Saara matkusti vanhempiensa luo uudeksivuodeksi ja miehensä sukulaiset murisivat harmista, kun kuulivat, että nyt heidän täytyisi itse valmistaa juhla.
Kuvitteletko, etten huomaa?
Saara lausui tämän iltana, kun laski S-marketin ostoksia pyöreälle pöydälle. Antti lojui sohvalla kännykkä kädessä, harhailevin silmin.
Huomaa mitä?
Sitä, että olen seitsemän vuotta ollut hellan ääressä joka aatto, kun sinun äitisi ja Sirkku istuvat ruokapöydässä arvostelemassa, miksi näytän väsyneeltä. En aio tehdä sitä enää.
Antti irrotti viimein katseensa näytöstä, kääntyi hitaasti.
Mitä sinä höpötät? Sehän on perinne. Äiti tulee, Sirkku perheineen, lapset. Perhe.
Se on sinun perheesi. Minä olen siinä kuin palvelija. Minä ja Aaro menemme mun vanhempien luo. Isä on tehnyt pihan luistinradan, poika haaveilee pääsevänsä sinne. Voit tulla mukaan tai jäädä tänne päätä itse.
Antti nousi. Hänen kasvonsa oli pitkät ja valkoiset.
Oletko tosissasi? Saara, eihän tämä käy. Kaikki suunnitelmat on tehty meille. Äiti osti jo ruoat, Sirkku tuo lahjat. Pilaat juhlan kaikilta!
Saara katsoi häntä oudolla kiilto silmissään, kädessään pussi täynnä sipuleita hän paiskasi sen pöydälle.
Kaikilta? Antti, minua ei kiinnosta “kaikki”. Olen kolmekymmentäkahdeksan, väsynyt elämään muiden mukaan.
Se on sun vaimon velvollisuus! Kuka sitten kokkaa?
Mistä minä tiedän. Ehkä sun äiti? Tai Sirkku? Tai vaikka sinä itse, jos kerran osaat komentaa.
Antti risti käsivartensa, virnisti ontosti.
Et sinä mihinkään lähde. Tulet toisiin aatoksiin, kun rauhoitut.
Saara ei vastannut. Käänsi selkänsä. Antti seisoi vielä hetken, kohautti olkapäitään ja palasi sohvalle. Hän oli varma, että kohta vaimo katuisi ja palaisi.
Mutta Saara ei katunut.
Aamulla 30. joulukuuta Saara herätti Aaron varhain.
Pue päälle. Mennään papan luo.
Poika pomppasi innoissaan.
Oikeasti? Jäälle? Äiti, tuleeko isä?
Ei. Isä jää.
Aaro kurtisti kulmiaan, mutta unohti murheet nopeasti.
Voinko pyytää Viljami-luokan?
Totta kai.
Antti käveli sängystä, kun Saara jo sulki matkalaukkua.
Mitä sinä oikein touhuat?
Mitä sanoin. Me lähdetään.
Saara, lopeta hölmöily! Tule järkiisi!
Hän kohtasi miehensä katseen silmissä oli kylmää rauhaa.
Olen juuri tullut järkiini. Seitsemän vuotta olin kadoksissa itseltäni.
Saara nappasi laukun, huusi Aaron mukaansa. Antti seisoi eteisessä, järkyttyneenä, kun ovi napsahti kiinni. Hän jäi yksin.
31. joulukuuta illalla, viideltä, Antti juoksi keittiötä ympäri broileri kädessä. Hän ei tiennyt mistä aloittaa; jääkaappi ammotti tyhjyyttään. Saara oli jättänyt ostamatta kaiken. Antti soitti äidilleen.
Äiti, tule jo aikaisemmin. Tarvitsen apua. Saara lähti oman suvun luo, olen yksin.
Hiljaisuus. Äidin ääni oli jäinen.
Miten niin lähti? Antti, oletko täysin höyrähtänyt? Minä en rupea kokkaamaan juhlana! Se on miniän tehtävä. Tulkoon heti takaisin.
Mutta äiti, enhän minä…
Ei ole minun asiani. Tulen kahdeksalta, niin kuin sovittiin. Ja pöytä on katettu.
Puhelu katkesi. Antti jäi seisomaan käsi puhelimella, turtana. Kymmenen minuutin päästä Sirkku soitti. Hänen äänensä kipinöi keskellä yötä.
Pilaatko sinä tämän? Äiti kertoi kaiken! Saara lähti, ja me istutaan teillä nälissään iltaa vai? Vai luuletko, että minä rupean vieraassa kodissa kokiksi?
Sirkku, kuuntele…
Ei mitään! Lapset ja minä mennään äidin luo. Otetaan äitikin mukaan. Juhlistetaan kunnolla, sun sekoiluitta. Ratkaise sun kotisi miten haluat.
Puhelu katkesi. Antti vajosi tuolille. Pöydällä oli sulanut broileri, tiskissä multaisia porkkanoita. Kello oli puoli kuusi. Hän tajusi olevansa yksin. Aivan yksin.
Kahdeksalta illalla Antti istui autossa appiukon pihan portilla. Kämmenissä hikoili pullo kuohuviiniä ja Fazerin konvehteja. Hän ei tiennyt, ottaisivatko he hänet vastaan. Piha hohti sinisin valoilla, pojat niittivät kiekkoa jäällä. Aaron posket paloivat punaisina.
Antti nousi, astui portaille. Oven avasi appiukko Jouko.
Noh, tulit sitten. Tule pois pakkasesta.
Sisällä tuoksui paistettu liha ja mänty. Keittiössä Saara ja hänen äitinsä leikkasivat salaattia, kaksi miestä Joonas, Saaran pikkusiskon mies, ja naapuri Olavi askartelivat uunissa. He nauroivat, joivat lämmin mustikkamehua. Saara nosti katseensa, kohtasi Antin silmät rauhassa, ei ilkeyttä, mutta ei hymyäkään.
Istuhan.
Antti istahti pöytään. Jouko rojahti viereen, ojensi teemukin.
Tuletsä auttamaan vai aiotko vaan ihmetellä?
En osaa laittaa mitään.
Appiukko virnisti.
Joku muukaan ei osannut. Hei, minäkin opin aikanaan tartu perunaan, ja kuori.
Antti nousi, astui tiskille. Saara ojensi hänelle veitsen sanomatta sanaakaan. Antti alkoi kuoria kömpelösti. Joonas löi toverillisesti olalle.
Harjoitus tekee mestarin. Minä tartuin ekaa kertaa perunaan vasta kolmekymppisenä. Nykyään vaimo saa levätä keittiössä.
Antti vilkaisi Saaraa. Tämä seisoi selin, hartiat rennot ja vapaat. Ei lysyssä, ei lommoilla vaan vapaana. Antti tajusi, ettei ollut nähnyt naistaan tuollaisena vuosikausiin.
Juhla kulki meluisasti, mutta levollisena. Aaro parkkeersi papan kylkeen, kiskoi tätä jäälle puolen tunnin välein. Saara istui pöydän päässä kirkkaanpunaisessa mekossa Antti ei ollut nähnyt sitä ennen. Hän joi kuohuvaa, nauroi, jutteli sisarelleen, eikä kertaakaan pompannut palvelemaan ketään.
Antti oli koko illan hiljaa. Hän tuijotti vaimoaan ja ymmärsi; täällä Saara oli joku toinen. Ei äidin ja Sirkun jalkatyttö, vaan nainen, joka lepäsi omansa keskellä.
Paluumatkalla, 9. tammikuuta, Antti puhui ensimmäisen kerran itse.
Anteeksi.
Saara käänsi päätään. Ulkona vilahti valkeat pellot, kuu muodottomana panssarina.
Mistä?
Siitä, etten tajunnut kuinka raskasta sinulla oli. Että annoin äidin ja Sirkun kävellä ylitsesi. Luulin sen olevan normaalia.
Saara vaikeni pitkäksi hetkeksi.
Ymmärsitkö oikeasti? Vai haluatko vaan että palaan takaisin entiseen?
Antti puristi ratin melkein kasaan.
Ymmärsin. Näin miten kaikki auttoivat vanhemmillasi. Miten Joonas pesi astiat, nauroi. Sinä olit siellä lapsi etkä piika. Minua hävetti.
Saara nyökkäsi ei sanonut mitään, mutta ei katsonut pois. Se riitti.
Vuosi kului. 30. joulukuuta, illan pimennossa, puhelin soi. Antti vastasi äiti.
Antti, huomenna tullaan teille taas. Kahdeksaksi, kuten aina. Sano Saaralle, että laittaa reilusti ruokaa. Meillä on Sirkun kanssa kova nälkä.
Antti vilkaisi vaimoa. Saara seisoi ikkunan ääressä, pakkasi kassia. Aaro jo nukkui, reppu eteisessä.
Äiti, me lähdemme.
Mihin lähdette? Mitä ihmeen menemisiä? Huomenna juhla!
Meillä on uusi perinne. Me vietämme uudenvuoden niin kuin haluamme. Tänä vuonna menemme Petterssoneille talviretriittiin Kallio-Metsään. Jos haluat, tule sinne.
Hiljaisuus. Sitten ääni terävä, pettymyksestä oireileva.
Oletko järjiltäsi? Miten niin keskenään? Entäs minä? Sirkku? Ollanko me vieraita teidän elämälle?
Ette ole vieraita. Mutta emme aio enää tanssia muiden pillin mukaan. Äiti, rakastan sinua, mutta olen väsynyt siihen, että vaimoni tekee itsensä sairaaksi teidän vuoksi.
Se on Saaran syy! Hän on vienyt järjen sulta! Et ollut tuollainen ennen!
En, olin sokea.
Antti sulki puhelimen. Saara kääntyi, hymy salaperäinen suupielessä.
Ihanko oikeasti?
Oikeasti.
Puhelin värisi: äiti, sitten Sirkku, äiti taas. Antti laittoi äänettömälle. He lähtivät tunnin päästä ulkona pyrytti hiljaista lunta. Aaro nukkui takapenkillä, Saara katseli maiseman hämärää. Antti ajoi, eikä tuntenut velvollisuutta ketään kohtaan.
Petterssoneilla heidät otettiin vastaan halauksilla, naurulla, sanaleikeillä. Mökissä tuoksui mänty, pöydällä oli yksinkertaista ruokaa, jonka kaikki olivat tehneet. Petterssonin lapset veivät Aaron pulkkamäkeen. Saara vaihtoi vaatteet, kaatoi kuohuviiniä, istahti takkatulen eteen. Antti istui viereen.
Luuletko, että äitisi antaa koskaan anteeksi?
Saara kohautti hartioitaan.
En tiedä. Mutta se ei kuulu sinulle enää. Sinä valitsit.
Antti nyökkäsi. Hän tunsi syyllisyyttä, mutta vielä enemmän helpotusta. Nyt hän ei ollut yhtään kenellekään velkaa.
Aamulla Sirkku soitti ei Antille, vaan Saaralle.
“Murskasit perheen. Äiti itki kaksi päivää. Lapset kysyivät, miksi ei menty teille, Antin luo. Toivon, että olet tyytyväinen, itsekäs nainen.”
Saara luki, näytti viestin miehelleen. Antti irvisti.
Älä vastaa siihen.
Mutta Saara vastasi lyhyesti:
“Sirkku, seitsemän vuotta tein kaikki ruoat. Et koskaan tarjoutunut auttamaan. Nyt olet vihainen, kun en enää tee? Mieti, kumpi meistä on itsekäs.”
Sirkku ei vastannut.
Maaliskuussa keräännyttiin heidän kotiinsa Aaron syntymäpäivä. Antti soitti äidille, kutsui, kutsui Sirkun. Molemmat tulivat, naamat happamina. Kun tuli kattaamisen aika, Saara astui ulos keittiöstä.
Kuka haluaa auttaa salaateissa aineet löytyvät, tarvitsee vain pilkkoa vihannekset.
Sirkku nosti kädet puuskaan.
Olen vieras. En kokkaa.
Saara kohautti olkapäitään.
Sitten pöytä valmistuu myöhemmin. Teen yksin, mutta kestää.
Antti nousi ja meni keittiöön. Mukaan seurasi Aaro. Anoppi nypli servettiä hermostuneena, Sirkku räpläsi luuria. Kymmenen minuuttia kului. Viisitoista.
Keittiöstä kuului iloa ja naurua. Lopulta anoppi nousi ja meni mukaan. Sirkku istui vielä hetken, mutta saapui kuitenkin.
Saara ojensi hänelle veitsen, katsomatta.
Viipaloi kurkut ohuiksi.
Sirkku otti veitsen sanomatta sanaakaan. Anoppi tiskasi. Antti paistoi lihaa. Aaro asetteli lautasia. Ensimmäistä kertaa vuosiin he tekivät jotain yhdessä ilman odotuksia, ilman loukkauksia.
Ruokapöydässä ruoka oli simppeliä mutta hyvää. Sirkku oli koko illan hiljaa, anoppi suli ja jopa hymyili pari kertaa Aaron jutuille koulusta.
Lähtöhetkellä anoppi pysähtyi ovella. Katsoi Saaraa.
Olet muuttunut.
En ole. Olen vain lakannut olemasta hiljaa.
Anoppi nyökkäsi, veti takin ylleen ja lähti. Sirkku seurasi, sanaakaan sanomatta. Mutta Saara tiesi, että muutos oli tapahtunut. Ei paluuta entiseen. Sillä Antti oli muuttunut. Ja kun yksi muuttuu, muuttuu kaikki.
Illalla, kun Aaro oli nukkumassa, Saara ja Antti istuivat keittiössä. Antti kaatoi teetä, istahti vastapäätä.
Luuletko, että hän ymmärsi?
Sun äiti? En tiedä. Mutta ei sillä ole väliä. Väliä on sillä, että sinä ymmärsit.
Antti tarttui Saaran käteen.
Ymmärsin. En palaa enää entiseen.
Saara hymyili. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän ei tuntenut mitään painoa hartioillaan. Kukaan ei enää vaatinut, ei velvoittanut. Hän vain eli miten itse tahtoi.
Ulkona satoi hiljaa. Jossain päin kaupunkia anoppi mietti keittiössään, miksi poika oli muuttunut. Sirkku valitti miehelleen, että Saara oli muuttunut röyhkeäksi. Mutta kumpikaan ei nähnyt tärkeintä: Saara ei ollut muuttunut. Hän oli vain lakannut olemasta käytännöllinen muille. Se oli hänen oikeutensa oikeus, jonka hän otti hiljaisella päätöksellä. Hän sanoi vain “ei”. Ja maailma pysyi paikallaan. Se muuttui rehellisemmäksi.
Antti katsoi vaimoaan. Tiesi, että vaimo pelasti heidät molemmat. Sillä elämä toisten toiveiden mukaan on hidasta kuihtumista. He valitsivat elää.
