– Rouva, saisiko tämältä ohi!
Joku tönäisi Siniä selkään, ja hän horjahti eteenpäin, puristaen rattaita, ettei kaatuisi liukkaalla jalkakäytävällä. Avoin villakangastakki lepattelevine liepeineen peitti jälleen hänen liikkeensä kukaan ei nähnyt, miksi hän käveli niin hitaasti, vieläpä kadun keskellä.
– Voi, anteeksi!
Nuori nainen kiiruhti ohi, kompastellen rattaisiin, joissa istui Oskari. Hän piti kädet polvillaan eikä yrittänyt edes auttaa äitiään tällaisella säällä hän olisi vain ollut tiellä, kurittaen rattaan pyöriä paljain käsin.
Sini huokaisi ja nyökkäsi nuorelle naiselle:
– Ei se mitään. Mene vaan.
Hän silmäili kiireisen perään, suoristi Oskarin pipon ja tarttui taas rattaan aisoihin.
– Mennäänkö? Meillä on vielä hetki aikaa. Mutta aikaahan ei koskaan ole tarpeeksi.
– Äiti, miten me koskaan ehditään muuallekin kuin lääkäriin? Oskari arvioi matkaa seuraavaan suojatiehen ja tarttui sitten varovasti rattaan renkaaseen.
– Oskari, jospa istuisit nyt ihan rauhassa? Mä työnnän tämän hankalan kohdan, kohta on jo puhdasta katua. Nähdäänkö? Tuolla jo näkyy asfaltin reuna. Katsos, kunhan tää suojatie mennään yli, niin voit pyörittää itse.
– Selvä.
– Mutta mitä sinä oikein halusit? Mihin aikaa tarvitset?
Oskari empi.
– Kalle sanoi, että Kalevantieltä on avattu uusi rakennusliike. Siellä olisi juuri sitä punaista maalia, jota kaipaan.
– Oskari, sinne on niin pitkä matka tällaisessa kelissä. Iltapäiväksi on taas luvassa lisää lunta. Ja toisen kerran sinun vieminen alas rappusia Sini vaikeni, nähdessään miten poika lannistui. Hän toki myöntyisi, mutta pettyisi silti. Mutta mitäpä jos minä kävisin puolestasi siellä? Kirjoitat vain värin ylös ja ostan sen sinulle. Ja sinä voit viettää aikaa mummon kanssa.
– Mummon? Mummo aikoi istuttaa kukkia tänään.
– Niin, mutta tiedäthän mummolla on revanssi mielessä! Sä voitit hänet kolmesti shakissa viimeksi. Nyt hän vaatii uutta taistoa. Hän sanoi, ettei kukaan ole koskaan onnistunut lyömään häntä niin pahasti. Ja lupasi opettaa sinulle pokeria.
– Sehän on korttipeli, äiti!
– Voi poika! Se ei ole vain peli se on elämänfilosofia.
– Osaako sinä sitä?
– Vähäsen. Minua mummo opetti, mutta minulla ei ole sellaista matikkapäätä kuin sinulla. Siksi häviän usein. Siinä täytyy osata laskea ja suunnitella monta siirtoa eteenpäin.
– Niin kuin shakissa?
– Melkein.
– No, hyvä on. Jään sitten mummon luo. Mutta
– Tiedän, että haluaisit itse käydä siellä liikkeessä. Ja vienkin sinut keväämmällä, kun kelit on hyvät. Silloin voidaan käydä siellä vaikka joka päivä. Siellä on muuten puistokin ja ne sun lempisorsat Sovitaan näin?
– No olkoon sitten…
– Hyvä! Kerro nyt, minkä värin halusit?
– Punaisen! Mutta ei samaa kuin aiemmissa husaariratsastajissa, vaan…
Oskarin selitys tempaisi heidät hetkeksi toiseen maailmaan, Sinin kädet työnsivät taas nutturapäistä poikaansa rattaissa eteenpäin. Hän oli jo tottunut tässä arjessa ei muuta voinut tehdä.
Sinin elämä oli halkaissut kahtia kaksi vuotta aiemmin.
Sinä päivänä hän sai bonuksen töissä ja miettikin jo, millä yllättäisi Oskarin ja miehensä. Sitten toimiston ovi avautui, ja Hanna, kalpeana kuin lakana, kuiskasi:
– Sini, sulle on yritetty soittaa koko päivän…
Käden tuntu muuttui jääkylmäksi, näössä sumeni.
– Mitä?
– Oskari… Sini, älä säikähdä! Hän on elossa! Hänet viedään nyt Lastenklinikalle.
Kuljettajan, joka törmäsi hänen poikaansa, Sini näki ensimmäistä kertaa vasta oikeudessa. Mies ei nostanut katsettaan eikä Sini välittänyt. Hän tiesi tämän käyneen sairaalassa ja yrittäneen tavata, mutta ajatuskin tuntui yhdentekevältä.
Mitä hänen anteeksipyyntönsä voisi muuttaa? Voisiko hän sillä avata tehohoidon oven? Palauttaa Oskarille liikkumisen? Palata ajassa taakse ja pyyhkiä pois sen hetken, jona kaikki muuttui?
– Miksi ajoit niin kovaa?
Se oli ainoa kysymys, jonka Sini esitti.
– Äiti oli menossa pois… Hän ei kertonut sairaudestaan… Soitti vasta viime hetkillä hyvästelläkseen. Olen syyllinen!
– Tiedän…
Ne sanat eivät tuoneet Siniin helpotusta. Silloin hänen päässään kaikui vain yksi ajatus: Oskari, Oskari, Oskari. Pelottava sairaalaoven “Teho-osasto” jäi taakse, mutta helpommaksi mikään ei muuttunut.
– Ehdittiinkö perille? hän vielä ovella kysyi.
– Ei
Sen jälkeen he eivät enää puhuneet. Sinin tilalle asteittain astui mies, mutta hän ei palannut enää oikeussaliin Sinin paikka oli Oskarin vieressä.
Jo osastopäällikön sanat saivat kaiken tuntumaan toivottomalta Sini halusi kuulla vain, että kaikki järjestyisi.
Ei järjesty.
Sini tiesi tämän aivan heti. Lääkäri puhui kuntoutuksesta ja uusista menetelmistä, mutta hänen korvissaan kaikui vain yksi asia: Oskari ei enää kävelisi. Ei koskaan. Eikä kukaan asiantuntija voisi auttaa.
Sini ei silloin ajatellut itseään eikä miestään, joka ei päässyt yli menetyksestä. He olivat aina olleet yhtä, nyt tie oli haarautunut. Se, joka hyväksyi todellisuuden, ja se, joka ei voinut.
– Etkö tajua? Meillä on pakko yrittää kaikkea! mies melkein huusi.
– Kun ei ole mitään enää yritettävää. Pidätkö sitä mahdollisuutena?
– Hölynpölyä! Löydetään vaikka ulkomailta paremmat lääkärit!
– Etsitään sitten.
– Minä käyn töissä! Milloin ehtisin selvittää näitä asioita?
– Kuunteletko itseäsi? Hän on meidän poika!
– Niin on sunkin!
Sini etsi. Lääkäreitä, hoitokeinoja, mahdollisuuksia. Mutta joskus ihmeet hukkuvat jonnekin. Ehkä kohtalon koriin tipahtaa yksi, kaksi pientä mahdollisuutta, eikä keijukainen sitä huomaakaan tiputtaessaan. Ja juuri se ihme, joka oli varattu Oskarille, unohtui. Sini tajusi pian, että oli vain elettävä sen kanssa, mitä oli.
Vaikea sekin oli sanottu liian vähällä.
Työ, joka piti jättää. Riidat kotona, joissa Oskari joutui kuulemaan liian paljon. Hän koetti muistuttaa itselleen, että kaikki järjestyisi, mutta miehestään huokui syytös, jota hän ei pystynyt enää kantamaan.
– Jos olisit hakenut Oskarin koulusta kuten muut äidit, tätä ei olisi käynyt!
Ne sanat jähmettyivät ilmaan, eivätkä koskaan jättäneet Siniä rauhaan. Mies pyyteli anteeksi, mutta vahinko oli tehty. Sinin sisimpään iskeytyi jää, joka levisi, eikä hän pystynyt sulkemaan sitä ulos.
– Haluatko lähteä?
Toisen jääkylmän myrkyn Sini ei pystynyt anteeksiantamaan, kun mies pakkasi tavaransa ja lähti, paiskaten oven kiinni niin, että Oskari heräsi.
– Äiti, mitä tapahtui?
– Nuku vain. Se paha meni jo pois.
– Kokonaan?
– Kokonaan. Olemme nyt kahden. Eikä mikään paha enää häiritse meitä.
Helpottiko se?
Ei. Kaikki mutkistui lisää. Sini näki, miten vaikea pojan oli hyväksyä uusi elämä ja teki kaikkensa auttaakseen.
Juuri silloin hän vahingossa osti ensimmäisen rasian muovisia sotilaita.
– Katso Oskari!
– Mitä nämä ovat?
– Sotilaita. Mutta ne pitää vielä värittää.
– Miksi?
– Jotta ne näyttäisivät oikeilta.
– Miksi ne ovat noin omituisissa vaatteissa? Oskari pyöritteli pientä ratsastajaa.
– Ne ovat husaariratsastajia eivät nykyajan sotilaita.
– Millaisia sitten?
– Kerron kohta.
He istuivat vierekkäin selaamassa kirjoja ja miettivät, miten maalata hevosmiehet. Sini hiipi huomaamatta katsomaan, miten Oskari heräsi eloon. Se oli osunut täysillä.
Vuoden kuluttua Oskarilla oli jo kokonainen armeija, ja iltaisin he pelailivat matolla, kiistellen kiihkeästi, oliko ratsuväki vai jalkaväki tärkeämpi.
– Äiti! Sä oot nyt Napoleon! Toimi niin kuin kuuluukin!
– Älä komentele! Onhan sulla oma armeija!
– Mutta äiti yrittää taas kirjoittaa historiaa uusiksi! Oskari huusi, kun Sini siirteli hänen maalaamiaan hahmoja matolla.
– Jos se vain olisi mahdollista, rakas Sini kuiskasi ja myöntyi pojalleen, siirtäen “Sandelsin joukkoa” kun poika komensi.
Isä katosi Oskarin elämästä kokonaan, kun hänen uudessa perheessään syntyi lapsi. Sini kuuli siitä ex-anopiltaan, joka etsi oikeita sanoja lievittämään uutisen.
– Sini, anna anteeksi… Kaikesta…
– Herrajumala, miksi sulle? Oot aina ollut lähellä, auttanut mua ja Oskaria! En olisi millään itse pärjännyt!
– He muuttavat…
– Minne? Sini melkein pudotti kahvipannun käsistään.
– Ruotsiin. Kaikki on jo valmista, asunnot, paperit… Minä en kelpaa mukaan.
– Miten niin?
– No kun en enää ole tarpeellinen. Uudella miniällä on oma äiti hyvin sinnikäs vielä. Annoin nähdä lapsenlapsen kerran. Sitten se riitti. He pärjäävät paremmin ilman mua… Oli perhe enää ei ole mitään.
– Haluatko loukata mua? Onko Oskari sinulle yhtään vähemmän rakas kuin ennen?
– Älä häädä, Sini! Pyydän! Tiedän kyllä missä mennään!
– Ehkä näin onkin parasta. Miksi pitää pitää tiellä niitä, jotka eivät meistä välitä? Hän petti minut, mutta sinä et ole koskaan niin tehnyt. Oskarille on tärkeää, että sinä olet täällä, ja minullekin. Haluan, että jäät olet perhettä! Ja jos et, niin mikä meistä tulisi?
Eila ei vastannut, vaan halasi entistä miniäänsä, vaikean päätöksen selvittyä sydämessään.
Sini tiesi nyt, että hänellä oli Oskari ja Eila. Ei muita. Ei edes Hanna, ystävä, joka oli alussa tukenut, mutta ajautunut pois, sanottuaan ettei jaksa nähdä Oskaria sellaisessa tilassa.
Sini ei kiistellyt, tiesi ettei Hannan uuteen elämään sopinut enää muiden surut.
Sini näki somessa iloisia hääkuvia ja toivoi Hannalle onnea. Olihan heillä takanaan monta vuotta ystävyyttä, välillä ehkä hieman liikaakin.
Silti, kun Hanna vielä myöhemmin kyseli kuulumisia, Sini vain jätti vastaamatta hän ei enää halunnut jakaa murheitaan sellaiselle, jolle ne olivat vain taakka.
Murheita riitti.
Ja vaikka Sini selvisi osasta itse tai Eilan avulla, olivat jotkut liian suuria.
Eila oli aina läsnä. Hänen kanssaan Sini sai järjestettyä arjen ja palasi töihin. Eila tuli, siivosi, teki ruokaa, oli mukana Oskarin arjessa iltaisin auttoi ulkoilussa.
Rattaiden kantaminen neljännestä kerroksesta oli aina hankalaa, sillä vanhassa aravatalossa ei ollut hissiä eikä ramppia. Sini pärjäsi, mutta tiesi, että joskus Oskari olisi liian suuri, eikä enää voisi ulkoilla.
Sini ravasikin virastoissa, yrittäen saada rampin lupa, mutta turhaan. Tuntui helpommalta nousta kuuhun kuin saada yksi kaide portaikolle. Joka kerta tuli kieltävä vastaus.
– Sini, mitäs jos ostettaisiin omakotitalo? Vaikka vähän syrjemmältä. Oskarilla olisi enemmän ilmaa, voisi leikkiä ulkona. Eila yritti lohduttaa virastokäynnin jälkeen.
– Mutta sitten jää kaikki hoito, koulu, Oskari tykkää koodata ensin pitäisi saada netti, ja missä siellä olisi opettajia… Sori, Eila, kauas ei voida lähteä. Lapsi kasvaa, tarvitsee mahdollisuudet.
– En ymmärrä aina teidän menoa, mutta sinun päätös minä tuen, Eila nyökkäsi.
– Niin… Sini myöntyi, mutta ei nähnyt ratkaisua.
Uuden kodin vaihto olisi ollut ainut tie, mutta hinnat uudiskohteissa pyyhälti tähtiin Sini tajusi, ettei heillä ollut siihen varaa.
Kaksi kiinteistönvälittäjää kohauttivat vain olkapäitään.
– Näitä pieniä kaksioita ei enää haluta!
Kaiken epäonnen keskellä Sini kysyi, miksi kohtalo nautti pilailusta heidän kustannuksellaan.
Sattuma kuitenkin astui heidän elämäänsä, kun Siniä tönittiin kadulla kiireisen toimesta. Samana päivänä ilmestyi heidän eteensä naapuritalon vanha mies.
– Tarvitsetteko apua?
Sinin takana kaikui lämmin, iäkäs ääni, kun hän yritti puskea rattaita loskan yli.
– Ei kiitos, kyllä mä pärjään.
Vanhus ei kuunnellut kieltoa, vaan kiersi rattaat ja tarjosi Oskarille kättä.
– Mä olen Matti. Miksi et auta äitiäsi? Hän on ihan poikki!
– Koetin kyllä, mutta äiti ei anna.
– Noh, no nyt minä!
Mattia ei pidätellyt mikään. Ojensi Siniille muovikassin päärynöitä ja komensi:
– Pidä kiinni vain! Ja jos käyttäydyt hyvin niin saat päärynän! Mennään.
Yllättävän kevyesti hän nosti rattaat loskasta ja talutti Oskarin kadun yli huoleton tarina piristi poikaa. Sini ehti juosta perään ja ihmetellä tämän oudon miehen voimaa.
– Mihin saakka voin teidät viedä? Minulla ei ole kiirettä! Matti laski rattaat jalkakäytävälle.
– Voi ei! Me kyllä pärjätään.
– Sie olet kyllä kaunis mutta yhtä itsepäinen kuin poronkusema! Matti kaivoi kassista päärynän, halkaisi sen, ja antoi puolikkaat Siniille ja Oskarille. Saanko todella viettää hetken hyvässä seurassa, vai onko se liikaa?
– Ei… Sini ei tiennyt mitä ajatella, mutta piti Matista.
Käynti terveyskeskuksessa onnistui. Seuraavana päivänä Matti jo koputti oveen.
– Hyvää päivää! Voisiko nyt käydä kylässä?
Sini avasi oven hämmentyneenä eilisen avuliaalle. Oskari ehti ensin:
– Matti! Tulitko mulle? Jes! Äiti, tervehti nyt!
Muutamassa päivässä Matti onnistui ratkaisemaan melkein kaikki vuoden mittaan kasaantuneet ongelmat.
– Sini, kävin juttelemassa naapuri-Korhosten kanssa tuossa naapurirapussa. Heidän kämppä on ensimmäisessä kerroksessa, muuten samanlainen kuin teidän. Ne suostuvat vaihtamaan asuntoa, ja tulevat illalla katsomaan teidän kotia. Kysy vaan vähän hyvitystä hyvästä remontista teidän keittiö pesee heidän mennen tullen.
– Entä jos eivät tykkääkään?
– Voin luvata, että tykkäävät! Isäntä on sanansa pitäjä.
– Mistä tiedätte?
– Kysyin muilta miehiltä. Tunteneet ukon päiväkodista asti.
– Miten ihmeessä onnistuitte tässä?
– Juttelemalla ihmisille! Matti naurahti. Et edes kysynyt, miten löysin teidät kylään.
– Niin, miten muka?
– Ihan vain kyselemällä että missä asuu se nainen suurilla silmillä ja poika, joka ei halua nousta ylös?
– Matti! Haluan kyllä nousta!
– Halutessa kaikki on mahdollista, Oskari! Vielä lennät.
– Milloin?
– Kesällä. Sitten näet.
– Etkö voisi kertoa jo?
– En! Älä kinua!
Käynnit kotona tulivat tavaksi, ja kohta Matti järjesteli jo perusasiat kuntoon: puhua pihapiirin miesten kanssa ramppien rakentamisesta, valjastaa Eila mukaan, ja diilata kunnalta luvat.
– Katso tätä, Sini! Tässä on virallinen lupa ja kaikki nimet kasassa!
– Mutta kukas kaikki nämä järjesteli?
– Minä ja vähän moni muu. Sitä varten me ihmiset olemme.
Matin lupaukset pitivät. Pian uusi koti oli totta. Sini katseli tyhjää, kaikuvaa asuntoa, jossa Matti ja naapurit laajensivat oviaukkoja ja rakensivat ramppia niin että rattaat mahtuisivat.
Ensimmäisiä viikkoja häiritsi tunne, että sopeutuminen kestäisi kauan, mutta naapurit olivat vain iloisia.
Sini kysyi Eilalta:
– Miksi he eivät suutu meille, kuten usein ennen? Emme ole tielle kenenkään?
– Ihmiset pelkäävät… Matti sanoi, kun näkevät vaivaa tai vammaa, pelkäävät että epäonni tarttuu. Mutta eivät kaikki.
Matti kiersi käytävä kerrallaan, kysellen terveisiä ja levittäen hyvyyden tarinaa. Sini kiitti kaikkia, mutta kiitos oli suurin Matille hän toi heidän elämäänsä uuden toivon.
Matti tunsi myös vanhan lääkärin, jonka kautta löytyi mahdollisuus: leikkaus Oskarille oli tehtävissä, ja jos siitä ei tulisi mitään, mitään ei olisi menettänytkään.
Eila laittoi oman osakkeensa myyntiin ja entinen mies lupasi osallistua. Sini ei enää väittänyt vastaan tärkeintä oli Oskari.
Puolen vuoden päästä leikattiin, ja villiä kyllä: ramppi jäi tarpeettomaksi. Oskari käveli vielä kömpelösti keppien kanssa, mutta ne olivat jo askelia kohti elämää.
Kun Sini antoi rampin eteenpäin toiselle perheelle, hän tapasi tytön uuden pyörätuolin kanssa, ja lupasi: Annan teille lääkärin yhteystiedot. Älkää koskaan menettäkö toivoa.
– Miten sinä jaksoit kaiken tämän?
– Se ei ollut pelkää minun ansiota. Tiedätkö, nykyään uskon, että enkeleitä on oikeasti olemassa. Minulla niitä on monta minun omat suojelijani.
– Ihanko totta?
– On, ja heillä on pomo. Vahva, ankara, ja perusluotettava vaikka näyttää vaatimattomalta.
– Kuka se on?
– Matti. Matias Heikkilä meidän enkelimme.
Oskari nousi hitaasti penkistä auringossa ja vilkutti uudelle ystävälleen.
– Äiti, saanko mennä kävelylle Sannin kanssa? Mennään ihan lähelle!
Sini tarttui Sannin äitiä kädestä ja hymyili.
– Tietysti. Mennään vaikka kaikki. Jäätelöä riittää!
Ja yhdestä kodista hävisi hieman surua ja tilalle jäi jotain hentoa ja kirkasta.
Sillä kun antaa toivolle pienenkin mahdollisuuden, se kasvaa nopeasti, muuttaa elämää sekunneissa. Vielä hetki sitten nurkassa kyhjöttänyt murhe alkaa hiljalleen vetäytyä; kohta kuulee jo kristallinkirkkaan kellon hopeisen äänen, kun ilo ja toivo ottavat ensi-askeliaan yhdessä, hymyillen aurinkoon.
Eikä pidä pelätä. Sillä elämän koriin mahtuu vielä monta onnen tikettiä ehkä seuraava paperilennokki on juuri sitä varten, että uuden kodin ovella kuuluu taas naurua.
– Vielä yksi, Sanniin puolesta, Oskari kuiskaa taivaalle.
Ja kohtalo se tekee työtään: pyöräyttää uuden lennokin, lähettää sen tuulen mukaan ja jatkaa askeltamista eteenpäin, hameenhelmat kahisten, miettien kenelle seuraavaksi suoda uusi onnen murunen.
