– Kukas sinä olet, karvaturri? Sinikka pysähtyi katsomaan suurta oranssia kissaa, joka istui oveltaan.
Kissa tietenkään ei vastannut. Se ei reagoinut Sinikan ilmaantumiseen, ei edes vaihtanut asentoa. Vain revennyt korva värähti aavistuksen, kuin olisi antanut merkin: Kyllä minä sinut kuulen! Mutta en aio vastata, sori vaan!
– No, älä sitten vastaa! Sinikka tuhahti ja alkoi kaivaa avaimia laukustaan.
Kissa, aivan kuin olisi tiennyt mitä Sinikka teki, siirtyi hieman matolta, mutta ei lähtenyt, vaan tarkkaili edelleen Sinikkaa tuimasti.
Avaimet löytyivät vihdoin, ja Sinikka alkoi nyhjätä lukon kanssa, vilkaisten uteliaana kutsumatonta vierasta.
Tämän asunnon he olivat ostaneet miehensä Mikaelin kanssa vain pari kuukautta sitten. Pieni, kaksio, mutta unelmien täyttymys heille. Joku voisi sanoa, ettei vanhan kerrostalon viisikerroksinen asunto riitä, pitäisi haaveilla isommasta. Voi olla. Mutta Sinikka ja Mikael vain nauraisivat sellaiselle. Vasta puoli vuotta sitten heidän ei olisi uskonut saavansa omaa kotia ollenkaan. He majailivat Sinikan isoisän ränsistyneessä yksiössä, olivat tyytyväisiä saadessaan edes sen yksityisyyden.
– Sinikka, olkaa naapureiden kanssa rauhassa! Mikaelin äiti, Eeva, auttoi siivoamaan kämppää ennen häitä. Ihan mukavia tyyppejä ne ovat. Vaikkakin aika vahvasti viinan kanssa tekemisissä.
– Onko ne ihan mukavia jos kittaavat aina? Sinikka naurahti, väänsi rättiä kuivemmaksi ja siirsi kasvoiltaan hurjat kiharansa.
Mikael rakasti Sinikan pehkoja yli kaiken, mutta siivotessa ne raivostuttivat. Oli mitä teki, nuo villit suortuvat olivat lopulta silmillä ja saivat hänet näyttämään sähköistetyn voikukan ja revityn lampaan risteytykseltä.
– Sitä on vaikea selittää, Eeva pudisteli päätään. Elämä on kohdellut heitä aika kovakouraisesti, eikä kaikki jaksa olla aina vahvoja.
Sinikka ymmärsi. Orpona, joka oli asunut useammassa perheessä kuin jaksoi laskea, oli hyvin selvää, miten ihmiset osasivat sääliä itseään välillä unohtaen kokonaan, kuinka jotkut heistä olivat toisten ainoa turva.
Äiti oli jättänyt Sinikan, kun hän oli ollut hädin tuskin kolmevuotias. Hän muisti hyvin, kuinka äiti oli istuttanut hänet Helsingin rautatieaseman penkille, pistänyt taskuun lappusen ja antanut lohdutukseksi yksikorvaisen pehmeän pupun. Älä liiku tästä, odota äitiä, oli sanonut. Sinikka istui, puristi kovin rutistunutta pupua, jolle oli antanut nimen Toivo, ja odotti. Häntä olisi pitänyt päästä vessaan, mutta hän tiesi varmasti, jos hän liikahtaisi, äiti suuttuisi. Niin sinikka istui, katseli väkijoukkoa ja odotti.
Äiti ei palannut. Sen sijaan paikalle ilmestyi suuri mies poliisin univormussa. Hän kyseli jotakin, mutta Sinikka ravisteli päätään onnettomana. Itku ei tullut enää, oli kylmä ja nälkä, ja vain puput elivät Sinikan maailmassa hetken. Vasta kun poliisi kosketti Toivon korvaa ja kysyi:
– Mikäs tämän pupun nimi on?
Sinikka uskalsi katsoa ylös ja sopersi: Toivo
Poliisi silitti ensin pupua, sitten Sinikkaa ja kysyi: Onko äiti ollut pois pitkään?
Silloin Sinikka murtui. Alkoi huutaa hysteerisesti, pelästyttäen sekä poliisin että kaikki lähellä odottaneet ihmiset, jotka eivät olleet edes vilkaisseet häntä koko aikana yksinäistä lasta täydessä asemassa.
Miksi äiti oli jättänyt hänet, selvisi Sinikalle vasta vuosia myöhemmin. Outo nainen ilmestyi koulun pihalle, ojensi käsiään itkien:
Tyttöni, minä löysin sinut viimein! Halittele nyt äitiä! Olen kaivannut sinua!
Silloin Sinikka asui jo sijaisperheessä täynnä lapsia kaikki erilaisista taustoista, mutta sama kohtalo: vanhemmat poissa tai menettäneet otteensa. Eivät olleet nälissään, kaikilla oli harrastuksensa ja tiesivät, että kun täyttäisivät kahdeksantoista, olisi aika siirtyä pois, tehdä tilaa seuraaville.
Sinikka ei ollut koskaan saanut lämpöä, jota lapsi tarvitsee, joten hän ei juossut äitiä halaamaan, vaikka kaipasi sitä yön hiljaisuudessa niin, että teki kipeää. Kun kaikki oikeat lapset nukkuivat ja Toivo ilmestyi tyynyn alta, hän haaveili, että joskus joku hakisi hänet pois ja vain rakastaisi häntä. Niin kuin muiden vanhemmat.
Silti, kun äiti seisoi hänen edessään, itki ja kutsui syliinsä, Sinikka ei uskonut kyyneliin. Liian monta kertaa aikuiset olivat sanoneet, ettei Sinikka voisi muistaa Helsingin asemaa hän oli liian pieni. Lopulta hän lakkasi väittämästä vastaan. Piilotti muiston muiden katseilta, mutta ei lopettanut ajattelemista. Asemasta jäi jälki; sirpaleinen, mutta tosi.
Eräs siskoista, Sanni, tuli väliin, kun Sinikka perääntyi oudon naisen tieltä:
Kuka toi on? Sanni torjui vieraan tiukasti.
En tiedä Sinikka tuntui kuin maailma olisi kieppunut pyörteenä hänen ympärillään, päässä villisti pyöriviä ajatuksia.
Rouva, olette väärässä. Tämä on minun siskoni. Emmekä tunne teitä, Sanni otti Sinikan kädestä kiinni ja veti pois. Kerron äidille! Jättäkää meidät rauhaan!
Sinikka, jolla ei ollut oikein mitään erityistä Sannin kanssa, puristi kuitenkin kiitollisena sisaren kättä. He menivät kotiin käsi kädessä. Sijaisäiti ihmetteli, mutta he kohauttivat olkiaan: No mitä nyt!
Siitä päivästä Sinikalla oli sisko.
Sanni, joka oli jätetty oman onnensa nojaan juopon isän taholta, kaipasi hänkin enemmän kuin mitään toista läheistä vaikkei ihan omaa, niin ljähes.
Sinikan äiti palasi uudestaan, viikko toisensa jälkeen. Nyt ei enää kiirehtinyt halaukseen, vaan pyysi: Puhu kanssani, tyttäreni!
Se tyttäreni ärsytti Sinikkaa, mutta Sanni vain kohautti olkapäitään: Sanoo mitä sanoo, sillä ei ole väliä. Vain sanoja!
Sanni neuvoi Sinikkaa: Puhu nyt sille. Et menetä mitään, saat ainakin vastauksen, miksi se teki niin kuin teki. Sitten ehkä pääset jatkamaan eteenpäin.
Mistä sä muka tiedät, että ajattelen niin?! Sinikka hämmästeli.
Me kaikki ajatellaan. Eikö niin? Sanni virnisti alakuloisena. Mitä vikaa meissä oli, kun meidät hylättiin
Säkin ajattelet noin?
Totta kai Jokainen, vaikka ei puhuttaisi. Sitä vartenhan itkettää. Mutta kohta lakkaan. Pitää kasvaa aikuiseksi.
Keskustelusta äidin kanssa ei jäänyt Sinikan elämään juuri mitään uutta.
Sinä jätit minut.
Anna anteeksi, rakas!
Älä sano mua rakkaaksi. Se ärsyttää.
Hyvä on Miksi teit niin?
Minulla oli vaikeaa. Ei tukea, ei ketään auttamassa. Isäsi ajoi minut pois.
Miksi?
Sanoin hänelle, ettet ollut hänen lapsensa.
Oliko se totta?
Ei Olin vain vihainen. Nuoria ja typeriä oltiin Erosimme.
Ja sitten?
Riitaannuin äidin kanssa ja päätin lähteä, mutta mihin lapsen kanssa? Jätin sinut, jätin kyllä lapun, että palaan
Luulitko, että paperilappu muka riittää? Mikä ihminen sinä olet?
Olen pahoillani Jos annat minun tehdä kaiken paremmin
Suunnitteletko palauttavasi ne vuodet? Anna olla. Olet outo, enkä halua tavata sinua enää!
Etkö anna anteeksi?
En tiedä. Vaikka ehkä jossain vaiheessa, en voi unohtaa! Ymmärrätkö?
Ei sinulla ole mitään muistettavaa! Olit liian pieni!
Siihen Sinikka vain nousi ja lähti pois. Ja päätti, ettei kukaan enää määrittele, mitä hänen kuuluu tuntea tai muistaa.
Sanni ymmärsi:
Itse päätät. Jos tuntuu oikealta, keinota. Älä kadu. Jatka matkaa eteenpäin.
Ootpa viisas, Sanni
En ole vielä. Mutta tulen olemaan. Haluan opiskella!
Mitä aiot tehdä?
Psykologiksi. Ehkä sitten ymmärrän, miten tässä maailmassa pitäisi elää.
He nauroivat vuosia myöhemmin tälle keskustelulle. Kun Sanni oli jo saanut vauvan ja naimisissa, hän sanoi Sinikalle:
Se on höpöhöpöä koko oikea tapa elää. Ei sitä kukaan tiedä.
No mitäs sitten, Sanni?
No, elät hyvällä tuulella! Rakasta niitä, jotka sinun ympärilläsi ovat, niin paljon että muiden ei tee mieli katsoa tv:stä draamoja, vaan ihailla sun elämää.
Sinä osaat.
Yritän! Sanni virnisti, kapaloi vauvaa.
Sinikka huomasi suhtautuvansa omiin ongelmiinsa vähän lempeämmin.
No mitä jos oli pieni huone ja yhteiset keittiöt? Olihan kuitenkin keskustassa ja työmatka lyhyt. Pientä pintaremonttia ja elämä maistui ainakin melkein. Eeva, anoppi, oli oikeassa: naapurit olivat ihan ookoo. Tytär mennyttä, pullolla lohtua, mutta eivät häirinneet muita. Myötätunto tuli hiljalleen mukana.
Se opittiin Eevalta ja papalta.
Eeva, toimelias, jääräpäinen mutta lämminsydäminen, hyväksyi Sinikan kuin omansa. Sanni kutsui sitä ihmeeksi.
Älä liikoja odota, Sinikka. Sanni toppuutteli ennen Arin, Mikaelin isän suvun tapaamista. Et sinä ole heille mikään herkkupala. Orpo. Ei asuntoa, ei omaisuutta. Sehän jäi saamatta.
Eivätkö asuntolupaukset pidä?
Tiedätkö monentena jonossa olet? Ei kannata liikaa odottaa. Opettele pärjäämään omin avuin. Anopille ei kannata kertoa, mitä suunnitelmat ovat, vasta sitten kun on totta.
Miksi?
Turha nostattaa toivoja, ennen kuin on valmista.
No selvä
Ja muista, älä suutu, mutta älä myöskään asettele piikkejä.
Kyllä minä ymmärrän
Eeva ei aluksi miellyttänyt Sinikkaa: kaikki hänen olemuksessaan oli liian vahvaa, liian tungettelevaa huolenpidon nimissä. Sinikka otti avun Mikaelilta itsestäänselvyytenä mutta Eevan hyväntahtoisuus ärsytti.
Sinikka, minulla on vanha takkikin. Autatko minua uuden ostossa?
Miten autan?
Lähtisitkö mukaan kaupoille? Arille se olisi tuskaa, sinä taidat tietää tyylin. Kai siinä menee aikaa, kun tällainen muikea nainen tarvii ison koon ja kaiken pitää olla sopivaa. Mitä sanot?
Sinikka suostui varoen, mutta huomasi palaavansa kotiin kassien kanssa eikä yksikään ollut hänelle ennestään tuttu. Eevan ostoksista suurin osa oli yllättäen Sinikalle.
Uusi takki, kengät, laukku Eikä edes tarvinnut valita, Eeva poimi hänen katseestaan halut ja johdatti suoraan eteensä:
Katsopas, ihana laukku! Väri on elävä, minun ikäiselleni aivan liikaa, mutta sinulle oiva! Miten olisi?
Turha protestoida. Sinikka piti Eevaa outona mutta kiitollisena purki ostoksia.
Mikä Eeva hänelle oli? Virallinen anoppi, melkein, mutta oikeastaan vain naisen kotiin tuoma tyttö. Ei kukaan velvollinen antamaan rakkautta mutta toisin kävi. Ja Sinikan epäluottamus suli vähitellen pois. Ei ystävä, ehkä, mutta enemmän kuin pelkkä perhetaakka.
Eeva tiesi, milloin olla läsnä, milloin pitää etäisyyttä.
Pappa jo vanhenee. Nyt mietitään, miten saat sen muuttamaan minun luokseni, Mikael, sinun pitää siis vapauttaa huone.
Äiti, minne me?
Papalle. Vaihdatte paikkoja, nuoret pärjäävät kyllä.
Pappa naureskeli viiksien takaa ja järjesteli sunnuntaisin:
Nouse paikalta, nyt mennään ulos! Lenkkipolulle!
Eeva huokaisi, sysäsi peiton päältään ja työnsi isänsä kärryissä puistoon, rohkaisi suihkuttamaan kylmää vettä.
Isä, teinköhän oikein?
Totta kai! Nuorien pitää kolhiutua itse. Ellet apua pyydä, älä ängetä.
Entä Sinikka? Tuli melkein paljain jaloin tänne.
Se on eri juttu. Sinä olet siinä oikeassa äidin paikalla. Mutta älä ole liian innokas. Se tyttö on ylpeä. Anna olla.
Eeva otti neuvosta vaarin. Kävi vierailulla, antoi olla ja tarjosi apua vain pyydettäessä.
Olihan Sannikin saanut oman isänsä jättämään, ei ollut siis Sinikka ainoa. Eeva lohdutti:
Sinut on rakastettu, muista se.
Sinikan silmissä Eeva alkoi näyttää kohta ystävältä.
Papan ehdotus myydä huone sai Sinikan mietteliääksi.
Harmittaako, kun ei ole paikkaa nyt?
Ei, kyllä kyllä pärjätään. Vuokrataan huone tai asunto, katsotaan. Mikael vaihtoi juuri työpaikkaa, omasta palkasta selviäisi juuri ja juuri tämmöiseen kämppään. Itselleni ostaisin heti, jos olisi säästöjä. Mutta nyt on ainakin tavoite, pikkuhiljaa pistämme sivuun. Sanni aina sanoo, että kymmenen senttiä säästössä on enemmän kuin ei mitään.
No niin, itsenäisiä olette! Hyvä niin!
Sanoin jotain hassua?
Pappa ei vastannut, vaan pyysi keittämään teetä.
Otetaan kupponen ja juorutaan, se on vanhan ilo elämässä. Harmittaako Eeva sinua?
Ehei! Sinikka hätkähti. Ei koskaan ole satuttanut.
Jaa, niinkö! Rauhoitu nyt, olet ihan punainen! Päästäs aurinko pois.
Miksi kyselette?
Kun Eeva on sinun anoppisi!
No mitä sitten?!
Onhan niitä niitä satuja ilkeistä anopista. Mutta onko ne sittenkin satua?
On. Kyllä jollekin käy pahasti, mutta ei minulle!
Hyvä niin. Ja tiedän, että Eeva pitää sinusta kuin omastaan. Anna sen tulla lähellekin. Se nainen on pehmeä sydämeltään.
Minua ei tarvitse sääliä! Säälin muita, jos niikseen.
Niin pitääkin! Mutta miksi sinua ei saa sääliä?
En halua!
No, silloin minä en enää tule kylään!
Häh?! Miksi ette?!
Kun luulin, että sinua saa sääliä vähän. Tykkäsin siitä! Mutta jos et halua, annetaan olla!
En minä tajua! Sääli on huono!
Riippuu siitä, mitä sanalla tarkoittaa. Ennen vanhaan Suomessa sanottiin säälittää siinä oli rakkautta. Sitä kaikkea läheisten kesken. Kun toinen sairastaa, mitä se tarvitsee? Rakkautta vai sääliä ja vähän huolenpitoa?
Ehkä toista
Juuri niin! Ja jos joku on maassa, silloin lohdutetaan. Mutta kaikille ja aina sääli ei sovi.
Miten niin?
Jos mies juo ja vaimo säälii, ei auta. Tai jos lapsi tekee typeryyksiä eikä vanhempi puutu, vaan säälii. Siihenkään ei tule hyvää. Sääliä pitää olla järjen kanssa.
Minä säälin teitä.
Tiedän! Ja arvostan! Sillä sääli ei koskaan johdu minusta, vaan siitä että tykkäät minusta.
Pidän paljon!
Hyvä! Sillä minäkin sinua säälin ja pidän.
Kiitos Ketä sitten kuuluu sääliä?
Niitä, joita sydän osoittaa. Läheisiä, omaa perhettä Eläimiäkin. Mutta älä yritä hyvittää kaikkea yhdellä nakilla kadun kulmalla. Jos haluat oikeasti auttaa, ota kotiin. Anna turvaa.
Miksi?
Niin elämässä vain käy: jos osaa ottaa sydämellä, saa aina enemmän.
Sitä Sinikka nyt ajatteli katsellessaan oranssia kissaa oman ovensuussa asunnossa, jonka olivat ostaneet Eevan ja papan avustuksella. Kissa ei pelännyt Sinikan kättä, antoi silittää, mutta ei tullut sisään vaan pyyhälsi portaiden ylös.
Sinne meni Sinikka mutisi, mutta ennen kuin ehti laittaa oven kiinni, takaisin loikki kissa ja ei yksin.
Kissanpentu, kuin pieni kopio isästään, roikkui emon hampaissa.
Voi hyvänen aika! Sinikka otti pennun käsiinsä, ja aikuinen kissa katosi uudelleen.
Seuraava pentu oli eläväisempi: kissa tiputti sen kerran jos toisenkin, mutta yritti sinnikkäästi kuljettaa uuteen kotiin. Sinikka nauroi vedet silmissä.
Sinusta tulisi hyvä emä! Sinikka avasi oven kunnolla Tule, jos vielä perhettä tuot.
Kissa astui varovasti kynnyksen yli, vilkuili Sinikkaa, joka piteli sylissään pentuja.
Älä säikähdä, täällä ei tehdä pahaa! Missäs emä on?
Kissa ei vastannut, vaan haki pennun lattialta ja näytti missä on hiekka-astia.
Sinussa on mamma-ainesta! Sinikka nauroi ja kiirehti etsimään ruokaa pennuille. Kissa nyökkäsi tyytyväisenä.
Iltapäivällä Sinikka kutsui Eevan kylään.
Eeva, jos et salli, niin laitan nämä jonnekin, mutta en enää kadulle. Pentuja en heitä pihalle. En tiedä missä emä on, mutta tämä kolli on outo hoitaja.
Sinikka, miksi kysyt multa? Eeva silitti pentua, hymyili. Teidän koti tämä on, sinun ja Mikaelin. Päätätte itse, kuka täällä asuu. No kerro nyt, mitä olet niille antanut?
Maito maistui. Eivätkä ole vielä oppineet kahvikupille.
Tämän minä adoptoin kun vähän kasvaa. Loput kyllä niille koti löytyy.
Kissan varmaan pidän. Aion ottaa siitä mallia.
Miten niin? Eeva kohotti kulmakarvojaan.
Mikael katsahti Sinikkaan ja antoi heidän salaisuutensa tulla päivänvaloon, odottivat Sannan syntymäpäivää että kertoisivat.
Opettelen olemaan hyvä äiti Minulla on nyt kaksi opettajaa. Te ja tämä karvakaveri.
Sinikka silitti kissan korvaa, ja kun Eeva kietaisi hänet syliinsä, ehti vielä tirauttaa itkun ilosta.
