– Haloo, onko kukaan kotona? Kaisu potkaisi ballerinat jaloistaan ja huokaisi tyytyväisenä.
Kauniit ne kyllä on, ei siitä pääse mihinkään, mutta ei niillä kyllä pitkiä matkoja helteellä tarvi kävellä. Ohuet remmit, puristavat sormet punaisiksi, ai että!
Kaisu nosti kengät lattialta ja oli juuri laittamassa niitä eteisen kenkätelineeseen, kun pysähtyi paikoilleen. Oven kulmasta häntä tuijotti kaksi vihreää, valppasta silmää.
– Kuka sinä olet? Kaisu kysyi yllättävän hiljaa.
Oman elämänsä taikurina tämä vihreäsilmä ei aikonut vastata ollenkaan. Se oli livahtanut vielä tiukemmin nurkkaan ja sihisi matalaa varoitusta.
– No se tuli selväksi…
Kaisu laski kengät varoen lattialle, ettei pelästyttäisi vierasta, ja vetäytyi hieman taaksepäin.
– En minä aio sinua satuttaa, rauhoitu vaan. Käynpä tutkimassa, mistä sinä olet tänne tupsahtanut. Saat olla rauhassa kunhan et järkyty tästä ylläristä…
Otus murahti matalasti takaisin, niin uhmakkaasti että Kaisua alkoi hymyilyttää.
– Kylläpä sinä olet pelottavan tärkeä! Mutta tämä on kuitenkin minun koti. Täällä ei ketään satuteta.
Oli kuin kissa olisi ymmärtänyt sanoman, sillä se asettui etutassuilleen maahan, katsoi vielä epäilevästi Kaisua, mutta ei enää sihissut tai murahtanut.
Kaisu käveli eteisen läpi, kurkkasi olohuoneeseen ja keittiöön, ja ihmetteli, miten harvinaisen rauhallista ja siistiä oli. Yleensä siellä odotti sellainen sekasotku, että Kaisu sai katsella varpaat varovaisesti eteensä. Joku pieni lelukappale voi tehdä yllättävän kipeää jalan alla ja puolison ostamat sormivärit olivat päässeet yllättävän tiukkaan kämmeniin ja pöydänkulmiin.
Lastenhuoneen ovi oli raollaan, mutta sieltä ei kuulunut pihaustakaan. Kaisu ehti jo ajatella, ettei ketään olekaan kotona.
Mutta väärässähän hän oli. Kaikki hänen kolme rakkaintaan olivat siellä: istuivat lattialla suuren piirustuspaperin ympärillä ja työstivät jotain keskittyneenä.
– No jo on mielenkiintoista! Miksi kukaan ei tule vastaan ovelle? Kaisu virnisti katsellen kahta kuparinpunertavaa päätä ja yhtä tummempaa.
Vastauksena kuului kuorossa Oho! ja tussit sinkosivat ilmaan. Viena rojahti mahalleen piirustuksen päälle, yrittäen peittää keskeneräisen työn.
– Äiti! Älä katso!
Kaisu nauroi ja peitti kasvonsa käsillään.
– En katso! Mutta kuka kertoo minulle, mikä otus tuo eteisessä minua sihiskelee?
Oskari, se tummahiuksinen, vilkaisi nuorempiin ja nousi lattialta.
– Anteeksi äiti, me halusimme kertoa mutta tuli vähän kiire. Minä toin sen kotiin.
– Niin minä vähän arvelinkin. Miksi se on noin säikky?
– Raukka loukkasi tassunsa. Pelastin sen naapurin pikkukoirilta pihalta.
Kaisua alkoi huolettaa.
– Eihän ne sulle mitään tehnyt? Missä sattuu?
– Äiti, ihan rauhassa! Mä olen ihan kunnossa. Ne olivat vain Irman koirat, ei mitään kulkukoiria.
Kaisukin tunsi Irma Lehtisen lauman neljä pientä, alati haukkuvaa sekarotuista, jota koko taloyhtiö tuntee. Koirilla on tapana juosta itsekseen pihaa, kun omistajalla lonkat reistaavat, mutta lemmikeistään Irma ei suostu millään luopumaan. Siksi jokainen äiti asuu Taka-Töölössä tuolla meidän Rapakivenkadun päässä tiesi: ennen aamukymmentä ei lapsia lasketa pihalle.
Kun Irma tulee pihaan, koirat rauhoittuvat heti. Koirat eivät pure, mutta saavat kenet tahansa säikähtämään metelillään. Irma itse taas suoltaa sananparren, että saa koko talon pysymään varpaillaan ja maksaa sakot kunnan eläinsuojeluun nauraen.
Kaisulla oli kuitenkin Irmasta sääli, tiesi miten rankka elämä hänellä oli ollut.
Irman mies oli hankala tapaus. Päällisin puolin aivan kunnon herrasmies, silitetty paita ja työpuvut, aina kantoi ostoskassit vanhemmille rouville ja nosteli lastenvaunuja. Asunnon oven takana tapahtui ihan toista. Väkivallasta jäi vain vähän jälkeä ja Irma jaksoi vuosia vaieta, poika oli kaikki kaikessa. Seurusteli uudelleen lähinnä siksi, ettei lapsi kasvaisi ilmankaan miestä. Uusispuoliso oli pojalle hyvä, pelasi roolinsa kuin mallisuorittaja. Niin sanottu hyvättyyppi.
Poika kuuli, mitä äidin elämässä tapahtui, vahingossa. Palasi koulusta aiemmin, avasi oven omilla avaimilla ja kuuli äidin tukahdetun ulinan. Sitten kaikki meni nopeasti jälkipyykkiin poliisi sai selkoa vasta pitkän aikaa myöhemmin. Olipa miten oli, Irma teki kaikkensa, ettei tämä koskenut hänen poikaansa.
Poika lähti mummon luokse, Irma hoiti tuomion, palasi ja haki lapsensa takaisin, vaihtoi asuntoa ja aloitti uuden elämän pienen kaljun löytökoiran kanssa. Koira parani auton kolauksesta ja siitä tuli Irman silmäterä, nimeltään Ilta. Sitä seurasi Ilta II ja Ilta III, uusia ja vanhoja koiria, kaikki katukoiria, joita Irma elätti. Ilman koiria hän ei enää itseään nähnyt.
Irman poika kävi koulut ja korkeakoulun, muutti Ouluun, teki uraa ja perheen. Mutta Irmaa ei saanut millään muuttamaan, vaikka miniä ja lastenlapset kuinka pyysivät. Irma oli loistava mummi, hellä anoppi, mutta piti tärkeänä omaa elintilaa.
Luonteeltaan Irma oli tiukka ja suorasukainen, mutta rakasti lapsia ja eläimiä lähes yhtä paljon. Kaisun lapset saivat olla koirien kanssa rauhassa. Kaisu puolestaan vei kerran viikossa luut koirille ja joi samalla Irman kanssa kupin teetä, katseli lastenlasten valokuvia ja kuunteli Irman tarinoita.
Naapurustossa Irma oli ainoa, joka tiesi ettei Oskari ollut Kaisun biologinen lapsi. Kun muut pälyilivät lasten erilaista ulkonäköä, Irma vain tokaisi:
– Mitäpä sillä on väliä, kuka on kenellekin näköinen! Minunkin isäni oli ihan mustatukkainen, kyllä Kaisu, muistuttaahan poika vähän häntä. Ihan nätti poika on sulla, kyllä se siitä!
Naapuruston pahat kielet hiljenivät. Irmalle Kaisu kerran kertoi koko tarinan.
Kaisu ja hänen miehensä haaveilivat lapsesta vuosikaudet. Lapsettomuus avasi tien adoptioon. Sattuma kuljetti heidän elämäänsä Kaisun serkun Svantte-pojan, jonka äiti jätti hänet heti synnytyksen jälkeen eikä halunnut lasta. Syntyi paperisota, huoli ja toivo ja Oskari tuli taloon.
Kaisun oli helppo peittää biologisen äitiyden puuttuminen: hän vietti odotusajan kesällä sukulaisten luona, ja palasi takaisin poika mukanaan.
Vain Irma tiesi totuuden.
– Kiitos kun jaoit, Kaisu. En kerro kenellekään. Ei ole minun asiani. Pidä asia omana tietonasi niin pitkään kuin itse tahdot. Poika on sinun, niin kuin päätät hänen olevan. Ole varma äitinä ei muuta kysyttävää. Muuten kasvatat epävarmuuteen, ja se on lapselle raskasta. Älä tanssi hänen ympärillään vain siksi, että hän on tullut toista kautta perheeseen. Hän tarvitsee voimakasta vanhempaa.
Kaisu muisti tämän ohjeen aina.
Vuosien myötä Kaisu sai kaksi omaa lasta Vanamon ja Vienan. Irma seurasi hymyillen lasten menoa pihassa ja joskus herkuteltiin yhdessä.
Kun Oskarista tuli isompi ja tuli vaikeita aikoja alkoi riidellä muiden lasten kanssa, Kaisu meni hakemaan neuvoa Irmalta.
Irma oli rauhallinen, kuunteli ja neuvoi:
– Tyttö hyvä, poika kasvaa. Anna hänen kertoa, miksi hän käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Kuuntele, älä säikytä lisäkohulla. Kun hän ymmärtää, että olet hänen puolellaan, hän avaa kyllä suunsa.
Oskari avautuikin muut lapset kuiskivat nappisilmästä, että et ole Kaisun oma, et näytä yhtään siskoltasi Oskari puolustautui itseään vastaan.
Kaisu halasi poikaa, avasi valokuva-albumit, näytti oman isoisänsä, tumman, komean miehen kuvan.
– Katso, tuossa on sun näköisesi mies! Meillä suku on monenlaista, ja sinä kuulut ihan täydellisesti joukkoon.
Poika nappasi lohdutuksen ja lähti taas leikkimään. Kaisu päätti, että totuus saa odottaa siihen asti, että poika on tarpeeksi aikuinen.
Ajan saatossa Irma vanheni, tuli sydänkohtaus, ja Kaisu huolehti koirista sairaalareissun ajan, Oskari hoiti talutukset ja koirat ystävystyivät pojan kanssa ihan kunnolla. Siitä tuli pysyvä tapa ja Irma sai taas apua pihan haukkujien kanssa.
Eräänä päivänä Oskari löysi pihalta laihan, arkaan ilmeen omaavan, mutta selvästi rodultaan upean harmaan brittikissan. Kissa puri ja sähisi, mutta antoi silti viedä pois koirien jaloista.
Oskari toi kissan kotiin, pikkusisarukset kikattivat innosta, mutisivat jotain suunnitelmasta, miten yllättää äiti piirroksella Kaisu ja jättikissa sylissä. Lopulta Kaisu vain nauroi ääneen:
– Sitäkö mieltä olitte, että riittää jos piirätte minut tämän kissahyypän kanssa, ja annan sen jäädä? En ole koskaan edes pitänyt kissaa! En tiedä, mistä nämä edes syövät!
– No, voinko mennä kysymään Irmalta neuvoa? Kuinka vaikeaa se voi olla koira, kissa… Irma tietää varmasti!
Silloin ovikello soi ja Irma hymyili oven takana.
– Tulitpa sopivasti! Voitko näyttää meille, miten kissan tassu hoidetaan?
Lapset katsoivat äitiään ja kysyivät taas ihan matalalla äänellä:
– Saako se jäädä meille?
– Jos omistajaa ei löydy, jää se tänne. Vähän rakkautta tarvitsee tämäkin, eikö niin?
Kissa jäi. Kaisu puuskuttaa, kun eläinlääkärilasku kilahtaa, mutta silittelee illalla omaa lempeää jättikissaa, ja nauraa Oskarin nyrpistelylle. Illalla, kun kaikki talossa hiljenee, kissa käy hakemassa iltasilitykset ja hiipii lastenhuoneeseen. Oskari kuiskaa unissaan, ja kissa käpertyy hänen kainaloonsa, mulkaisten vihreillä silmillään, kuin tietäen kaiken olevan kerrankin kohdallaan.
– Hyvää yötä! Kaisu sipaisee lasten päätä ja silittää kissan selkää.
Hiljaisuus vastaa. Ja Kaisu hymyilee näin on hyvä. Onnellisuus viihtyy hiljaisuudessa.
Vielä tuli päivä, kun Irma muutti vihdoin poikansa perheen luo Kempeleeseen. Kaisu ja lapset jäivät hoitamaan koiralaumaa, kunnes Irma saisi järjesteltyä kaiken.
– Odottavat siellä! Ja mekin odotamme. Hyvää matkaa, Irma!
Irma hymyili kyyneleet silmissä, kun koko pihan lapsikatras vilkutti hyvästiksi. Eikä kukaan enää muistanut hänen tiukkamielistä mainettaan kaikista näki, että tämä on oikeasti sydämellinen ihminen. Edessä monta uutta vuotta, lisää iloa, lapsenlapsia, tilava koti sekä omat koirat, jotka viimeistään nyt saivat oikean pihan vartioitavakseen.
Viikoittain Irma istui uuden kotinsa tietokoneen äärelle odottaen kun hänen vanhin lapsenlapsensa laittaa videopuhelun päälle. Kaukana olevat mutta sydäntä läheiset ihmiset moikkaavat kameran kautta:
– Hei, Irma-täti!
Ja harmaa jättikissa siristää silmänsä ja painautuu Oskarin kämmentä vasten.
Kaikki on juuri niin kuin pitääkin.
