Tiedätkö, mun 66-vuotissyntymäpäivänäni, poikani ja hänen vaimonsa ojensivat minulle ikuiselta tuntuvan listan kotitöitä, jotka piti hoitaa heidän poissaolonsa aikana. Eipä siinä, mutta aamuna, jolloin he palasivat pitkältä Välimeren risteilyltään, kaikki tuntui ihan absurdin rauhalliselta. Aurinko heitti pitkiä varjoja pihan poikki, kaste kimalteli nurmikolla ja linnut sirkuttivat kuin eivät olisi huomanneetkaan ihmiselämän draamaa.
Seisoin sen pienen autotallin yläpuolella olevan kaksion ikkunassa ja katselin, kun auto rullasi pihaan soran rutistessa renkaiden alla. Poika ja miniä nousivat kyydistä hyväntuulisina, edelleen puoliksi jossain Adrianmeren aalloilla. Kaksoispojat juoksivat autosta ulos täynnä tarinoita mummolan ajasta ja naapurista löytyneestä uudesta koiranpennusta. Kaikki näytti hetken siltä kuin olisi palattu satukotiin keskelle suomalaisen kesäpäivän valoa.
Totuus oli kuitenkin ihan muuta. Niiden kahdentoista päivän aikana, kun he viilettivät Välimerellä, meidän perheen dynamiikka oli tullut mullistettua. Mä olin niiden päivien aikana hoitanut tunnollisesti hoitajalistansa ja samalla alkanut ottaa takaisin omaa elämääni, arvokkuuttani ja kotiani.
Asianajajani, mukava mies jonka oikeudenmukaisuuden tajua ei käy kyseenalaistaa, oli vakuuttanut, että minun dokumenttini ovat täysin kunnossa. Kun istuttiin siinä hänen vaatimattomassa, mutta kodikkaassa toimistossaan, oli kuin olisi avannut uuden oven. Sain selkeästi ohjeet: näin vahvistat lailliset oikeutesi taloon, näin toimit jos joku haastaa ja näin varmistat, ettei sua enää jätetä omaan kotiisi sivurooliin.
Siinä missä he hörppivät spritziä Santorinin terassilla, mä puuhasin puheluita, laitoin sähköposteja ja järjestin asiat niin, että tästä talosta tuli taas oikeasti mun koti, eikä vain paikka, johon sain luvan jäädä. Kiinteistövälittäjäni, terävä ja empaattinen nainen, näki samantien mistä oli kyse ja auttoi homman maaliin. Ennen kuin he palasivat, olin palauttanut kaiken siihen, miltä kodin pitää oikeasti tuntua.
Ehkä tärkeintä oli kuitenkin löytää se oma ääni, jonka olin vuosien varrella kadottanut. Se sama ääni, joka ennen innosti opiskelijat mukaan mielenosoituksiin, puolusti oikeudenmukaisuutta ja luki iltasatuja pojille, jotka nyt olivat itsekin jo perheellisiä. Se ääni palasi hiljainen mutta päättäväinen.
Kun paluun iltana eteisessä odotti pienellä lipastolla mun jättämä lappu Tervetuloa kotiin. Meidän pitää jutella. tiesin, että tämän oli oltava näin. Ei mitään dramatiikkaa, ei katkeruutta. Ihan vain totuus, joka oli sanottava.
Menin olohuoneeseen, missä pojat leikki jo legopalikoilla ja kikattivat. Mun poika katsoi mua vähän hämmentyneenä, ehkä jo vähän huolestuneenakin reissutunnelma karisi silmistä.
Isä, mikä täällä oikein on meneillään?
Katsoin häntä rauhassa ja sanoin:
Nyt meidän täytyy puhua siitä, mitä perhe ja keskinäinen kunnioitus meille itse kullekin oikeasti tarkoittaa.
Ei se keskustelu ollut helppo, mutta ihan älyttömän tarpeellinen. Rajat laitettiin paikoilleen, asiat selvennettiin ja vaikka tuleva tuntui hetken isolta vuorelta, oli ilmassa myös lupausta. Puhuttiin siitä, miten toisiamme arvostetaan, ja siitä, miltä aidosti välittäminen näyttää.
Ilta eteni, varjot pitenivät ja ilmassa leijui sellainen uuden alku. Tämä oli luku, jonka olimme kaikki ansainneet. Täällä, Keravan kotikeittiössä, mulla oli pitkästä aikaa taas toivoa että tästä me rakennetaan meidän perhe uuteen uskoon, vahvemmaksi ja rehellisemmäksi kuin ennen.
