Olisi pitänyt varoittaa etukäteen, en ole ehtinyt valmistaa mitään! Tiedätkö, kuinka kallista on ottaa vieraat vastaan?! – anoppi huusi Olen miniä: tavallinen, työssäkäyvä ilman kruunua päässäni. Me mieheni kanssa asumme omassa kerrostaloasunnossa Helsingissä, jota maksamme itse – lainaa, yhtiövastiketta, töitä aamusta iltaan. Anoppi asuu maalla Pohjanmaalla, siellä myös mieheni sisko. Kaikki olisi ihan hyvin, elleivät he olisi päättäneet, että meidän asunto on viikonloppulomakohde. Aluksi se kuulosti mukavalta: – Me tullaan teille lauantaina piipahtamaan. – Ihan nopeasti vaan. – Mehän ollaan sukua. Niinpä – “nopeasti” tarkoittaa yökylää; “piipahtaminen” tarkoittaa isoja kasseja, tyhjiä kattiloita ja ilmeitä, jotka odottavat juhlapöytää. Joka viikonloppu sama juttu: töistä tullessani juoksen kauppoihin, kokkaan, siivoan, kannan pöytään, hymyilen ja pesen vielä puoliyön jälkeen astioita. Anoppi, Valpuri, istuu ja kommentoi: – Miksei salaatissa ole herneitä? – Minä tykkään kun soppani on tuhdimpaa. – Meillä maalla ei tehdä noin. Siskonsa lisää: – Voi, olen kyllä aika poikki matkasta. – Eikö ole jälkiruokaa? Eikä koskaan: “Kiitos” tai “Voinko jotenkin auttaa?” Yhtenä päivänä sanoin miehelleni: – En ole mikään kotiapulainen, enkä halua olla joka viikonloppu huolehtimassa sinun sukusi perheestä. – Ehkä tälle pitäisi tehdä jotain. Silloin sain idean. Seuraavan kerran anoppi soittaa: – Lauantaina tulossa teille! – Meillä on omat suunnitelmat viikonlopuksi, – sanon rauhallisesti. – Mitkä suunnitelmat? – Ihan omat. Ja arvaa mitä? Me lähdettiin ihan oikeasti – mutta ei “suunnitelmiin” vaan Valpurin luokse maalle. Lauantaiaamuna seisomme mieheni kanssa hänen pihallaan. Anoppi avaa oven ja jää hiljaiseksi. – Mikä tämä on?! – Me tultiin teille kylään. Ihan nopeasti vaan. – Olisi pitänyt varoittaa etukäteen, en ole ehtinyt valmistaa mitään! Tiedätkö, kuinka kallista on ottaa vieraat vastaan?! Katselen häntä ja sanon rauhallisesti: – Näetkö, tätä on minun arkeni joka viikonloppu. – Ai yrität nyt opettaa minua?! Häpeä! Meteli oli sellainen, että kaikki naapurit kurkistelivat, ja lähdimme kotiin. Ja arvaa – sen jälkeen ei tullut yhtäkään ilmoittamatonta vierailua. Ei yhtään “me piipahdetaan” eikä yhtään viikonloppua keittiössäni. Joskus pitää näyttää ihmisille, miltä tuntuu olla sinun asemassasi, jotta he ymmärtävät. Olenko mielestäsi toiminut oikein? Mitä sinä olisit tehnyt vastaavassa tilanteessa?

Olisi pitänyt ilmoittaa etukäteen enhän minä osannut valmistautua! Tiedätkö, paljonko vieraita kestitseminen maksaa? huusi anoppi.

Minä olen miniä tavallinen työssä käyvä nainen, ei mitään prinsessaa. Me asumme mieheni kanssa omassa asunnossa Helsingissä, jonka maksamme itse laina, sähkö- ja vesilaskut, töitä aamusta iltaan.

Anoppi asuu maaseudulla, samoin käly. Ja kaikki olisi hyvin, elleivät he olisi päättäneet, että meidän koti on heidän viikonloppulomakohteensa. Aluksi se tuntui jopa mukavalta:

Tullaan teille lauantaina pikaisesti poikkeamaan.

Ei viivytä kauaa.

Onhan me ollaan yhtä perhettä.

Niinpä, tuo ei kauaa tarkoitti yöpymistä, poikkeamaan taas sitä, että tulevat laukkujen ja tyhjien kattiloiden kanssa, ja katse, joka odottaa pitopöytää.

Joka viikonloppu sama kaava: töistä väsyneenä juoksen kauppaan, kokkaan, siivoan, järjestän pöydän, hymyilen, ja puolet yöstä huhkin tiskeissä. Valpuri anoppi istuu ja neuvoo:

Miksi salaatissa ei ole herneitä?

Minä pidän tuhdimmasta keitosta.

Maalla ei näin tehdä.

Käly taas tokaisee:

Voi että, olin aivan puhki matkasta.

Jälkiruokaa ei ollenkaan?

Ja koskaan ei kuulu: Kiitos, Jospa auttaisin?

Kerran en kestänyt enää ja sanoin miehelleni:

En minä ole teidän kotipiika, enkä halua olla joka viikonloppu teidän perheen palveluksessa.

Ehkä pitäisi oikeasti tehdä asialle jotakin.

Siitä sainkin idean.

Seuraavalla kerralla anoppi soitti:

Lauantaina tullaan teille.

Valitettavasti meillä on omat suunnitelmat viikonlopuksi, vastasin ihan rauhassa.

Ai mitkä suunnitelmat?

Ihan omia vain.

Ja tiedättekö mitä? Me todellakin lähdimme, mutta emme mihinkään suunnitelmiin vaan Valpurin luo maalle. Lauantaiaamuna seistä kökötettiin miehen kanssa hänen pihallaan. Anoppi avasi oven ja jäi sanattomaksi.

Mitäs tämä nyt on?

Me tultiin kylään. Ei viivytä kauaa.

Olisi pitänyt ilmoittaa, enhän minä mitään kokannut! Tiedättekö yhtään, mitä vieraiden kestitseminen maksaa?

Katsoin anoppia silmiin ja sanoin rauhallisesti:

Näetkö, tätä minä teen joka viikonloppu.

Sinä tulit minulle opettamaan miten kehtaat!

Niin kovasti anoppi huusi, että naapuritkin kurkistelivat, ja me lähdettiin kotiin.

Ja tiedättekö mitä? Sen jälkeen ei tullut yhtään yllätystä, ei mitään poiketaan vain eikä viikonloppuja minun keittiössäni. Joskus ihmisille pitää vain näyttää, miltä tuntuu olla sinun kengissäsi, että he oikeasti ymmärtävät.

Toimitteko te samoin vastaavassa tilanteessa? Olisiko pitänyt tehdä toisin?