Perheeni
Voi hyvänen aika, Kastehelmi, miten kaunis sinä olet! Sari huokaisi ihaillen astuessaan tyttärensä huoneeseen.
Kastehelmi seisoi suuren, sameareunaisen peilin edessä kun hänen ystävänsä, meikkaaja ja tukanlaittaja Siiri, asetteli huntua kiinni. Viimeisetkin hiusneulat lävähtivät unenomaisesti paikoilleen. Kastehelmi kääntyi äitinsä puoleen, heijastaen kasvoilleen usvaisen hymyn.
Oikeastiko, äiti? Näyttääkö hyvältä?
Upealta, rakkaani! Sinä olet kaunein morsian koko Helsingissä! Sari sanoi jostain sumuisen muiston reunalta, aivan kuin hänen oma äitinsä olisi sanonut joskus saman unessa, ehkä lumitalven hämyssä. Ehkä joka äiti ajattelee niin, kun näkee tyttärensä puettuna valkeaan.
Mekko oli löydetty pitkän ja pyörteisen etsinnän jälkeen. Kastehelmi oli tarkka vaatteistaan: muotilehdet tai muiden mielipiteet eivät häntä kiinnostaneet, vain omat toiveet ja se tunne, kun vaate tuntuu omalta. Ja sillä asenteella helsinkiläisten morsiuspukuliikkeiden myyjät pyörivät väsymyksestä sinertävin silmin. Mutta unenomaisella logiikalla juuri puodin omistaja, Kaija, astui esiin:
Täällä taitaa olla juuri sinun pukusi… hetkinen…
Kaija palasi takaisin ja avasi vanhan harmahtavan pukupussin. Kastehelmi henkäisi. Siinä se oli kuin sumussa kudottu. Yksinkertaiset linjat, juhlallinen kangas, ei pitsiä, ei koristeita. Hän katsoi peilistä itseään, peilikuvakin näytti hymyilevän. Mekko istui täydellisesti, mitään ei tarvinnut muokata.
Mitä pidät?
Tämä.
Kaija hymyili, ohitse kiitävän surumielisyyden kanssa, jota kukaan ei huomannut. Joku toinen suomalainen morsiuspuku, muita unohdettuja tarinoita. Ei ollut tarpeen kertoa, että mekon oli tarkoitus olla hänen omansa. Mutta hääpäivä ei koskaan tullut ilman luottamusta tai rakkautta ei voi astua avioliiton uneen saakka. Sitä Kaija mietti, kun kyyneleet pyörivät päivänvalossa unohtaen Akselin. Akselia, joka ei halunnut perhettä, tai osannut pysähtyä. Mutta nyt aika kulki suonsilmäkkeitä pitkin, muodostaen uuden polun.
Tähän kuuluu myös taianomainen huntu. Tuon sen.
Kastehelmi siristi silmiään äidilleen, unessa leikittelevällä tavalla:
Sanoinko jo, että löydän juuri sen minkä haluan?
Sari nyökkäsi, kasvot utuisessa ilossa. Hän mietti, miten erilaista kaikki oli silloin, kun hän itse meni naimisiin. Silloin ei ollut internetiä eikä unelmapukuja, vain kankaita, joita sai jonkun tuttavan kautta ehkä Tampereelta, ehkä Turusta. Hänkin sai onnenkelan ompelijalta, mutta onnea se mekko ei tuonut. Parisuhde päättyi nopeasti, ja Kastehelmi kasvoi ilman isäänsä. Isä, Jarkko, maksoi kiltisti elatusmaksut, koska Suomessa niin kuuluu tehdä muuten naapurit alkaisivat kuiskia. Se oli elämän muutos ei sen kummempaa, kuten sanottiin. Uusi perhe, uudet kasvot, mutta Jarkko ei koskaan halunnut tavata tytärtään.
En kaipaa lisäongelmia.
Sari ei painostanut. Mieluummin ei isää ollenkaan kuin sellainen, joka ei halua lastaan. Hän yritti kyllä rakentaa uudestaan uusi puoliso, mutta Kastehelmi ei koskaan löytänyt paikkaansa tämän miehen kanssa. Mies piti Sarista, mutta ei todellakaan lapsista. Sitten hän kerran ehdotti, että Kastehelmi voitaisiin antaa isänsä perheeseen. Sari pakkasi miehen tavarat ja tyyneyden halki siirsi tämän pois kodista.
Kyllä me pärjäämme, pieni. Me ei ketään tarvita.
Kastehelmi muisti vain sen, miten hänen äitinsä valitsi hänet. Ehkä siksi hän oli teini-iässä niin sopuisa; äiti oli tärkein.
Helmi, nyt täytyy lähteä, muuten myöhästytään! Sari silitti huntua paikoilleen ja suuteli tytärtään otsalle. Onnea matkaan, rakas!
Kastehelmi heilautti käsiään, nauraen.
Äiti, älä! En kestä, muuten alan itkeä Siiri suuttuu, kun on juuri meikannut minut niin hienoksi.
Kastehelmi halasi äitiään, kuiskaten:
Yritän olla vahva
Hääpäivä vilahti ohi kuin nopea sininen sekunti. Sari palasi yöllä tyhjään kotiin, istui penkille ja jäi kuuntelemaan hiljaisuutta. Kastehelmi muutti miehensä, Tapion, kanssa asunnolle, jonka Sari oli saanut perinnöksi ja antanut pariskunnalle. Tapiolla ei ollut omaa asuntoa, ja kun Kastehelmi mainitsi vaihtoehdosta asua Tapion vanhempien luona, Sari ei sanonut mitään vaan ojensi myöhemmin avaimet.
Älä murehdi. Asukaa omillanne, kaikki käy helpommin.
Mutta entä vuokralaiset? kysyi Kastehelmi.
Olen jo sopinut heidän lähdöstään. He ehtivät ennen hääpäivää.
Entä rahat? Sinun tulojasi
En tarvitse paljoa, pärjään kyllä. Te tarvitsette oman kodin, ei ole järkeä maksaa vuokraa, kun yksi koti on jo olemassa.
Kiitos, äiti! Nyt unelmani omasta kodista on taas pikkusen lähempänä.
Kodista?
Niin! Sellainen valoisa, iso talo. Kolme lasta ainakin, kolme lastenhuonetta! Kastehelmi punastui ja halasi äitiään. Onko liikaa haaveiltu?
Ei koskaan liikaa, helmeni. Kunhan sinä ja lapset pysytte terveinä ja onnellisina.
Sari ei kertonut tyttärelleen edellisen illan keskustelusta mahdollisten sukulaisten, Tapion vanhempien, kanssa.
Kihlajaiset pidettiin vanhaan tapaan morsiamen kotona. Sari toimi keittiössä koko päivän, loihti uunilohta ja karjalanpaistia. Tapion vanhemmat tuntuivat ystävällisiltä, mutta sitten Tapion äiti, Aila, naputti haarukkaa lautasella.
Omituista Kaikki on niin eri tavalla kuin meillä.
Sari nosti kulmakarvaansa. Uunilohi toi aina kiitosta Helsingistä Utsjoelle. Tapion isä söi hiljaa mutta hyvällä ruokahalulla, ylisti paistin makua kumartamatta.
Osaatko Kastehelmi tehdä ruokaa? Aila työnsi lautasen pois. Kai hän tämän oppii. Onhan hyvä, että asuvat kanssamme saavat oppia oikeat tavat. Tapio on ainoa poikani, vähän hemmoteltu.
Niin Kastehelmikin on minun ainoa lapseni.
Kasvatit siis yksin? Miten tytär oppii perhe-elämää, jos kotona ei ole koskaan ollut miestä? Me pidämme kyllä Kastehelmestä, toki, mutta yksinhuoltajan kasvattama tyttö vaikeata varmasti sopeutua.
Sari kuunteli hiljaa, vaikka Kastehelmi kolmatta kertaa tökkäsi häntä varovasti jalallaan pöydän alla: “Älä väitä vastaan.” Kastehelmi oli varoittanut, että Tapio on kovin erilainen kuin vanhempansa.
Kun ruoka oli laitettu sivuun, Sari jäi keittiöön. Kohta Aila asteli ovenrakoon.
Voimmeko puhua ilman lapsia?
Aila jatkoi, Tapion isä, Mauri, seisoi taustalla, silmissään anteeksipyyntö kuin uimakoululaisen vesijuoksussa. Sari vain kuunteli.
Ymmärrät varmaan, että haluan tietää kaikesta Perinnöllisistä sairauksista. Miksi erosit? Joitko hän? Oliko ongelmia?
Ei mitään erityistä hätää ollut, Sari sanoi, ääni unenomaisen tasainen.
Mutta perinnöllisyys sehän on tärkeintä. Sinä lääkärinä tiedät parhaiten! Kastehelmin tausta, tiedät kyllä. En aio kysellä lisää teidän sukupuusta. Nuoret ratkaiskoot tämän. Kaikki on sinun käsissäsi nyt.
Sari mietti, että ehkä nyt hänen kärsivällisyytensä oli äärirajoilla mutta silloin Kastehelmi ilmestyi oviaukkoon ja hymyili rauhoittavasti.
Äiti?
Kohta keitän teetä. Hae isoäidin kahvikupit, jooko?
Hiljaisuus laskeutui hetkeksi. Sari kääntyi Ailan puoleen.
Voisin näyttää kaikki tiedot Kastehelmin suvusta, jos haluat. Mutta ei syytä huoleen, kyllä nuoret elämänsä järjestävät. Sinähän pelkäät yhden tärkeimmän valinnan uusimista mutta jokainen tekee itse valintansa.
Niin kai, Aila tyytyi. Sari ojensi tälle perhepiirakan ja yhdessä he lähtivät olohuoneeseen, jossa kaikki illan keskustelut hukkuivat hörppyihin ja kakunmuruihin.
Ennen häitä ei kummoisesti nähty. Kastehelmi ja Tapio maksoivat valmistelut omista palkoistaan, kuten nykyään oli tapana.
Kaksi vuotta myöhemmin. He myivät isoäidin asunnon, ostivat tontin Vantaanjoelta ja alkoivat rakentaa taloa. Raskaana oleva Kastehelmi tutki rakennusoppaita yötä myöten, kulki työmaalla oranssissa sadetakissa komentamassa rakentajia, jotka hymyilivät ja tottelivat.
Talo ei ehtinyt valmistua ennen vauvaa. Syntymän jälkeen Tapio toi Kastehelmen heidän vanhaan huoneeseensa Sarin luo.
Anteeksi, että taas tuon teidät tänne, Tapio kuiskasi ja laski nyytin sängylle. Mutta täällä on turvallisin olo.
Oikein teit, Tapio. Pure auki vauva muuten tulee liian kuuma.
Minä pelkään Tapio tunnusti.
Ei syytä. Isän vaistoilla selviät.
Sari nyökkäsi tytärtään kohti: “Ei saa häiritä.” Tapio hoiti pesut ja ulkoilu-lenkit loistokkaasti.
Aila tuli heti seuraavana päivänä, kokosi kulmiaan viivaksi.
Ei tämä ole isän tehtävä, lapsen kanssa.
Hohhoijaa, vanha ajatus! Sari naurahti ja vilkaisi, kuinka Tapio hyssytteli vauvaa, sylissään pieni Sofia.
Sari ei kertonut, kuinka kädet syyhysivät auttaa, näyttää kaikki temput. Kaikilla mummoilla sama refleksi, unohtaen, että kerran itse oli yhtä neuvoton vauvanhoitaja.
Sofia kasvoi reippaana kummityttönä. Taloon muutettiin, ja Kastehelmi alkoi miettiä toista lasta, mutta kohtalo päätti ratkaista toisin.
Äiti, Sofialla on kuumetta! Kastehelmi soitti, paniikissa jota Sari ei ollut ennen kuullut.
Paljonko?
Korkea. Eikä laske.
Soita ambulanssi. Lähden heti.
Yöasfaltti avautui Sarin autonrenkaille kuin järvenselkä. Hän toivoi, rukoili. Mutta apu viipyi, sairaalahuone ja pitkä odotus alkoi.
Odottakaa. Teemme kaiken mahdollisen, lääkäri sanoi.
Kastehelmi istui kuin jääveistos ovenpielessä. Sari toi kahvia, pitsoja, ruokaa. Jaksamista piti olla, kunhan Sofia siirrettäisiin osastolle.
Tapio viuhtoi sairaalan ja työn väliä. Sari halasi vävyään:
Kestä. Jos sinä hajoat, Kastehelmi suistuu kokonaan.
Aila tuli yhtä huolissaan: mistä tämä, miksi? Onko perinnöllistä, vai tartunta?
Aila Voisitko olla hiljaa? Sari sanoi ensimmäistä kertaa kärsivällä äänellä. Se on turhaa nyt.
Aila katsoi hetken Kastehelmiä, sulki suunsa, ja pyysi anteeksi.
Sofia selvisi. Unenkaltaisesti. Kun Sari myöhemmin meni hoitamaan häntä sairaalaan, Kastehelmi ja Tapio pyysivät:
Autatko, jos tulee toinenkin lapsi?
Tietysti! Sari nyökkäsi. Vaikka enpä ainaiseksi muuttamaan tule.
Sinä olet korvaamaton. Mutta pärjäämme. Perhe on nyt iso.
Kolme vuotta myöhemmin.
Mummi, kumpi vie minut tänään tanssitunnille, sinä vai mummi Aila?
Minä. Ja Aila ulkoilee Veikan kanssa.
Niin, eli minä saan taas lounaan luonasi?
Kyllä.
Ja tuleeko niitä korvapuusteja?
Tulee, kun kerran tykkäsit!
Auton peilistä heijastuu unenkaltainen Helsinki. Sofia istuu lastenistuimessa, lempilelut vyötäröllään: pupu, jonka Sari osti Linnanmäen markkinoilta, karhu, joka on Ailan tuoma.
Mummi
Niin?
Mennäänkö kaikki lauantaina Korkeasaareen, vai vain toinen mummi?
Kaikki mennään. Ja viedään ukkikin.
Ostatko minulle ilmapallon?
Ja jäätelöä ja hattaraa!
Jee! Mutta Veikallekin pitää saada pallo.
Ilman muuta!
Mummi voinko kertoa salaisuuden? Ihan oikean salaisuuden?
Tietenkin.
Minulle tulee pian taas uusi veli tai sisko.
Sari nosti kulmakarvojaan. Niinpä, Kastehelmen hymy on viime aikoina ollut erilainen. Sari on pitänyt auttavan mummon roolin ei tullut muuttamaan perheen luo, vaikka apua tarvitaan.
Kaikesta tuli lopulta hyvä. Opin hiljenemään, opin kuuntelemaan. Kerrostus surua ja iloa, puheen hiljaisuuksia. Nyt Sofialla ja Veikalla on kaksi mummia, molemmat erilaisia, ja yksi hyvä ukki.
Mistä sinä tiedät? Sari löysäsi musiikkia hiljaisemmaksi.
Kuulin kun äiti ja iskä puhuivat. Luulivat että nukun. Mummi Voinko toivoa siskoa?
Totta kai. Mutta jos onkin veli, ei hän varmaan pahastu?
Ei kai Kyllä minä Veikkaakin rakastan.
Sitten varmasti seuraavaakin lasta.
Niiiin.
Tiedätkö, minä aina haaveilin veljestä, mieluiten kahdesta.
Ihan totta?
Ihan totta.
Hyvä on, odotan rauhassa. Sofia asetteli lempilelunsa hihnan alle.
Ja tiedätkö mitä muuta?
No?
Se on kuin joululahja: ennen kuin paketti avataan, kukaan ei tiedä, mitä sieltä löytyy.
Oletko ostanut jo minulle lahjan synttäriksi?
Olen, ja Ailakin on. Mutta enpä paljasta!
Sofia mutristi huuliaan, mutta tavatessaan portilla Ailan ja Veikan, unohti harmistuksensa ja alkoi vilkkaasti raportoida päivän seikkailut.
Sari katseli, kuinka tytär ja lapsenlapset jatkoivat yhteiseloaan kuin kangaspuilla kudottu uni. Hän ajatteli, miten yksinkertaista ja silti vaikeaa on rakastaa, kuunnella, olla läsnä ja antaa perheen olla sellainen kuin unessa, outo ja kotoinen yhtä aikaa.
