaralliseksi petoeläimeksi terävine vaistoineen. Välttäen vilkkaat kadut Barsik eteni juosten, hiipien tai lentäen maan yllä (tai niin hänestä ainakin tuntui koirien jahdatessa), kiipesi puuhun ja jatkoi kohti päämäärää… Yhdessä pienessä pihassa, minne kissa pujahti kaupunkiliikenteen pelottamana, hän kohtasi konkari-kissan nenäkkäin. Toinen ei paljoa miettinyt, vaan tunnisti Barsikin tulokkaaksi. Kovaäänisesti sähisten paikallinen pomo ryntäsi brittikissan kimppuun, mutta Barsik puolusti itsensä rohkeasti. Tappelua ei kestänyt kauaa – pomo katosi häpeissään puskien taakse, korvansa vähän repeytyneenä. Niin sen pitikin mennä – pomo vain nostatti egoaan: Barsik taas halusi kotiin eikä mikään voinut estää paluuta. Matka jatkui. Muistaen kaukaiset esi-isät Barsik oppi nukkumaan puissa, valitsi mukavan haaran. Voi taivas, mutta Barsik oppi syömään roskiksesta ja varastamaan ruokaa muilta pihan kissoilta, joita sääliä tuntevat asukkaat ruokkivat. Kerran hän kohtasi kulkukoiralauman, joka ajoi hänet pieneen puuhun ja yritti haukkuen saada alas. Ihmiset pelastivat ja eräs nainen otti Barsikin mukaansa, houkutteli makkaranpalalla. Nälkä ja pelko sumensivat aivot, ja britti antoi pitää ja vei kotiin. Mutta… Lepäiltyään ja syötyään Barsik muisti mihin oli menossa, seurasi ovelle ja livahti ulos, jatkaen kotiin… ***** Sairaalasta kotiin päästyään Olesia kulki kotiinsa. Hänellä pyöri mielessä vanhan naisen sanat: ole onnellinen. Hän oli valtavan helpottunut, kun diagnoosi ei pitänytkään paikkaansa. Mutta sydän särki – Barsik jäi vaivaamaan. Hän ei kyennyt kuvittelemaan kodin arkea ilman kissaa ovella. Astuttuaan kotiin Olesia soitti Barsikin uudelle omistajalle ja pyysi osoitteen. Paikan päällä hän kuuli miten Barsik oli karannut ja päätti seurata jälkiä. Sanottiin, että se on mahdotonta – jo kaksi viikkoa kulunut, tuskin kotikissa selviytyi kadulla, mutta hän ei suostunut uskomaan. Olesia kulki omin jaloin, katsoi kaikki pihat, puistot ja autotallit. Hän yritti ajatella kuin kissa, joka ei ollut koskaan ollut ulkona. Hän kutsui Barsikia ja kurkisti kellarin ikkunoihin. Vasta kotia lähestyessään hän tajusi, että kissa oli hävinnyt jäljettömiin. Eihän se mitenkään voinut löytää perille – matkaa oli kaksikin tuntia. Pihalle astuessaan Olesian silmiin nousivat kyyneleet ja sydämeen sattui. Näön sumussa hän huomasi, että vastaan asteli musta kissa. “Musta kissa” välähti päässä. Olesia pysähtyi ja tajusi. Hän syöksyi huutaen: “Barsik!” Mutta kissa ei enää jaksanut juosta, vaan istui, siristi silmiään onnesta ja vingerteli hiljaa: “Pääsin!”