Vanhainkodin tuoksu

Vanhainkodin tuoksu

– Tiedätkö, miltä sinä tuoksut? Vanhainkodilta. Kamferilta ja vanhuudelta. En enää jaksa.

Marja seisoi ikkunan äärellä ja katseli sisäpihalla, kuinka naapurin kissa puikkelehti lätäköiden välistä pienin, varovin askelin. Aviomiehensä sanat kantautuivat kuin pumpulin läpi hänen oli vaikea edes kääntyä niitä kohti. Mutta kääntyi lopulta.

Pekka seisoi keittiön keskellä vastasilitetty paita yllä. Se sama vaaleansininen, jonka Marja oli ostanut hänelle keväällä Hakaniemen torilta, kun Pekka oli toivonut “jonkun kevyen ja helposti pestävän”. Marja oli selaillut kankaita kauan, kysellyt materiaalista myyjältä. Pekka taas oli istunut autossa ja kuunnellut radiota.

– Kuunteletko minua? hän kysyi.

– Kuuntelen, Marja vastasi.

Hänen äänensä oli tasainen, mikä yllätti häntä itseään.

Pekka nosti sporttikassin tuolille. Iso, sininen urheilukassi jonkin suomalaisen brändin logolla, tuttu jo vuosien takaa oli maannut varastossa, laskettelumonojen alla, niitäkin käytettiin viimeksi joskus vuonna 2010.

– Lähden, hän sanoi. – Molemmat tiedämme, että tämä olisi pitänyt tehdä kauan sitten.

Marja katsoi kassia, sitten miehen kättä. Pekan kädet eivät vapisseet, hän ei hypistellyt paidanhelmaa eikä väistänyt katsetta. Päätös oli tehty jo kauan sitten nyt se vain lausuttiin ääneen.

– Kauan sitten, hän toisti hiljaa.

– Niin. – Pekka kohautti olkiaan. – Marja, en halua riidellä. Me vain olemme niin erilaisia. Sinä olet täällä, sinun äitisi kanssa, hoitamassa, siinä tuoksussa. En jaksa enää.

Tuoksu. Marja mietti sitä. Viisi vuotta. Viisi vuotta herännyt kuudelta, koska Raili-äiti oli herättänyt, koska sairas keho ei tunne muiden sääntöjä. Viisi vuotta kamferiöljyä, vaippoja, joita nykyään kutsutaan hienovaraisesti “inkontinenssisuojiksi”. Viisi vuotta yskää seinän takaa, öisiä soittoja päivystykseen. Viisi vuotta, kun oma työ lojuu kansioissa työhuoneessa, jonka ovi pysyy yhä useammin kiinni, aikaa ei ole, tekijöitä ei ole, koska Pekka sanoi: “Marja, ei tän hoida kukaan muu, ymmärräthän.”

Hän ymmärsi.

– Lähdetkö heti? hän kysyi.

– Heti.

– Hyvä, Marja sanoi.

Pekka katsoi häntä, ehkä odotti jotakin muuta. Katkeruutta tai itkua, ehkä kysymystä “kenelle”. Ei ollut tarvetta kysyä, koska vastaus tuntui yhdentekevältä.

Pekka nappasi laukkunsa, seisoi hetken ovella.

– Jätän avaimet eteisen pöydälle.

– Jätä vaan.

Oven lukko naksahti. Alakerran ulko-ovi paukahti, neljän kerroksen kaiku oli tullut tutuksi vuosien varrella. Yhtäkkiä oli aivan hiljaista. Ei vain tavallista hiljaista, vaan erityisen hiljaista, kuten on huoneessa, jossa televisio sammutetaan vuosien taustahälyn jälkeen.

Marja katsoi avaimia, sitten tyhjää tuolia, jolla äsken oli urheilukassi. Kassi oli kadonnut.

Hän kaatoi lisää vettä vedenkeittimeen.

Viisi vuotta sitten Raili-mamma sai aivoinfarktin ruokapöydässä, syntymäpäivänä, kun Marja oli tehnyt omenapiirakan. “Hyvää”, sanoi Raili, ja tiputti haarukan. Katsoi Marjaa sellaisella tavalla, että tämä ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut. Ambulanssi tilattiin, Marja istui vieressä autossa, piti Railin hervotonta kättä.

Pekka oli sinä iltana firman pikkujouluissa. Vastasi vasta kolmannella yrityksellä.

Lääkäri sanoi, että vasen puoli jäi osittain halvaantuneeksi. Kuntoutus kestää pitkään. Hoito onnistuu kotona, jos joku on koko ajan paikalla. Pekka totesi: “Et sä nyt varsinaisesti ole töissä kokopäiväisesti, eikö tää oo ihan hyvä näin, kun sun projektit… ei niistä tuu pääansioita.” Turha oli väittää vastaan. Marja pakkasi työt kansioihin, laittoi ne varastoon.

Vedenkeitin napsahti. Marja haudutti teetä, katseli ikkunasta pihalle. Kissa oli ehtinyt jo pois. Lätäkkö jäi.

Kolme ensimmäistä päivää Marja ei juuri poistunut kotoa. Ei siksi, ettei olisi voinut, vaan siksi, ettei tiennyt, minne olisi mennyt. Keho oli oppinut aikataulun: kuudelta ylös, puoli kahdeksalta lääkitys, kymmeneltä aamupala, yhdeltä lounas, neljältä parveke, seitsemältä sänkyyn. Nyt aikataulua ei ollut, eikä keho tiennyt, mitä tehdä.

Hän käveli huoneissa, katseli tavaroita. Pyörätuoli seinää vasten. Vaippapaketteja sängyn alla. Lääkelaatikko eteisen hyllyllä, tarkasti omalla käsialalla merkitty: “aamu”, “ilta”, “nosteeseen”. Raili kuoli kolme kuukautta aiemmin, rauhassa, yöllä, ja kaikki tarpeisto jäi silleen Pekka ei ollut koskenut, eikä Marja saanut laskettua käsiä tavaroihin.

Neljäs päivä, kolme mustaa jätesäkkiä, siivous. Marja teki järjestelmällisesti: inkontinenssisuojat, katetrit, kertakäyttöalustat, lääkkeet, paketti kerrallaan pois. Pyörätuoli oli vaikein, siinä oli muisto viimeisestä kävelystä taloyhtiön puutarhaan Raili katseli silloin puita sellaisella tavalla kuin näkisi ne viimeistä kertaa. Marja purki tuolin osiin ja vei roskakellariin kolmessa erässä.

Lopuksi seisoi pitkään kuuman suihkun alla.

Kun tuli peilin eteen, näki itsensä. Ei hoitajana, ei vaimona, ei tyttärenä vain viisikymmenkaksivuotias nainen, hiuksissa harmaita raitoja, joita ei ollut ehtinyt värjätä, koska kenelle olisi ollut väliä.

Viidentenä päivänä Marja varasi ajan kampaajalle.

Kampaajan nimi oli Kaisa, reilu kolmekymppinen, nopeaotteinen. Kun Marja selitti haluavansa lyhyemmän tukan ja jotain väriin, Kaisa vain tutki häntä peilistä. “Hyvä oma väri,” hän totesi, “laitetaan raitoja harmaa sekoittuu pehmeästi, tulee moderni ilme. Ja leikkaus, ei ihan lyhyt, mutta niska auki. Sinulla on kaunis niska.”

– Tee, Marja sanoi.

Kaksi tuntia hän istui, ja peilistä alkoi katsoa toinen nainen. Ei uusi, vaan enemmänkin sama, josta oli pesty pois vuosien pohjatuoksu.

Kadulla tuuli tuntui kolealta, lokakuiselta. Marja tajusi, ettei ollut aikoihin vain pysähtynyt ulos tuuleen, oli vain juossut paikasta toiseen, apteekkiin, kotiin, terveyskeskukseen.

Nyt ei ollut kiire minnekään.

Hän osti pienestä kahvilasta kahvin mukiin ja käveli katuja ilman päämäärää.

Avioero kesti neljä kuukautta.

Pekka saapui oikeuteen juristin kanssa, nuorehko mies, joka puhui nopeasti katsekontaktia karttaen. Marja oli yksin ei osoittaakseen mitään, vaan koska hänellä ei ollut mitään puolustettavaa.

Toinen istuntokerta toi uuden naisen: kolmekymppinen, vaalea, tukka poninhännällä, ruutukuvioinen takki, korkokengät. Odotti käytävän laidalla, selaili puhelinta ilman mitään kiinnostusta häneen.

– Marja, Pekka sanoi hiljaa. – Ajattelin puhua asunnosta.

– Ei tarvitse, Marja vastasi.

– Mutta…

– Pekka, minä haluan vain sen työhuoneen, Studion, mikä oli minulla jo ennen naimisiinmenoa, se pieni Töölöntorilla. Kaikki muu asunnot, auto, mökki pidä miten haluat.

Pekka jäi hiljaiseksi.

– Oletko varma?

– Olen.

Juristi naputti merkintöjä. Pekan ilme oli odottava kuin hän vielä olisi uskonut, että Marja alkaa neuvotella, taas kerran käydä läpi menneitä vuosia, muistuttaa Railin hoitamisesta.

Hän ei muistuttanut. Ei siksi, ettei saisi, vaan koska ei halunnut sellaista keskustelua ei selityksiä, ei syyllistämistä, ei lohdutusta, ei kyyneleitä, joita tiesi olevan vielä odottamassa jossain.

Työhuone oli Töölöntorilla, vanhan talon toisessa kerroksessa, kaksikymmentäkaksi neliötä, korkeat ikkunat pohjoiseen. Siellä oli piirustuspöytä, vanha kulmaviivain, hylly välitöillä, kasvit, jotka elivät yllättävän vihreinä ikkunalaudalla.

Ensimmäisen yönsä erosopimuksen jälkeen Marja vietti studiossa. Makasi sohvalla, katseli kattoa ja mietti: mitä nyt.

Vastausta ei ollut, mutta se ei tuntunut enää ahdistavalta.

Ensimmäinen soitto lähti maisemasuunnittelutoimistoon, jonka kanssa Marja oli tehnyt yhteistyötä viisi vuotta sitten. Sihteeri ilahtui, yhdisti johtajalle, joka muisteli hänen töitään ja kiitteli erityisesti sitä lasten sairaalan pihaa. “Mutta viisi vuotta on pitkä aika ohjelmat vaihtuneet, asiakkaat nuortuneet, meillä on nyt niin tiukka budjetti…” Marja ymmärsi, että puhelua ei enää tule.

Toinen soitto entiselle luokkatoverille, joka pyöritti yksityistä suunnittelutoimistoa. Alkuinnostuksen jälkeen puhe kääntyi “kilpailuun”, “nuoreen sukupolveen” ja “uusiin työkaluihin”.

Kolmas soitto meni kaupungin puistotoimistoon. “Valitettavasti virat täynnä.”

Marja laski puhelimen ja katsoi ulos. Ulkona marraskuu, paljaat puut, vastaantulijat kaulus pystyssä. Viisi vuotta oli paljon, enemmän kuin aluksi ymmärsikään. Ei itselle, vaan ulospäin: hänen paikkansa oli täytetty.

Hän avasi läppärin, etsi uusimpia puutarhaohjelmia, opiskeli yötä myöten, joi teetä. Monet asiat olivat vieraita, moni tuttu, vain uudella sanastolla.

Joulukuussa Marja löysi töitä. Ei “sitä” työtä, mutta kuitenkin: hänestä tuli avustaja pienessä taimistossa Espoon laidalla. Paikan emäntä, täti Aila, oli napakka, suoraselkäinen nainen, jonka katse arvioi kaiken hyödyllisyyden mukaan.

– Oletko ollut kasvien kanssa tekemisissä?

– Olen.

– Selvä, sitten otetaan. Palkka on pieni mutta työ elävää.

Työ tuntui oikealta. Kädet mullassa, kompostin ja havun tuoksu, penkit, joissa kasvoi jotakin. Se oli jotain aivan muuta, mutta aidosti elämää.

Juuri taimistolla Marja kuuli hylätystä kasvihuoneesta vanhan keskustan botaanisen puutarhan reunalla, Rantakadun varrella, talonmies itsekseen yrittää pitää sitä pystyssä, mutta apua ei ole.

Ensiksi Marja epäröi mennä, ja vasta sunnuntaiaamuna, kun taimisto oli kiinni, hän laittoi päällystakin päälle ja lähti.

Kasvihuone oli kuin sadusta: pölyinen, ruosteinen, kymmenien vuosien patinoima. Sisällä rehottava kaaos, jossa mandariinipuut hedelmineen, palmukuvat suureksi venähtäneitä, orkideat rykelminä hyllyillä, juuri ja juuri elossa mutta elämä oli.

– Onko sovittu aika? kysyi vanhempi mies villapaidassa.

– Ei, anteeksi… näin ulkoa ja rohkenin tulla. Jos on väärin, voin lähteä.

– Ei se väärin ole, hän nosti silmälasit otsalle. – Olavi Haavisto. Vastaava, kai.

– Marja Laaksonen. Maisema-arkkitehti.

Pidemmän tauon jälkeen Olavi totesi:

– Näytä, mitä osaat.

He kiersivät kasvihuoneen tunnin, Olavi kertoi menneestä, kokeilluista korjauksista, toteutumattomista haaveista. “Työnantajaa ei ole, budjettia ei ole, teen kaiken itse.”

– Autan mielelläni, Marja totesi.

– Tällä hetkellä en pysty maksamaan mitään.

– Ei haittaa.

– Tule torstaina.

Marja tuli. Ja toisen kerran. Ja lopulta oli joka päivä. Jätti taimiston, täti Aila totesi, että “sinulla on pää muuta kuin pelkkiin muoviruukkuihin.”

Kasvihuoneesta tuli hänen ensimmäinen oikea projektinsa vuosiin.

Hän teki luettelon: jokainen kasvi, hoidon tarve, paikka. Piirsi illalla työhuoneen pöydällä suunnitelmia, käsin, kuten opiskeluaikoina käsi ajatteli paremmin kuin kone.

– Tähän laitan sitrusalueen, Marja sanoi Olaville. – Ovat kauniita ja tuoksuvat.

– Kyllä, tuoksu on tärkeä etenkin talvella.

– Keskiosaan korkeimmat palmut, niiden alle sadesademetsän pensaikkoa, kapea polku kulkemaan.

– Polku on hyvä, kävelylle pitää olla reitti.

– Ihmiset alkavat kyllä tulla, Marja sanoi, ja tiesi sanovansa totuuden. Paikoista, joissa on ajateltu ihmistä, tulee suosittuja.

Talvi oli yhtä työtä: kasvien siirtoa, ikkunalasin vaihtoa, omilla säästöillä tilaamista. Olavi toi vettä, lannoitti, puhui kasveille.

Tammikuussa Marja soitti ystävälleen Ritvalle.

Ritva oli vanhoja ystäviä, jonka kutsut Marja oli vuosiksi jättänyt vastaamatta. Ritva vastasi kolmannella soitolla, pitkän hiljaisuuden jälkeen.

– Elätkö sinä vielä, Ritva sanoi.

– Elän.

– No onneksi. Missä oikein olet?

– Kotona. Tule käymään.

Marja meni. He istuivat keittiössä, joivat teetä ja myöhemmin jotain väkevämpää, ja Marja kertoi kaiken. Ritva kuunteli hiljaa, huudahtamatta tai neuvoja jakelematta. Lopuksi: “Pekka tietääkö hän, mitä teet kasvihuoneella?”

– Miksipä tietäisi.

– Kysympä vain. Miten muuten voit?

– Ihan hyvin, ensimmäistä kertaa aikoihin.

Kevät toi kasvihuoneelle uuden miehen. Marja oli siirtelemässä ruukkuja, kun oven avasi noin kuusikymppinen, työvaatteissa, leveäharteinen, papereita kainalossa.

– Etsin Olavia. Sano että tulen hetken päästä, hän menee tuonne palmujen ohi.

– Teillä on kaunista täällä. Puoli vuotta sitten oli… aika karua.

– Niin, hän nauroi. – Kyllä täällä paljon on muuttunut.

– Sinun käsialaa?

– Yhdessä Olavin kanssa.

– Mutta idea teidän?

Keskustelujen jälkeen Olavi kertoi: “Tuomas on rakennusinsinööri, korjaa täällä kasvihuoneen rakenteita ihan sydämestään.”

Se oli totta Tuomas ilmestyi säännöllisesti tutkimaan lasikattoa, kyseli kasvihuoneen tarpeita, seurasi rakentamista, jäi kerran jopa kahville. Puhe kääntyi tilaratkaisuihin, kasvien sijoitteluun, siihen, miten ihmiset liikkuvat.

Maaliskuussa ensimmäiset vierailijat ilmestyivät, tiedote netissä ja puistossa. Seitsemän ensimmäisessä erässä, pian jo kymmeniä. Lasten ryhmiä, eläkeläisiä yksi nainen jäi pitkäksi aikaa tuoksuttelemaan rosmariinia. “Meidän mökillä kasvoi joskus tällainen.”

Olavi ilmoitti: kaupungin johto hyväksyi pienen palkkion työstään “pääasiassa teet saman mitä ennenkin, mutta nyt se on virallista.”

Ensimmäinen kuukausi meni kasveja järjestäessä, Tuomas tuli useammin paikalle, kerran hän toi termospullossa glögiä. Ulkona oli jo ensimmäiset lumet, mutta kasvihuoneessa tuoksui sitrus, multaa ja havua.

– Oletko ajatellut jatkaa tätä laajennusta pidemmällekin? Tuomas kysyi.

– Koko ajan. Minun pitää hakea apurahoja, mutta aion perustaa lasten työpajoja tuohon viereiseen rakennukseen. Saisitko katsottua, kestääkö rakenteet?

– Tuo on minulle ihan mieluisa homma.

Ensimmäinen lumisade alkoi juuri silloin. Marja huomasi vasta, kun Tuomas kiinnitti siihen huomion. Hentoja nyrkkipalloja, vailla pysyvyyttä, mutta jo jäivät penkille, puihin.

– Ajattelitko jotakin? Tuomas kysyi.

– Ajattelen, Marja vastasi.

– Jotain hyvää?

– Kyllä, hän hymyili, – jotain hyvää.

Vuosi meni kuin sumussa, ulkona syksy, kasvihuoneessa kevät. Joulukuun projektiraportti hyväksyttiin, Olavi toi kääretortun juhlan kunniaksi ja he nauroivat siivotessaan murusia piirustuspöydältä.

Avioliitosta kuului tietoja sieltä täältä. Ensin naapuri kertoi, että uusi nainen oli muuttanut pois. Sitten entinen yhteinen ystävä raportoi, että Pekka oli saanut potkut. “Soitti minulle. Vaikeaa on.”

– Ystävyys on tärkeää vaikeina hetkinä, Marja totesi.

Juhannuksen jälkeen Gregoriaaninen soitto kuului: “Pekka”.

Hetken Marja katsoi puhelinta.

– Niin?

– Marja… voitaisiinko tavata? On monta asiaa.

– Minä olen töissä. Täällä kasvihuoneella. Jos on pakko, niin aukioloaikaan.

Pekka ilmestyi kasvihuoneelle lokakuun alussa, pari kukkakimppua kädessä, sellaisia marketin krysanteemeja. Marja otti kimpun vastaan, vei sen vaasiin.

Pekka puhui pitkään. Hän kertoi pelänneensä, katuvansa sanojaan. Pyysi palata.

– Marja, haluaisin tulla takaisin. Minä ymmärrän nyt…

– Ei ole mahdollisuutta, Marja vastasi lempeästi. Minä olen valinnut toisin. Itseni, tämän työn, kasvihuoneen.

– Sinulla on joku toinen?

– Se ei kuulu enää sinulle, Marja sanoi suoraan.

Pekka nyökkäsi, käveli pois. Ovi paukahti.

Olavi ilmestyi, kuin olisi kuunnellut hiljaisesti koko ajan. Otatko kupin teetä?

– Kiitos, mielelläni.

He joivat teetä, Olavi kertoi suunnitelmistaan tuoda sitruunaperhosia kasvihuoneeseen lasten iloksi kesällä.

Ensimmäinen lumi satoi, Tuomas toi glögiä ja piirustuksia. Hän jäi iltaan asti, auttoi järjestelyissä, jäi seuraavana päivänäkin. Joulun aikaan Marja huomasi, että lumi, uuden työn ilo ja uuden elämän rauha tuntuivat kasvihuoneen lämmössä: sisällä oli valoisaa, vaikka ulkona harmaata.

Ja siinä he istuivat, Marja ja Tuomas, keraamisen mukin lämpö kämmenissä, ulkona hitaasti hiutaleiksi muuttuva lumi, sisällä lämmin mahdollisuus ja tuntui, että vaikka ulkopuolella maailma oli kylmä, tänne he olivat rakentaneet paikan, jossa kasvaa jotain uutta ja kestävää, vaikka aika on mennytkin ohi.