Koe
Nyt riittää! Saa olla viimeinen kerta kun jauhat tätä! Jos et lopeta aivopesua, en mene enää koko kokeeseen! En mene yhtään mihinkään! Mitä sitten teet, häh? Iina paiskasi reppunsa eteisen nurkkaan ja repi pipon pois päästään.
Äiti ei vastannut mitään. Hän vain pudisti päätään ja käveli keittiöön.
Iina riisui takkinsa ja oli jo aikeissa nakata sen repun perään, mutta muutti mielensä. Avaa kaapin, ripustaa takin siististi koukkuun ja huokaa.
Voi hyvä tavaton, taas tuli riitaa ja jälleen aivan turhasta.
Miksi äidin pitää aina puuttua ja paasata kuin olisin vielä lapsi? Ikään kuin en tajuaisi mitään.
Totta kai muistan, että tänään on eka kerta uuden äidinkielen ja kirjallisuuden preppausopettajan kanssa. Ei sitä tarvitsisi joka välissä muistutella!
Olen liioitellut, kyllä äiti oikeasti kyselee siististi, mutta minua se tapa kuitenkin ärsyttää suunnattomasti. Varsinkin kun tämä on jo kolmas opettaja tänä keväänä, mutta äidille pitäisi vielä todistaa, että pärjään kyllä omin avuin.
Käyn pesemässä kädet ja vilkaisen peiliin. No, jopas! Täynnä epäpuhtauksia, lättänä nenä kuin isällä ja punertavat kiharat kuin äidillä. Olen pyytänyt jo sata kertaa, että saisin värjätä nämä, mutta ei äiti sanoo kauneuden olevan luonteessa, eikä hiuksissa, ja väittää että vielä kiitän siitä.
Just, juu. Sitä odotellessa! Kaikki muut saa tehdä mitä huvittaa, mutta minä näytän kaalipäältä. Ja letit… kuka, oikeesti, enää pitää lettejä nykyään?
Naurahtaisin, jos muistaisin, miten äiti oli järkyttynyt, kun leikkasin ne vihaiset letit pois saksilla, joita lainasin askartelupakista tylsimmät mahdolliset. Revin ja pusersin, kunnes äidin sanat jo kaikuivat mielessä: “Iina, miksi?”
No siksi, että haluan tehdä itse omat päätökseni! Kaikilla on mielipide siitä, miten pitäisi elää miksi? Heidän aikanaan ei ollut edes nettiä! Miten oikein pärjäsivät silloin? Nykyään kaiken löytää sekunnissa kännykästä! Mutta äiti sanoo, ettei nettitieto tee ihmisestä ihmistä. No, mistä hän voisi tietää? Voisi vaikka katsoa pari tubettajan vanhemmuusvideota, siitä ehkä oppisi jotain!
Rapsutan taas yhden ruven auki ja irvistän. Onneksi äiti ei näe siitä tulisi mekkala! Äiti raahaa minua välillä lääkäriin, muistuttaa, että arvet jäävät. Mutta mitä se mukamas haittaa? Arvostetaan kai minua muutenkin kuin pinnan perusteella. Miten tämän saisi äidille selitettyä?
Vanhempani ero… sitäkin on vatvottu jo tarpeeksi. Äidin ylpeys ja kunnianhimo on hukassa. Isä lähti nuoremman naisen matkaan ja asunnonkin jakivat tavalla, jota äiti ei edes viitsinyt haastaa. Joo, asunto jäi minulle, mutta se on ihan normaali juttu. Ja äidille jäi lapsilisät siinä kaikki? Kaikki kattavat vaivaiset eurot. Kyllä minä tiedän, miten ne viimeiset vuodet menivät en ole enää pieni pupu, niinkuin isä joskus sanoi.
Muistan joka askeleen: ruoka laitettiin pöytään hiljaisuuden vallitessa, isän kuivakka kiitos, äidin väsynyt hymy. Sohva työhuoneen nurkassa, josta isä haki omat kamppeensa aamuisin. Äiti laittoi kellon kännykästä, ettei vain jäisi kiinni siitä että nukkuu vielä kun isä hakee vaatteet. Oli helpotus, kun täytin kuusitoista ja sanoin niille, että eroa vain, en jaksa enää kuunnella. Kuinka monta vuotta tätä pitää pyörittää?
Aikuiset ovat todella kummallisia. Kaikki se: “emmehän eläisi ilman sinua” ja “olet elämämme tärkein”, on täyttä puppua. Kyllä jokainen elää ensisijaisesti itselleen. Voin vaikka todistaa sen loputtomilla esimerkeillä.
Ja siihen asuntoonkin: asutaan nyt kahdestaan äidin kanssa, puolet pienemmässä kuin ennen, mutta rempattu ja siisti. Äiti kaupitteli tämän asunnon isän syyllisyydellä olisi pitänyt muka jäädä lapsen takia hyvä koti. Isä suostui, tietenkin. Nyt minulla on iso huone ja hienot kalusteet, mutta ei siksi, että minusta oikeasti välitettäisiin, vaan koska siitä päästiin vähemmällä riidalla. Minä olin siinä vain puskurina.
Pyörittelen käsissäni lääkepurkkia, jonka lääkäri määräsi iholle. Ei sillä, että äiti olisi oikeassa mutta tämä voide oikeasti auttaa. Tänään pitää olla vähän edustavampi… ilta ja katto odottavat.
Kattomme tuli minun arkeen vasta vähän aikaa sitten. Muutama kuukausi sitten, sain viestin Vilholta, siihen asti salaa ihastuksen kohteena ollut koulun suosituin poika: “Lähdetkö kävelylle?”
Luulin ensin, että kyseessä on pila. Kaikki tiesivät, että olin Vilhoon ihastunut. Mutta kun näytin viestin parhaalle ystävälleni Elinälle, hän vain naurahti:
No? Mene kysymään, oliko se oikeasti hän! Ei tässä enää mitään hienostelua nykyään tytöt pyytää poikia treffeille, eikä toisinpäin!
En vastannut, koska en olisi voinut selittää sitä myllerrystä, jonka viesti minussa aiheutti.
Kun saavuin sovittuun paikkaan, elämä muuttui. Katto hylätyn, monikerroksisen talon päällä ei todellakaan ollut turvallisin paikka, mutta kun Vilho otti kädestä kiinni ja sanoi “Varo, katso mihin astut”, sydän hakkasi ja laskin portaita mielessäni.
Katolla Vilho halasi minua ensimmäisen kerran. Teki sen kaikkien nähden, laittoi käden olkapäälle: “Tämä on minun tyttö.” Kukaan ei sanonut vastaan, vaikka näin, että jotkut tytöt mulkoilivat minua. Vilho tunsi heidät eskarista asti, mutta valitsi minut…
Siellä Vilho myös suutelikin minua ensimmäistä kertaa.
Sillä kertaa jäimme katolle kahdestaan muiden mentyä elokuviin. Olisin halunnut mennä mukaan, mutta kun Vilho kuiskasi, että menemme toiste yhdessä kahdestaan, jäin tietenkin hänen seuraansa. Ymmärsin, että tästä tulee erityinen muisto.
Yhäkin joskus suljen silmät ja kuulen hänen äänensä: “Iina, sinä olet minulle tärkein. En osaa ilmaista kauniisti, mutta tiedä, etten ole tavannut parempaa ihmistä kuin sinä…”
Kun ovi koputti, äiti varoitti: “Iina, syömään! Tulet myöhästymään!”
Raivo nousi päähän. Kuinka monta kertaa pitää muistuttaa?!
Syöksyin vessasta ulos sähisten ja sanoin sellaista, mitä kadun jo valmiiksi:
Mitä oikein haluat minusta? Kyllä minä muistan! Lopeta paapominen! Isällekin riitti nyt sinuakin vaivaa minun elämä! Lähden vaikka isälle asumaan! Ymmärsitkö?
En ehtinyt sanoa enempää. Silloin äiti huokasi syvään ja iski avokämmenellä poskelleni.
Mene sitten! Mutta kun tulet illalla kotiin, muista, että huomenna on äikän koe. Kannattaa nukkua hyvin.
Jähmetyin. Äiti ei ollut koskaan aiemmin lyönyt minua, ei kertaakaan elämäni aikana. En varsinaisesti loukkaantunut, olin kyllä itsekin ylittänyt rajan. Mutta se, että äiti viimein astui vastaan, yllätti.
Mutta en tietenkään antanut periksi heti. Reppu, takki, kuulokkeet… Tekisi mieli paiskata ovea niin, että koko rappu tärähtää, mutta hillitsin itseni. En halunnut antaa aihetta pitää minua täysin holtittomana.
Astuessani ulos vilkaisin kelloa. Tunti menisi mennen tullen, sitten tunti preppauksessa. Tapaisin Vilhon aikaisintaan kuudelta. Hyvä niin saisimme olla kaksin ja äiti voisi miettiä asioita itsekseen. Oikeastaan tekee äidille hyvää, että joskus vähän huolettaa. Isäkään ei enää vastaa äidin soittoihin heti minulla olisi aikaa. Ehkä Vilholta saisi neuvoa. Vilhon vanhemmat eivät puutu hänen elämäänsä yhtään. On oma kortti, jolle vanhemmat lataavat rahaa, parhaat vaatteet ja täysi vapaus. Isi sanoo, että kuudentoista on oikea ikä itsenäistyä. Vilholla on oikeus päättää kokeista ja opiskeluista. On ihmisiä, jotka osaavat antaa tilaa toisin kuin oma äitini.
Isä soitti juuri kun olin preppausopettajan ovella.
Miten teillä nyt taas? Äiti sanoi, että muutat tänne?
Höpö höpö, isi. Älä välitä, mulla on omiakin murheita. Sinunkin Katja kohta synnyttää, enhän mä mitään vauvaa aio hoitaa! On ihan tarpeeksi omissa asioissa.
Ymmärrettävää. Äidin kanssa voit vähän hillitä, muuten pistän rahahanat kiinni, selvä?
Siitä mä pidän, että olet suoraan rehellinen, isi. Ymmärretty!
Hyvä niin! Ja yritä olla kiltimmin äidille. Hän ansaitsee parempaa.
Puhelu katkesi ja minua ärsytti. Myrsky ja rauha aina yhtä kummallista, miten he pitävät yhtä silloin kun asia koskee minua.
Uusi preppari ei vakuuttanut. Kun yritin jutella, hän tuhahti ja iski kirjan eteeni, kehottaen lukemaan määrätyt luvut ensi kertaa varten. Ensin olin raivoissani, mutta parin esimerkin jälkeen tajusin, etten halua olla tyhmä. Vilhokin on fiksu minun pitäisi olla samalla tasolla.
Olen katsonut liikaa videoita, joissa sanotaan: “Tyttöjen pitää olla fiksuja ja itsenäisiä.” Itselleni jälkimmäisestä ei ole vielä puhetta, mutta äly on opittavissa, kuten äitikin aina sanoo. Sainhan hänkin opiskeltua tutkinnon, vaikka elämä potki päähän. Äiti jätti yliopiston kun synnyin, otti opintovapaata, mutta lopulta tajusi, että lapsi oli tärkeämpi. Minä sairastelin koko ajan, eikä mummoja ollut hoitamassa. Päiväkoti jäi yhden syksyn jälkeen, kun en pysynyt terveenä. En myöskään pitänyt siitä ruoka oli pahaa ja kaipasin vain äidin syliä.
Kun aloitin tokaluokan, äiti järjesti, että naapuri haki minut koulusta ja palasi takaisin omiin opintoihin sekä otti vastaan työn.
Oikein teki muuten pyörisi yhä neljän seinän sisällä laskien sentejä, nyt teki sentään jotain tärkeää; pieni oma yritys, joka koristeli juhlatiloja. Minusta se oli siistiä ja naisellista. Töissä äiti oli jämäkkä pomo silloin ihailin häntä, ja toivoin itselleni samaa vahvuutta.
Siitä huolimatta, kontrolli ottaa päähän. Olen nyt samaa mieltä kuin isäkin se tukehduttaa! Toki äiti osasi antaa tilaa: ei saanut tulla huoneeseen koputtamatta eikä puuttua asioihini, mutta välillä hän tarkkaili salaa, mitä tein. Ei uhkailulla kuten isä, vaan hellästi kysellen: “Iina, miten menee? Tarvitsetko ruokaa?”
Tuo huolenpito kävi hermoille niin, että teki mieli huutaa.
Joskus huusinkin. Ja äiti otti sen vain lapsen kiukutteluna.
Juoksin nyt Vilhon luo, haaveillen että saisin olla edes hetken hänen sylissään, unohtaa kaikki vaatimukset ja kokeet. Elämä kulki ohi ja aikuiset huolehtivat hölynpölystä.
Koulun portilla Vilhoa ei näkynyt. Odottelin hetken ja päätin mennä katolle yksin. Vilho ei vastannut soittoihin, mikä oli poikkeuksellista. Aloin olla huolissani.
Nousin portaita, ja ekaa kertaa minua pelotti. Ennen juoksin ylös Vilhon vahvassa kädessä roikkuen, nyt jokainen askel tuntui painavalta.
Katon luona puhalsi keväisen kylmä viima. Vain hiljaisuus.
Ketään ei ollut.
Olin jo lähdössä, kun näin liikettä katon reunalla. Sydän pysähtyi; huomasin Vilhon istumassa jalat reunalla, hartiat lysyssä. En tuntenut Vilhoa kauhean kauan, mutta näin heti, että häntä sattui. Jotain todella pahaa oli tapahtunut.
Pelko siitä, että menetän hänet, antoi minulle rohkeutta. Jätin repun portaikkoon ja astuin varovasti katolle.
Moikka…
Istuin hänen viereensä reunan viereen, en uskaltanut roikottaa jalkoja, pidin jalat tiukasti katolla. Korkeanpaikankammo vaivasi, mutta Vilhon takia tulin.
Vilho ei sanonut mitään, mutta tartuin hänen käteensä jääkylmä.
Jäikö sinua kylmä?
Kohottaessaan katsettaan silmät olivat tyhjät, oudot.
Taisi olla siinä hetkessä, kun tajusin, mitä äiti koki, kun minä huusin ja rähjäsin. Se sama eläimellinen hätä pelkästä puhumattomuudesta, ettei koskaan tavoittaisi toista.
Miten menee?
Ääneni kuulosti omaan korvaan äidiltä.
“Sano jotain! Sano mikä painaa! Haluan auttaa!”
Ja se toimi.
Huonosti… Vilho vastasi ja puristi käteni. Minulla on todella huono olla, Iina.
Mitä tapahtui?
En kysynyt, tiesin sen. Se oli ilmeistä.
Joo.
Haluatko kertoa? Ymmärrän, ettei olla tunnettu kauan, mutta ehkä silti voit jakaa?
Vilho katsoi minuun sellaisella tavalla että säpsähdin.
Ajatteletko, ettei olla läheisiä?
Ei, tarkoitan juuri päinvastoin! Sinä olet minulle tärkein, mutta en tiedä, tunnetko samalla tavalla.
Voi Iina… Ei minulla ole ketään muuta.
Sydän jätti pari lyöntiä väliin.
Miten niin, eikö perheesi?
Ei ole äiti antoi minulle tänään kaikki paperit ja kertoi miten oikeasti tulin heille. Iina, olen adoptoitu! Kuuletkö? Adoptoitu! Olen aavistanut, ja nyt tiedän tulleeni vieraaseen elämään. Tunnen kuin eläisin jonkun toisen elämää, enkä omaani.
Vilho huusi, ja minä puristin häntä vielä tiukemmin peläten, että hän hyppäisi alas. Olin varma, että hän oli miettinyt sitä.
Kaikki kovistelut olivat pelkkä rooli. Minä näin niiden läpi, ja näin sen valon, jonka vain minä sain nähdä silloin kun olimme kahdestaan.
Häpesin omaa vihaa ja arkipäivän valituksia. Miten epäreilulta oma uhma nyt tuntui, kun Vilho oli todella yksin?
Minua pelottaa, Vilho…
Kyyneleet valuivat ja Vilho vähän havahtui siihen.
Hei! Mitä sinä nyt…
Hän rutisti minua ja halasin takaisin, niin lujaa kuin jaksoin.
Älä tee mitään! Vaikka ne sanoivat sinulle mitä vain minä en hylkää sinua koskaan! Olet minulle tärkein, Vilho!
Minua on kutsuttu eri nimelläkin…
Millä?
Syntyessäni minut nimettiin Aleksi, ja sukunimi oli toinen.
Se on yhdentekevää! Olitpa kuka hyvänsä, tunnet persoonan! Nimi ei muuta sitä. Minulle olet sinä!
Kaikki ei ajattele niin. Iina, mitä minä nyt teen? Mihin menen?
Etkö voi mennä kotiin?
Voin, mutta… Löin isääni. Hän esti lähtöäni. Äiti itki ja pyysi jäämään. Hän halusi kertoa nyt, kun oikea isäni vapautuu vankilasta ja uhkaa kertoa menneestä.
He puhuivat siitä pitkään, mutta olennaista oli: totuus oli tullut nyt, koska Vilhon oikea isä pääsisi vapaaksi aiemmin kuin luulivat.
En halua tavata häntä!
Ei sinun tarvitse. Me tuemme, miten päätät.
Juttelimme kauan. Kun ilta kääntyi yöhön, tiesin, ettei katolle enää kohta palata. Jokin muuttui meissä mennyt jäi taakse, uusi oli edessä.
Kun astuin kotiin, avasin oven varovasti. Kävelin suoraan keittiöön, missä äiti seisoi ikkunan ääressä valvomassa. Tartuin häntä kiinni, halasin ja painoin nenän äidin tuoksuvien hiusten juureen. Silloin sanoin sanan, joka poisti kaiken turhan ja jätti jäljelle vain tärkeän:
Anteeksi…
Ja äiti vastasi, kuten vain äiti voi:
Sinäkin… Oletko nälkäinen?
En, kiitos. Tiedätkö, taisin tänään läpäistä vaikeimman kokeen.
Minkä kokeen? Ei teillä vielä koeviikko ole?
Taisin selvittää tärkeimmän siitä kerron vaikka joskus myöhemmin.
Miksei nyt?
Huomenna on äikän koe. Pakko saada unta.
Tämän päivän jälkeen ymmärrän: tärkein koe on oppia olemaan läsnä toiselle, vaikka olisi kuinka vaikeaa. Sitä en unohda.
