Hyvää testamentin kautta
Voi että, Elviira! Tulitpa juuri sopivasti! En enää tiedä mitä tehdä!
Elviira laski painavan ruokakassin penkille ja huokaisi syvään.
Mikä hätänä, Vanamo Matleenantytär?
Rauhallisesti, Elviira! Muista kohteliaisuus, ja vain kohteliaisuus vanhusten kanssa. Olipa he kuinka hankalia tahansa.
Eikä liene koko Kalevan kaupunginosassa ollut ketään, joka ei olisi tiennyt, miten hankala Matleenan Vanamo joskus oli. Kärttyisämpää rouvaa sai hakea.
Miksi rouvaa?
Siksi, että Matleenan Vanamo osasi olla hankala hyvin kohteliaalla tavalla, mutta sai silti kenen tahansa hermostumaan.
Hyvä neiti, olitte hieman väärässä.
Minä en ole teidän hyvä neitinne!
Voi mikä onnettomuus! Meidän aikaan pidettiin naisen hyvänä pidettynä olemista ilona, mutta nykyään… mitäpä tuosta kadonnut sukupolvi! Mutta korjatkaahan silti koiranne jäljet.
Entä jos en korjaa?
Sitten, rakas, koko kortteli tietää teistä kyllä kaiken tarvittavan!
Niille, jotka naureskelivat tällaisille uhkauksille, Matleenan Vanamo osoitti hyvin nopeasti, että leikki oli kaukana. Eikä sanoin, vaan teoin. Jos joku oli töykeä häntä kohtaan, tämän naama ilmestyi jo seuraavana päivänä “häpeäpuuhun”.
Niin Vanamo tapasi kutsua jokaista puuta, tolppaa tai ilmoitustaulua, mihin hän liimasi paperilappuja syytetyn kuvan ja lähes aina saman lausahduksen kera: “Emme heistä ylpeitä ole!” Seurasi selostus rikkeestä, jossa onneton oli jäänyt kiinni. Näitä lappuja riitti. Tulostimen käytön opetti naapuri, ja laite toimi kuin unelma. Paperia Vanamo osti eläkkeensä ja lastensa avun turvin isoina nippuina. Koska Vanamon mielestä hänen tärkein velvollisuutensa oli pitää korttelissaan järjestystä, eivät pienet sakot, joita tuomioistuin aika ajoin määräsi, häntä pelottaneet. Hän kävi oikeudessa kuin kotonaan, kumarsi tuomareille ja pahoitteli, että tuhlasi heidän arvokasta aikaansa. Häneen ei enää suhtauduttu kuin hyttysiin, vaan väistämättömänä vitsauksena tai jopa siunauksena, riippuen asenteesta ja tilanteesta.
Joskus kiitettiinkin. Esimerkiksi silloin, kun hänen ansiostaan sadevesijärjestelmät koko Kalevan kaupunginosassa korjattiin. Se oli Vanamon mittavin “juttu” vei kymmenen vuotta, loputonta riitelyä virkailijoiden kanssa, monta unetonta yötä. Mutta kun homma viimein onnistui, Vanamoon alettiin suhtautua toisin. Autoilijat, joiden ei enää tarvinnut ajaa kuin sukellusveneet rankkasateella, nyökkäilivät kohteliaasti hänelle ja miettivät, onko heidän naamansa vuorossa seuraavaksi valkoisella lapulla, jota Vanamo piteli hoikassa kädessään. Jokainen mietti omia syntejään ja huokaisi helpotuksesta perään.
Vanamolta kuulivat koiranomistajat, jotka eivät siivonneet lemmikkiensä jälkiä tai pitäneet näitä edes hihnassa, saati kuonokopassa; vastuuttomat äidit, joita kiinnosti enemmän olutpenkillä istuskelu kuin lastensa kanssa oleminen; elatusmaksuja laiminlyövät isät; sekä kaikenlaiset “hiljaiset” ja “äänekkäät” juopot. Kaikki, jotka eivät osanneet elellä yhteisten pelisääntöjen mukaan, saivat Vanamolta osansa.
Toki kaikki eivät hänen touhuistaan pitäneet. Jopa niin, että kerran Vanamo joutui väijytykseen hämärässä Kaisaniemen puistossa illalla, kun hän kantoi ruokaa kipeälle siskolleen. Häntä pahoinpideltiin vähän aikaa, mutta joku säikäytti hyökkääjät tiehensä. Tapauksesta jäi sinisiä, mutta into tehdä hyvää vain kasvoi. Jos joku oli valmis rikkomaan lakia hänen takiaan, oli se merkki, että työllä oli merkitystä.
Mustelmat haihtuivat, mutta murtunut jalka ei koskaan parantunut kunnolla, vaan ilmoitteli säätilasta tuon tuostakin.
Tiedänpähän ainakin, koska ottaa sateenvarjon mukaan, hän nauroi. Onpa siitäkin iloa!
Syyt jalasta tulivat selville nopeasti, ja oikeus antoi kovaa tuomiota Vanamo kun tunnettiin käräjäsalilla varsin hyvin. Hänestä oli tullut siellä legenda.
Lisäksi, tuon tapahtuman jälkeen, Vanamo sai tärkeää apua kolmelta aluepoliisilta ja yhdeltä etsivältä, joita hän ei arastellut soitella, jos ei pärjännyt yksin.
Laurikainen, rakas, nyt tarvitsen sinua kipeästi! Vanamo tarttui puhelimeen.
Ja Laurikainen, tuo viiksekäs velikulta, joka oli juuri ostanut asunnon Vanamon naapurista, kiiruhti apuun. Mikäs siinä tämä omituinen, kuivakka, mutta kohtelias ja tiukka nainen oli puolen vuoden sisällä valloittanut hänen vaimonsa, lasten ja jopa äreän äitinsäkin sydämet. Viimein Laurikainenkin sai hengittää omassa kodissaan, sillä juuri Vanamo oli saanut anopin ymmärtämään, että “ei ole fiksua rynnätä aikuisen poikansa luokse joka päivä ja joka asiassa”.
Rakas rouva, kasvatitteko poikanne huonosti?
Mitä puhetta! Olen loistava äiti!
En epäile sitä lainkaan! Mutta jos poikanne kerran on niin hyvin kasvatettu, tarvitseeko hän teidän nenäliinaa tai apua enää? Ymmärrän äidin tuen, mutta se nenäliina! Juurikin nenäliina!
Mikä nenäliina? äiti oli aivan ymmällään.
No, nenäliina tietysti te kuivaatte hänen nenänsä vieläkin! Onhan se surullista, kun lapsi ei aikuisiälläkään osaa pitää puolensa. Missähän sitä mennään väärinpäin… Mutta ei muuta kuin tsemppiä, rakas rouva!
Tuskin tarvitsee mainita, että anoppivierailut vähenivät, ja Laurikainen kiitti sydämellään Vanamoa, joka oli saanut selitettyä vaikean asian muutamalla sanalla.
Elviira, joka oli ollut kaupungin sosiaalityöntekijänä useamman vuoden, kyllä tunsi Vanamon ja tämän “verkostot”. Siksi hän hämmentyikin nähdessään Vanamon itkuisena talon portailla.
Miksi itket?
Elviira… sinun hoidettavasi… Kaarina Ilmarintytär…
Mitä hänelle on tapahtunut?! Elviira vilkaisi säikähtäneenä kohti tuttuja ikkunoita.
Nyt siellä on Laurikainen. Kaari ei enää ole…
Elviira haukkoi henkeään ja istahti penkille, melkein ohi.
Olipa päivä…
Aamulla viemäri hajosi kotona, lapset myöhästyivät koulusta ja myöhemmin hän riiteli miehensä kanssa. Kyllähän Elviira rakasti Eetuansa, jopa jumaloi väillä. Löytääpä nykyään sellainen mies, joka ei juo, ei tupakoi, rakastaa perhettä yli kaiken ja tienaa hyvin. Harvinaisuus! Ainutlaatuinen! Näin ystävät sanovat. Mutta kun arki painaa, Elviiralla joskus hermot kiristyvät, kuten tänään. Riidan syy, valon lamppu, olisi voinut vaihtaa itsekin. Hermotko pettävät? Vai hölmöily itseään kohtaan? Mitäpä turhaan. Koko viikko oli pyytänyt… Pienestä asiasta iso soppa! Ja sitten elämässä käy näin… Joku oli vielä eilen, nyt häntä ei enää ole…
Vielä eilen Kaarina pyysi ostamaan kissoille ruokaa, ja tänään…
Elviira niiskautti ja purskahti itkuun.
Rakas lapsi… Ota nenäliina!
Valkoinen nenäliina tipahti Elviiran polville, ja hän itki entistä kovemmin.
Kuinka samanlainen tuo nenäliina olikaan, kuin se jonka Kaarina oli antanut Elviiralle uutena vuotena!
Tämä on sinulle, Elviira! Vaatimaton lahja suuresta kiitollisuudestani!
Niin kaunis! Ja tuo onko… kirjontaa?
On, omat nimikirjaimesi.
Uskomatonta! Näin kaunista ei raaski edes käyttää!
Elviira, se on vain nenäliina. En valitettavasti voi antaa sinulle arvokkaampaa. Tiedäthän eläkkeeni.
Isoäitini sanoi aina, että paras lahja on, että joku muistaa.
Viisas nainen. Onko hän elossa?
Ei, eikä minulla ole sukulaisia ennää. Perheeni on mies ja lapset.
Voi sentään! Älä ymmärrä väärin, mutta säälin ei siksi, että sinulla on mies ja lapsia, vaan koska minulla ei ollut koskaan perhettä. Sukulaisia kyllä riitti. Siskot, veli, sedät, tädit… Kaikki tiesivät varmasti, miten minun pitäisi elää. Aina halusivat auttaa, mutta se päättyi siihen, että olen nyt yksin. Välillä valintani eivät miellyttäneet, välillä arvioivat, etten osaisi hoitaa asioita. Omiakin virheitä on, mutta tulos… Yksinäisyyttä. Se on karmeaa, Elviira! Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä. Jos ei olisi kissojani, en tietäisi, miksi elän. Taannoin yksi sisaren tytär jo kysyi, aionko jo alkaa valmistella matkaa hautaan olen muka elänyt liian pitkään. Ja sisko suuttui, kun tyttärellä olisi ollut mahdollisuus päästä opiskelemaan Helsingin yliopistoon, ja hänen piti saada asua minun asunnossani.
Miksi et antanut? Eikö olisi ollut mukavampaa, jos joku olisi asunut kanssasi?
Et tainnut ymmärtää. En olisi vain antanut huonetta, vaan koko asunnon.
Mitä!?
Ihan niin. Minunhan ei heidän mielestään sitä tarvitse enää, mutta nuorella pitää olla tilaa elää, opiskella, rakentaa perhe. Ja kaikki täällä, minun asunnossani. Minulle oli suunniteltu lyhyttä siirtymäaikaa siskolle, mutta hän oli järjestänyt minulle jo huoneen vanhainkotiin.
En ymmärrä! Kuinka joku voi päättää toisen puolesta? Et ole mikään lapsi!
Mutta he epäilivät järkeäni. Sanovat, etten ajattele enää selkeästi. Kummallista, eikö? Sainpa oikein päiväni.
Tuopa se… Ei tarvita vihollisia, kun on sellaisia sukulaisia…
Niin, mutta rakastan heitä silti. Asunnon olen jo testamentannut tasan kaikille sisarusten lapsille. En kuitenkaan usko, että siitä on heille iloa. En voisi antaa yhdellekään, omatunto ei salli. Mutta aina pelottaa, mitä kissoilleni tapahtuu, jos minua ei ole. Kaikki sukulaiset vihaavat niitä, uhkaavat heittää roskiin, kun minusta aika jättää.
Ei varmasti käy niin!
Et tunne heitä.
Enkä halua! Tiedätkö, mitä?
No?
Testamenttaa kissasi minulle!
Miten niin?
No, kissat ovat omaisuutta. Testamenttaa ne, niin voin pitää ne turvassa. Jos jotain tapahtuu, ne jäävät luokseni. Sellaista hyvää testamentin kautta. Ei pidä kohdella kaltoin, jos niin rakastat!
Elviira! Olet enkeli! Ei olisi tullut mieleeni! Mutta se on vaivaa…
Viis vaivasta! Onhan sanonta, ettei elämä ole mitään ilman kissaa? Elviira rapsutti kehräävää Veikkoa ja varoi, etteivät Toivo ja muut pennut veisi molempia käsiä.
Veikko oli asunut Kaarina Ilmarintyttären kanssa jo kymmenen vuotta, ja Toivo oli tuotu vasta taannoin. Hänet löysi sydämellinen Vanamo kaupasta nälkiintyneenä, ja Kaarina otti sen hoiviinsa.
Kaari, sinä tiedät, mitä tehdä tällaiselle tapaukselle. Minä en voi, allergiani takia, mutta eläintä ei voi jättää! On niin pieni… Katsos nyt!
Otan tämän, mutta viimeistä kertaa! Veikkokin oli lahjasi, paras mahdollinen. Kolmatta kissaa en enää jaksa. Talouskin on mitä on.
Ymmärrän, Kaari! Kiitos…
Niin Toivo jäi Kaarinalle. Hiljattain kuitenkin selvisi, ettei Toivo ollutkaan poika. Kaarina löysi kissanpoikaset sängystään eräänä aamuna.
No mutta Toivon onni… tai ehkä ilo! Kauniita pentuja sinulla, hyvä tyttö. Veikko! Jos et ole hyvä isä, otan sinulta parhaan leikkihiiren! Ymmärsitkö?
Veikko yllätti kaikki: siitä tuli malli-isä. Elviira nauroi vierailuillaan Kaarinalla, ja huomautti:
Näin ne menevät. Luulemme tietävämme kaiken, mutta emme edes erota kollia naaraasta! Ettekö huomanneet, että Toivo oli tiineenä?
Luulin vain, että Toivo syö hyvin! Kaarina nauroi vedet silmissä. Mutta mihin pennut joudutaan?
Siitä minä huolehdin! Meillä on iso piha. Jos ei muu auta, pyydämme Vanamoa apuun. Hän saa kaiken järjestymään!
Kun Elviira nyt ajatteli kissanpentuja, hän pompasi pystyyn.
Mitä minä tässä istun! Ne ovat nälissään…
Perinnön Elviira otti vastaan samana päivänä. Laurikainen kantoi pesän Elviiran kotiin ja pyysi:
Jätä yksi pentu meille. Lapset pyytäneet pitkään, äiti vastusti eläimiä, mutta nyt sekin este on poissa. Kaarina oli hyvä ihminen, sen varmaan kissatkin ovat.
Ehdottomasti! Minkä tahdot? Elviira raotti pyyhettä korin päältä.
Tuon oranssin!
Saat, kun kasvaa vähän.
Kiitos!
Ei siitä mitään… Sanopas, kuka hoitaa nyt kaiken? Tuliko sukulaiset esiin?
No, tottakai. On kuulemma kiireitä. Saa pärjätä miten haluaa.
Elviira oli pudottaa kissojen korin. Mitä ihmettä?!
Ei käy! Hoidan itse kaiken.
Ei hän ollut edes sinun sukua.
Siinäpä erehdyt. Tunsin Kaarinan yli viisi vuotta. Joskus se riittää ystävyyteen, joskus ei edes sukulaisuus sitä tuo. En suostu siihen, että Kaarina haudataan yksin. Ei hän ansaitse sitä! Ymmärsitkö?
Laurikainen hymyili lempeästi ja taputti Elviiraa olalle.
Oletpa aivan kuin hyvä tuttuni eräs. Mutta älä hätäile! Autan kyllä.
Kiitos… Elviira nyökkäsi uupuneena.
Todellakin, miksi aina hermoilla? Hän ärisi turhaan…
Suljettuaan portin Elviira pysähtyi pihapolulle. Tämä talo kaupungin sydämessä oli perintöä vanhemmilta. Isoisä rakennutti sen aikanaan, ja se oli pitänyt sukua koossa ja valollaan. Täällä oli aina ollut hyvä olla, koska Elviira ja hänen vanhempansa ymmärsivät, että koti on muutakin kuin seinät tärkeintä ovat ihmiset.
Siksi hän ei voinut ymmärtää, miten joku jättää lähimmäiset heitteille…
Astuessaan kuistille Elviira oli taas purskahtaa itkuun.
Tuoksui hyvältä, keittiössä lapset hälisivät. Eetu tuli eteiseen, huomasi vaimonsa seisovan ovenpielessä ja kiirehti hänen luo.
No Elviira, mitä tapahtui? Vaihdoin sen lampun! Pääsin töistä aiemmin ja otin senkin. Vesihanakin kuntoon. Tulppaanit kasvavat taas kohta. Älä vain itke enää.
En enää! Elviira niisti äänekkäästi, pyyhkimättä edes kyyneliä.
Mikä tämä? Eetu otti korin. Onpa painava!
Ne ovat kissat… Elviira nojasi miehensä olkaan.
Mitä?!
Katso! Kun Elviira nosti pyyhkeen, lapset kirkuivat riemusta ja Eetu joutui komentamaan.
Nyt hiljaa! Pennut pelästyvät!
Kissat kotiutuivat nopeasti. Veikko toi pian yöksi keittiön portaille hiiren saaliiksi ja haki kiitosta siltä, joka oli nyt emäntänsä. Hän ei ollut unohtanut Kaarinaa, sillä Vanamo näki usein Veikon Kaarinan entisellä pihalla, istumassa pihlajassa, vastapäätä ikkunoita, joista emäntä ei enää voinut vastata. Naapurit antoivat Veikon surra rauhassa.
Joskus hän viipyi pihlajassa minuutin, joskus tunteja. Silloin Veikko tuli yöllä kotiin, eikä Elviira malttanut olla mutisematta.
Yöpöllö! Minulla on huomenna töitä!
Veikko kiersi kiitollisena hänen jalkaansa ja lähti valvomaan. Vasta kun koko perhe oli tarkastettu, hän kiipesi Fedoran viereen ja nuoli pennut puhtaaksi.
Kaarina saateltiin haudan lepoon arvoisellaan tavalla. Elviira yllättyi, kun niin moni tuli hyvästelemään.
Keitä he ovat? hän kysyi Vanamolta, joka auttoi järjestelyissä.
Oppilaita. Kaarina opetti fysiikkaa. Jäi hyvin mieleen kaikille.
Tiesin…
Yhdeksän päivää… neljäkymmentä…
Elviira nousi öisin päästääkseen Veikon sisään ja mietti, miten lyhyt ihmiselämä oli… Hän tiesi jo syyn, miksi hermot repesivät ja aamuisin oli outo olo. Tämä salaisuus, jonka hän oli pitänyt vielä Eetultakin, antoi hänen elämälleen uutta sisältöä.
Hän silitti Fedoraa, mietti tulevaa ja kysyi:
Kohta saan taas vauvan… Pelottaa vähän. Lapset kasvaneet, moni asia unohtunut. Mitä arvelet, pärjäänkö?
Fedora kehräsi niin, että Veikko saapui keittiöön. Elviira hymyili.
Niinpä niin, minullahan on tupa täynnä apulaisia miksi ei pärjättäisi?
Silloin juuri, kun hän oli kertomaisillaan raskaudestaan Eetulle, sattui taas jotain, joka sai hänet vakuuttumaan, ettei mikään tapahdu sattumalta.
Veikko oli ollut kateissa jo toista päivää ennenkuulumatonta. Elviira etsi Kaarinan talolta, turhaan. Vanamo eikä Laurikainenkaan olleet nähneet kissaa.
Elviira, käy nukkumaan. Kyllä se tulee! Eetu rauhoitteli.
En saa unta. Lupasivat sadetta! Se kastuu siellä kylmässä…
Kissa, Elviira! Kissa pärjää. Kyllä se tulee kun nälkä yllättää!
Silloin en päästä enää ulos! Alan lukita oven! Elviira tuijotti ulos pimeyteen.
Pitkän illan jälkeen hän nukahti nojatuoliin, eikä kuullut, milloin Veikko viimein palasi.
Kissa ei vain palannut, vaan juoksi ympäri taloa ja huusi kuin viimeistä päivää. Pihan aidat olivat korkeat, talon seinät paksut ja iltayö oli kylmä. Kaikki ikkunat kiinni. Talo oli hiljaa, vain Fedora nosti päätään, nuuhkaisi ilmaa ja heräsi.
Fedora hyppäsi Elviiran säärelle ja raapaisi.
Ai!
Elviira säpsähti ja potkaisi kissaa hätkähtäen.
Voi Fedora, anteeksi! Miksi satutit? Raavitko minua?
Silloin hän kuuli Veikon ulvonnan ja haistoi palaneen hajua.
Eetu! Lapset! Palomme!
Fedora oli jo syöksynyt lastenkamariin, puraisi vanhinta ja nuorinta varoen.
Herätkää!
Elviira nappasi nuorimman syliin, Eetulle vanhemman, ja juoksi ulos korin kanssa.
Naapurit soittivat palokunnan. Palo sammutettiin nopeasti, vain ulkovaja vaurioitui. Veikko haki Fedoran ulos, ja koko kissaperhe istui nyt uuden emäntänsä jaloissa.
Kaikki kunnossa! palomies totesi. Hyvä, että heräsitte ajoissa!
Elviira painoi Fedoran rintaan:
Kiitos!
Eetu antoi lasten kiittää palomiehiä ja sulki sitten vaimonsa syliinsä.
Onko kaikki hyvin?
On…
Oletko varma? Hän laski kätensä Elviiran vatsalle, ja tämä hätkähti.
Sinä tiedät…
Tietysti! Elviira, olenhan miehesi. Meillä on kohta kolme lasta kyllä sinusta jo näkee! Nämä hermot ja kaikki…
Eetu, pelottaa…
Höpsö! Miksi pelkäisit? Minä olen, lapset ovat, kissoista puhumattakaan. Kyllä me pärjäämme!
Se on totta.
Elviira antoi miehelleen kissan, lapsille pennut ja jäi portaalle kiittämään mielessään Kaarinaa.
Kiitos Kaarina kaikesta hyvästä, minkä jätit jälkeesi. Kiitos…
