Taiteilija
Tämä kissa on suoraan helvetistä, Leenukka! Siitä pitää päästä eroon! Tamara katseli ylenkatseisesti yhden korvan oranssia kissaa, joka kieppui siskonsa jaloissa.
Mitä sä puhut, Taimi?! Leena haukkoi henkeään järkytyksestä. Sehän on elävä olento!
Olento, joo! Paras sana! Etkö sinä, Leenukka, oo huomannut, että se pitää täällä kyllä ihan liikaa meteliä?
Kissa, ikään kuin vahvistaakseen Taimin sanomaa, sähisi ja kaartoi selkänsä, liikkuen sivuttain sotajalalla kohti tunkeilijaa.
Noniin! Tamara osoitti kissaa voitonriemuisesti ja perääntyi. Mitä mä sanoin?!
Leena huokaisi ja kutsui suojelijaansa:
Taiteilija, rakas, ei tarvitse! Kaikki on hyvin!
Kissa katsahti emäntäänsä ja rauhoittui samantien. Se palasi Leenan jalkoihin, töytäisi kyljellään kipeää jalkaa, ja istahti hänen viereensä kuin vakuutellen, että pitää edelleen vahtia.
Pahis! Taimi puuskahti ja kiersi kissan mahdollisimman kaukaa. Ja sinä vaan säälii sitä!
Joku sen täytyy sääliä, huokaisi Leena.
Taiteilija ilmaantui Leenan elämään kolme vuotta sitten. Aika oli silloin hänelle synkkä. Ennen kuin ehti jättää jäähyväiset miehelleen, poika nukkui pois ainoa lapsi. Leena jäi täysin yksin, lukuun ottamatta siskoaan ja muutamaa tuttavaa. Ystäviä hänellä ei koskaan ollut.
Oli Taimi. Sisko.
Taimi oli vanhempi. Ikäero ei ollut kummoinen, mutta vanhemmat korostivat aina kasvatuksessa:
Taimi on meidän esikoinen! Fiksu ja vastuullinen, hänelle voi mitä vain luottaa! Mutta Leenukka… Leena on meidän enkeli! Pieni sielunlohtu. Ihmelapsi! Mutta miten hajamielinen…
Tytöt kasvoivat siinä uskossa, että Taimi oli älykäs, kaunis ja tähti, kun taas Leena oli vähän tohelo mutta rakastettu.
Miksi vanhemmat aina sua kehuu? Taimi mutisi Leenan saadessa hyvät arvosanat koulusta. Opiskeluhan on ihan normaalia! Mikä siinä on kehuttavaa?!
Taimi, enhän mä oo yhtä fiksu kuin sä! Sulla on pelkkää kymppiä. Mulla on kaikenlaista.
Niin! Silti sua kehutaan! Tamara mutisi ja Leena salaa hymyili, ettei sisko suuttuisi.
Taimi valmistui koulusta loistavasti ja meni suoraan yliopistoon. Kotona hän kävi enää harvoin.
Miten menee, Taimi? Leena yritti kysellä siskon kuulumisia.
Mennään, mutta saisi mennä nopeammin. Tarvisin tunteja lisää vuorokauteen!
Ai opiskeluunko? Leena kysyi huolestuneena.
Opiskeluun?! Taimi naurahti halveksuvasti. Eikö sulla mitään käsitystä! Miten täällä ehtii tavata mukavia poikia, jos vain juoksee pää kolmantena jalkana?! Ilman uraa ei tee mitään…
Oho, Taimi! Enpä tullut ajatelleeksi…
Milloin sä mitään oot ajatellut, pieni höntti? Taimi nauroi, piittaamatta, vaikka sanat loukkasivat Leenaa. Aikuisten asioita. Ei sulle vielä.
Leena niitti ilonsa, kun Taimilla onnistui jokin. Tähden pitää loistaa ja niin Leena aina ajatteli, että riittää kun seuraa valoisaa polkua kauempaa.
Yliopiston jälkeen Taimi oli edelleen yksin pojat kiersivät hänet kaukaa, eivätkä äidin neuvot luonteenpehmeydestä auttaneet.
Äiti, mitä sä oikein haluut, että mä istuisin hiljaa kuin joku muinainen neitonen ja harjoittelisin vain naistenkäsitöitä?! Hölynpölyä! Jättäkää se Leenalle! Ei kuulu mun tyyliin!
Kulta, kukaan ei vaadi muuttamaan koko persoonaasi. Ole vain hieman lempeämpi… Nuorille miehille se on tärkeää.
Äiti! Sulta tuskin saa nykyajan miesten suosikitietoja. Aika on ihan toinen nyt!
Ehkä olet oikeassa… Näet sen paremmin, Taimi…
Silloin ukkosen lailla iski, kun Leena, jolle aina sanottiin että korkea koulutus on turhaa, toi kotiin sulhasen.
Tässä on Mikko…
Mikko valloitti Leenan vanhemmat ensinäkemältä. Komea, älykäs ja lahjakas toimittaja, uransa alussa televisiossa. Hyvään alkuun päässyt nimi mediassa.
Mutta tärkeintä oli, että hän oli hullaantunut Leenaan. Tuo tavallinen, hieman mitäänsanomaton Leena, joka opiskeli vaatetuspuolella.
Leena rakasti pukeutua ja ommella. Niinpä hän valitsi ammatin, jossa sekä itse että muut voisivat olla tyytyväisiä.
Leena, miltä kuulostaa ompelija?! Taimi oli nyrpeä uravalinnasta.
Taimi, enhän mä oo niin fiksu kuin sä. Mutta jokainen ei saa aikaiseksi nättiä hametta. Mä haluan, että ihmisillä olisi kaunista päällä ja he olisivat iloisia.
Johan nyt! Mikä sekametelisoppa sulla päässä on?
En tiedä. Mut se mekko, minkä sulle tein, kyllä onnistui… Tuli juuri oikeanlainen!
Kuka muka tarvitsee sellaista?
Sä! Minä! Kaikki! Kattovat sua ja sanovat että onpa upea! Eikös se oo hyvä asia?
Jaa… Jotkut tavoittelee kuuta, mutta mun sisko… Voi Leena!
Leena ei koskaan ymmärtänyt, missä meni vikaan sillä Taimi käytti vaatteita, joita tämä rakasti tehdä. Leena ei kopioinut, vaan keksi leikkaukset ja mallit itse, oli öisin ompelemassa koristekukkia hameenhelmaan, hymyili, kun näki siskon pyörähtelevän peilin edessä.
Vaatteet olivat niin upeita, että usein kysyttiin mistä ne oli hankittu. Taimi ei koskaan paljastanut, että oma sisko oli tekijä.
Salaisuus!
Onko ne ulkomailta? Taimi, oletko sukua diplomaateille?
Enpä kerro! Taimi salaili, mutta samalla ylpeili salaista vaatesuunnittelijaa sisällään.
Mikon ilmestyminen Leenan elämään oli Taimille järkytys.
Miten ihmeessä juuri se, jolla ei ollut koulutusta eikä erityistä kauneutta, sai miehen ennen Taimia?! Miten voi olla mahdollista!
Häissä Taimi istui kuin patsas. Kaverit ja sukulaiset eivät ymmärtäneet, mikä oli vialla. Leenassa, omatekoisessa häämekossa, oli ensi kertaa jotain säkenöivää, jotain mistä kaikki puhuivat.
Kaunis morsian! Ja komea sulhanen! Täydellinen pari!
Taimi tunsi ensi kerran elämässään mitä on kateus. Pienet terävät hampaat löysivät tiensä sydämeen ja rakensivat sinne pesän.
Siskolla komea mies? Ja sulla ei ketään!
Vanhemmat ihailevat Leenaa ja kuiskaavat lastenlapsista? Sinä et niitä varmaan koskaan saa!
Leena loistaa kuin olisi ottanut sun valon! Nyt hän on tähti et enää sinä!
Häätilaisuutta Taimi ei istunut loppuun. Hän lähti kotiin, ulvoi tyynyyn kuin susi, kiroten epäonnistunutta elämäänsä.
Mutta saapuessaan lapsuudenkotiin, Tamara kokosi itsensä nopeasti.
Kulta, oletko kunnossa?
Täysin kunnossa! Älä huoli!
Puolen vuoden päästä Taimi meni itse naimisiin, ensimmäisen vastaan tulleen kanssa. Mies oli selvästi vanhempi, hieman kalju, pyylevä ja älykäs. Hän ymmärsi heti mitä Taimi odotti liitolta.
Voin tarjota mitä haluat. Mutta se on sopimus.
Ehdot?
Synnytät minulle yhden tai kaksi lasta, teet uraa tuen sinua. Lapsenvahti, kotiapua mitä tahdot. Lupaan olla ilman rakastajattaria, etkä joudu pelkäämään terveytesi puolesta. Sinulta toivon ehdotonta uskollisuutta, ruokaa, siistiä kotia ja rauhaa. Onko selvää?
Taimi ei epäröinyt:
Sovittu!
Yllätykseksi siitä tuli varsin hyvä ja kestävä liitto. Siitä ehkä puuttui helläys, jota Leenan ja Mikon kodissa hengitettiin, mutta Taimin kodissa vallitsi rauha ja varmuus tulevasta päivästä.
Poika ja tytär syntyivät sovitusti. Lapset kasvoivat hoitajan ohjauksessa, heidän aikataulunsa olivat minuutilleen laaditut Taimin toimesta. Hänen oma aika meni väitöskirjaan, töihin ja tilaisuuksiin, joissa hän sädehti, edelleen salaten oman vaatesalaisuutensa.
Leena ei kiirehtinyt. 90-luvun myllerryksessä hän ompeli kotona. Asiakkaat kertoivat osoitetta supisten uusille tutuille.
Vaatetaituri suoraan lahjaksi! Harvoin ottaa uusia, mutta jos pääset älä päästä irti!
Noinko hyvä?
Uskomaton! Näitkö mun vaaleanpunaisen mekon? Se on hänen kättensä jälkeä!
Ei voi olla! Luulin että joku suunnittelijajuttu!
Kaikki isotkin aloitti käsityönä! Jos Leena uskaltaa, hän kohoaa vielä näet kyllä!
Leenan asiakkaissa oli myös nousukkaiden rouvia ja kansanedustajia. Hän vaatetti puolet Yleisradiosta ja Kansallisoopperasta. Hän ei koskaan tehnyt kahta samallaista, tietäen kuinka tärkeää oli ettei samanlaista pukua nähtäisi samoissa juhlissa.
Vähitellen, kun elämä rauhoittui, Leena avasi pienen ompelimon siitä tuli pian muotisalonkia muistuttava paikka. Siellä tutustuttiin, juoruttiin, mutta sai tulla ja mennäkin huomaamatta. Tilat vanhan puutalon alakerrassa, jotka Taimi löysi, remontoitiin siskolle sopiviksi.
Taimi osti tarvittavat laitteet ja antoi Leenalle lainan.
Hoidetaan sitten myöhemmin!
Taimille oli tärkeä antaa siskolle jalansijaa. Siskon kohtaloa ajatellessa hän syytti itseään kateudesta, joka joskus tuntui olevan syy siihen, että Leenan valo melkein hiipui. Katsellessa terveitä, vahvoja lapsiaan Taimi olisi huutanut susina sillä Leenan ainoa, hartaasti toivottu poika, syntyi sairaana.
Auringonlapsi Sitä sanaa Taimi kuuli ja muutti muotoon Auringonsäde, niin hän alkoi kutsua siskonsa poikaa.
Rakas! Kulta! Auringonsäde! Toin sulle tuliaisia! Taimi tervehti Leenan poikaa.
Ja vastaan tuli maailman avoimin, luottavainen hymy. Sitä katsoessa olisi halunnut kääntää koko maailman että lapsen elämä olisi onnellinen.
Taimi, rakastat mun Kirsiä enemmän kuin omia lapsias! Leena ihaili, kun hänen poikansa, joka harvoin päästi ketään lähelle, halasi tätiä.
Se ei ollut ihan totta, mutta Leenan teki mieli uskoa, että hänen poikansa on terve…
Taimi, ymmärtäen miten raskasta siskolla oli, hoiti lastenhoitajan ja auttoi ompelimon kanssa.
Tee Leena töitä! Se tekee sulle hyvää! Mikko reissaa koko ajan. Mitä sä kotona odottelet?
En pysty, Taimi! Mulla on Kirsi!
Niin, mutta tila on suuri! Laita sinne lastenhuone, palkkaa lisää väkeä. Lastenhoitajan mä järjestän. Johda sinä! Silloin Kirsi on lähellä ja kaikki sujuu!
Rakas, mitä tekisin ilman sua? Leena kiitteli.
Sitä varten siskot on! Voi että, älä nyt itketä meinasin tunti sitten meikata, ja nyt taas! Mulla on kohta tapaaminen!
Niin elämä soljui.
Taimi seurasi siskon ja pojan vointia, etsi lääkäreitä ja hoitoja. Kirsi oli hauras ja sairas. Sydän reistaili, elimet eivät toimineet kunnolla.
Taimi, miksi? Leena itki, kun siskot olivat kahdestaan. Mikä meni vikaan, että poika sai kaiken tämän vaivan niskoilleen?!
Et tehnyt mitään väärin! Tää on kohtaloa, jos haluat. Se päätti testata sua. Älä itke! Me pärjätään kyllä! Kirsi ei enää tule terveksi, myönnetään se. Mutta voidaan pitää hänet onnellisena ja rauhallisena se riittää. Perhe, lämpö ja rakkaus. Ne voidaan antaa.
Kai me voidaan…
Siispä tuumasta toimeen, ei itkusta toimeen! Löysin yhden hyvän neurologin, suositeltiin kovasti. Jono kuin S-marketissa, mutta olen jo varannut ajan!
Taimi…
Hiljaa nyt! Kaada enemmän teetä ja anna juustoleipä! En ole maistanut murentakaan koko aamuna.
Taimin mies suhtautui vaimonsa huoleen ymmärtäväisesti.
Harmi ettei voi auttaa poikaa enempää. Olen varma, että repisit vaikka kuun taivaalta kukkaruukkuun, jos voisi auttaa. Jos tarvitsee apua pyydä vaan!
Taimille nuo vähäsanaiset lauseet merkitsivät paljon. Hän huomasi rakastavansa miestään ei nuoruuden järjettömällä poltteella, vaan aikuisella, vakaalla kiintymyksellä, joka perustuu odotukseen ja luottamukseen.
Lapset kasvoivat, vanhemmat ikääntyivät, mutta siskosten välille ei jäänyt enää kateutta tai väärinymmärrystä.
Kellekäs muulle huolia jakaa kuin siskolle?
Leenakaan ei ollut pelkkä vastaanottaja. Kun sisko kertoi, että hänen miehellään oli ongelmia työpaikalla, Leena pyysi Mikkoa auttamaan. Tutkinta oli pitkä ja vaikea, ja vasta vuosia myöhemmin Leena sai tietää, että se oli ollut hengenvaarassa. Totuus kuitenkin tuli julki ja Taimi kiitti siskoaan lyhyesti:
Et tiedäkään, mitä te Mikon kanssa teitte meidän hyväksi! Lupaan: et sinä etkä sun perhe tule koskaan mitään puuttumaan niin kauan kuin elän.
Taimi piti sanansa.
Hän oli Leenan tukena, kun Mikko sairasti vakavasti. Mikko hiipui pois Leenan silmien edessä, ja Leena yritti olla vahva, mutta itki Taimin olkapäätä vasten:
Miksi?! Hän on niin nuori vielä!
Taimi seisoi siskonsa rinnalla ja auttoi kestämään menetyksen, muistuttaen joka päivä ettei saanut luovuttaa Kirsi oli vielä siellä.
Ja sitten Taimi piteli pikkusiskoaan, kun Auringonsäteen sydän lakkasi lopullisesti. He istuivat kiinni toisissaan sairaalassa, kyyneleettöminä lääkäriä kuunnellen. Sitten he kävelivät kaupungin halki kotiin käsi kädessä, sanomatta mitään.
Keltainen paita ja punaiset lenkkarit…
Niin…
Sanoja ei tarvittu. He olivat saattamassa poikaa juuri niin kuin hän olisi halunnut.
Poikansa lähdettyä Leena murtui. Hän työskenteli kuin unessa, siirtäen kaikki vastuut työntekijöille. Usein Taimi näki siskon ompelimossa istumassa kangasvihko sylissä, kädet hervottomina, kykenemättä piirtämään viivaa.
Leenukka…
Kohta… Otan vain pikku tauon, jooko? Leena nosti tyhjät, toivottomat silmänsä.
Ei näin voi jatkua! Taimi melkein itki.
Nyt voi kaikki, minulla ei enää ole mitään… Leena hymyili surullisesti.
Muutoksen toi päivä, jolloin ompelimoon ilmestyi kissa.
Kukaan ei tiennyt, mistä repaleinen, likainen, revenneellä korvalla varustettu kissa ilmestyi. Kadulla riitti liikennettä eikä siellä nähty paljoakaan kissoja.
Kissa yritti tulla ovesta sisään, mutta henkilökunta ajoi sen pois.
Hei sinne ei saa tulla! Hus hus!
Silloin kissa teki ainoan mahdollisen se makasi portaille etutassut roikkuen ja tekeytyi nukkavieruksi. Juuri silloin Leena saapui poikkeuksellisen myöhään ompelimolle.
Mikä se tuossa on?! hän ihmetteli kissojen kuningasta, joka muka oli menettänyt kaiken.
Siellä on joku kissa, Leena! Meni eikä suostu liikkumaan!
Onko se edes elossa? Leena varovasti tökkäsi kissaa kengän kärjellä.
Kissa raotti silmää, huokaisi oikein ihmismaisesti ja näytti kieltään, aivan kuin olisi sanonut:
Mitä te ihmiset? Kuolen tähän paikkaan, rehellisesti! Kohta minua ei ole! Ei edes nimeä minulla, enkä ole saanut ruokaa viikkoon! Teissä ei ole armoa!
Leena hymyili ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin.
Onpa Taiteilija! Katsokaa miten se esittää! Stanislavski olisi kateudesta vihreä! No niin! hän heltyi ja viittoi kissaa. Tule! Saat ruokaa ja hellyyttä.
Leena poimi kissan syliinsä, katsoi sitä ja pudisti päätään:
Ei auta eläinlääkäriin mars! Korva näyttää pahalta. Ja muutenkin…
Kissa ei vastustellut, istui rauhassa auton etupenkillä ja antoi lääkärin tutkia, murahti vain kerran, kun pistos sattui liikaa. Lopuksi se suostui syömään Leenan tarjoaman makupalan, kulki kuninkaallisesti tämän mukana ulos.
No, ei minulla koskaan kissaa ollut. Kuinkahan tässä sovitaan, Taiteilija?
Kissa esitti sfinksiä ikkunan edessä ja Leena hymyili taas.
Selvä! Kyllä me pärjätään. Katsotaan nyt vielä, mitä Taimi sanoo sinusta…
Taimi luonnollisesti ei hyväksynyt kissaa. Ei ainakaan päällepäin. Hän hätyytti Taiteilijaa pois mutta huomasi samaan aikaan, että Leenan silmissä paloi jälleen toivo. Leena oli taas tarpeellinen ja valmis antamaan kaiken, että joku viihtyisi hänen rinnallaan.
Leena, se katsoo sua oudosti!
Antaa katsoa! Kukaan ei ole pitkään aikaan katsonut minua niin!
Miten?
Rakkaudella!
Se on ovela! Valehtelee sulle!
No jaa! Mutta se lämmittää mun kipeitä jalkoja ja pötköttää seurana kun katson elokuvia. Kuule, katsoo elokuvia niin keskittyneesti että voisi luulla ymmärtävänsäkin!
Itse olet syypää! Olisit antanut jonkun peruskissan nimen! Mikä Taiteilija muka on?!
Se kuvaa sen luonnetta! Leena nauroi, ja Taimin sydän lämpeni.
Sisko hymyili jälleen ja Taimi antoi kissalle anteeksi mitä vain!
Lopullisesti hän hyväksyi Taiteilijan, kun oli vähällä menettää Leenan.
Oli lauantai. Siskot eivät olleet sopineet tapaamista, mutta Taimi kulki ompelimon ohi ja päätti pistäytyä. Jos Leena oli taas ylitöissä. Taiteilijan ilmestyttyä Leena oli palannut työn pariin, hänen vaatteistaan oli tullut huippusuosittuja, ja asiakasjonot ulottuivat uuden kokoelman hieman erilaisen, voimakkaampisävyisen takia pitkiksi.
Ompelimolla paloi valo. Taimi avasi oven omalla avaimellaan.
Leena! Olen täällä!
Oranssi salama syöksyi hänen jaloilleen ja Taimi kiljaisi, kun kissa kävi kiinni nilkkaan ja repi sukkahousut:
Taiteilija! Oletko hullu?! Mitä teet?!
Kissa näytti oudolta. Taimi perääntyi, nähdessään silmien päilyvän omituisesti.
Hyvä luoja, oletko raivotautinen?!
Hän nappasi pöydältä mittatikun valmistautuen puolustautumaan, kun kissa naukaisi surkeasti ja juoksi hänen ja lastenhuoneen oven välillä. Se sama lastenhuone, johon Leena ei ollut pystynyt tekemään muutoksia poikansa kuoleman jälkeen.
Mikä siellä on?! Taimi kysyi hiljaa kissalta. Missä Leena on?!
Hän syöksyi ovelle, unohti saman tien kissan, ja näki siskon makaamassa lattialla, Kirsin valokuva käsissään.
Leena!
Ambulanssi, sairaala, lähes vuorokausi tehohoitoa…
Taimi kulki käytävillä rauhattomana ja rukoili omalla tavallaan:
Älä ota! Anna mun pitää hänet! Anna hänen elää!
Myöhemmin selvisi, että Taiteilija kiersi huonetta, johon työntekijät sen lukitsivat, ulisi omituisella äänellä samalla, jolla se kutsui vain emäntäänsä. Vasta kun Leena virkosi, kissa rauhoittui, kääriytyi nurkkaan ja suostui juomaan vettä.
Leena kotiutui kolmen viikon jälkeen.
Taimi, ensin ompelimolle!
Miksi?! Mä tuon sulle sen häirikön!
Ei! Haluan nähdä sen!
Leena nousi vaivalloisesti portaita ylös, ja työntekijät nauroivat, kun oranssi sähikäinen kiiruhti hänen jalkoihinsa, puristi niitä tassuilla, ja alkoi kehrätä niin että Tamara ei voinut olla nauramatta:
Voi Taiteilija!
Leena otti kissan syliin, silitti parantunutta korvaa ja tunnusti:
Se kutsui minua, Taimi. Kuulin sen… Ensin sen, sitten sinut. Silloin ennen sairaalaa. Ja sielläkin…
Siellä, missä?
En osaa selittää. Ensin oli Mikon ja Kirsin äänet, sitten vain kissan… Sitten sinun…
Outo juttu… Taimi oli sanaton.
Taiteilija ei ollut. Se tökkäsi Leenaa kehräten, loi pitkän katseen Taimeen ja käpertyi siskon syliin, tyytyväisenä.
Taisin saada hyväksynnän en tiedä minkä, mutta sain kumminkin…
Taiteilija raotti silmää, väläytti vihreää kipinää ja kehräsi entistä kovemmin, hääten surut ja luvaten levon. Ja Leena hymyili taas siskon sydän sykki onnesta.
Mitä ihminen kaipaa? Läheiset vierelle ja rauhan sieluunsa.
Niin vähän… Niin paljon…
