17. helmikuuta
Tänään kotiin tullessani olo oli oudolla tavalla tyhjä. Keittiön pöydällä odotti lämmin päivällinen, mutta hiljaisuus ympärillä oli painonaan. Missäköhän Maija on? ajattelin, sillä yleensä hän oli jo vastassa ovella. Kuljin makuuhuoneeseen ja näin vaimoni istumassa lattialla, vaatteita laukkuun pakkaamassa.
Oletko lähdössä jonnekin? kysyin, äänessäni enemmän huolta kuin uteliaisuutta.
Maija nosti katseensa. Sain lähetteen Ouluun tarkempiin tutkimuksiin. Minulla on ikäviä epäilyksiä hän sanoi yllättäen.
Mitä oikein tarkoitat? kysyin hämmentyneenä. Onko kyse siitä samasta sairaudesta, johon äitisi aikoinaan menehtyi?
Katselin Maijaa, enkä kyennyt uskomaan, että tämä kaikki tapahtui juuri meille.
Nämä päivät ovat olleet yhtä harhautunutta ajelua ajatusteni kanssa. Olen ollut levoton ja huolestunut Maijasta, joka oli nyt tutkimuksissa isossa kaupungissa, kun minä jäin yksin tuttujen metsien keskelle meidän pienelle paikkakunnalle Pohjois-Pohjanmaalla. Odotin ja pelkäsin, miettien, milloin hän soittaisi.
Maija ei koskaan valittanut mistään. Olin tottunut pitämään hänen hyvinvointiaan itsestäänselvyytenä. Kolmekymmentä yhteistä vuotta, kaksi lasta, ja koko talon lämpö ja arki muodostui Maijan ympärille; ruoanlaittot, siivoukset, pyykkihuolto kaikki hänen vastuullaan. Minä pidin sitä normaalia, ettei miehen tarvinnut astioita pestä tai hellan ääressä viihtyä.
Silti Maija ei ollut mikään kotirouva, vaan hän teki minulle tuttua työtään kirjanpitäjänä samalla yrityksellä, missä itsekin olin töissä. Silti minä aina kotiin tullessa valitin kiireestä ja päivän väsymyksestä, painuin sohvalle ja avasin television.
Maija taas kiiruhti laittamaan ruokaa seuraavaa päivää varten, hoiti loputtomia askareita mitä minä pidin itsestäänselvyyksinä. Ei hän koskaan pyytänyt apua, enkä minä sitä koskaan osannut tarjota. Miksipä? Sehän muka kuului hänelle.
Kun Maija yhtenä päivänä pyysi vapaata työltä päästäkseen tutkimuksiin, hämmästyin.
Onko jokin hätänä? kysyin. Oletko kipeä?
Toivon, etten ole. Oloni on ollut kummallinen viime aikoina, hän myönsi.
Ehkä kevätväsymystä pitäisikö ostaa vitamiineja? ehdotin.
Voihan se olla, hän kohautti olkiaan.
Sinä iltana Maija kertoi minulle, että hänen olisi mentävä Ouluun tarkempiin tutkimuksiin.
Miten niin? Miksi sinne asti? hämmästyin taas.
Lääkäri epäili, että voi olla kyse vakavasta sairaudesta. Siksi lähete Ouluun.
Tarkoitatko, että sinulla voisi olla samaa kuin… äidilläsi? Sydämeni jyskytti.
En tiedä vielä, Maija yritti rauhoitella. Hän oli selvästi peloissaan, vaikka yritti peittää. Lähden huomenaamulla kello kahdeksan bussilla. Laitoin sinulle valmiiksi lihapullia ja perunamuusia, salaattia on jääkaapissa. Minun täytyy nyt pakata ja mennä ajoissa nukkumaan.
Söitkö itse jo?
Ei ole nälkä, hän vastasi hiljaa ja siirtyi pakkaamaan.
Istuin hiljaa ja katsoin, kuinka hän työnsi vaatteita vanhaan matkalaukkuun. Mieleeni muistui, miten neljä vuotta sitten olimme suunnitelleet lomamatkaa Hankoon. Maija osti silloin uuden laukun, iloitsi mekosta ja leveälierisestä hatusta. Silti emme koskaan päässeet reissuun, kun minua pyydettiin töihin tuuraamaan sairastunutta kollegaa luvattiin isokokoinen bonus. Päätin, että lomarenovaatio kotona olisi järkevämpää kuin merenrantamatka.
Luulin Maijan hyväksyneen päätökseni hän jopa hymyili. Mutta myöhemmin, yöllä, kuulin hänen hiljaa itkevän. Hänen selityksensä oli, että hän oli nähnyt painajaista. Nyt tajuan, ettei kyse ollut unesta vaan pettymyksestä, kun meriloma jäi jälleen haaveeksi.
Seuraavina kesinä lomamatka ei enää noussut puheeksi. Oikeastaan olin helpottunut. Minulle kyllä piisasi mökkielämä järven rannalla: grillausta, saunomista, uimista miksi maksaa matkoista kun mökillä oli kaikki mitä kaipasin?
Ja nyt Maija pakkasi surullisena samaan laukkuun tavaroita aivan toisesta syystä sairaalan tutkimusmatkalle. Ajatus satutti. Istuin pöydän ääressä, enkä saanut enää syötyä. Yöllä kuuntelin, miten Maija kuiskasi itkuaan.
Aamulla saatoin hänet bussiasemalle. Halasin häntä lujasti ennen kuin hän nousi kyytiin tunsin, kuinka minun olisi tehnyt mieli pitää häntä vielä vähän lähempänä. Katsoin, kun linja-auto kaarsi pois. Maija rukoilen, että kaikki kääntyy parhain päin.
Viikon arki tuntui tyhjältä ja kolkolta. Kuuntelin hiljaisuutta, yritin lämmittää eilistä ruokaa, mutta mikään ei maistunut. Selailin valokuva-albumia: nuoruudenkuvat vielä kirkkaana mielessä. Me tapasimme juhannusjuhlissa Outokummussa. Maija oli silloin mukana ystävänsä kanssa minäkin olin paikalla nykyään jo unohtuneen tyttöystäväni kanssa. Kun näin Maijan, kaikki muuttui. Rakastuminen ensisilmäyksellä tuntui elokuvamaiselta hölynpölyltä, mutta niin vain kävi.
Sinä iltana riitaannuin tyttöystäväni kanssa hän huomasi kyllä, mihin katseeni kulki. Katri itki ja lähti pois. Myöhemmin hän alkoi seurustella Viljon kanssa, kuten arvata saattoi.
Mutta Maijan sydämeen ei ollut helppoa päästä. Hän halusi antaa aikaa itselleen. Lopulta hän kuitenkin avasi oven minulle, ja siitä asti olemme olleet yhdessä.
Kuvat herättivät kaiken pintaan: vuosien onni, arki ja myös laiminlyöntini. Milloin olen viimeksi sanonut Maijalle, että rakastan häntä? Kiittänyt ruoasta? Ehkä juuri nyt ymmärrän, kuinka paljon hänen harteillaan arkiemme pyöri.
Vähitellen mieleeni iski pelko miten ihmeessä selviäisin ilman häntä? Ne päivät, kun Maija oli Oulussa, kuluivat kuin sumussa. Soitimme päivittäin, mutta tietoa ei vielä kuulunut.
Mietin, missä olin ollut huono puoliso. Miksi olin niin itsekäs? Jospa voisin tehdä asiat toisin…
Sitten eräänä iltana puhelin soi.
Ilkka, minulla on hyviä uutisia! Epäilykset eivät vahvistuneet. Onhan minulla vaivoja, mutta ei mitään vakavaa, kuulin Maijan äänen. Hyppäsin ilosta.
Kun Maija palasi kotiin, odotin häntä linja-autoasemalla, kädessä valkea liljakimppu, hänen lempikukkansa.
Ilkka, mitä sinä tällä kertaa keksit? naurahti Maija mutta näin silti, että häntä liikutti.
En ole ollut paras mahdollinen aviomies, Maija. Olen ollut itsekäs enkä ole auttanut sinua tarpeeksi. Mutta nyt kaikki muuttuu. Varasin meille matkan: kuukauden päästä lomaillaan Yyterissä.
Yyterissä? Entä mökki?
Antaa mökin olla. Voisimme vaikka myydäkin koko paikan, vihannekset saadaan torilta.
Ilkka, en tunnista sinua…
En itsekään tunnista itseäni. Tajusin, mitä voisin menettää. Sinä olet minulle tärkein, rakastan sinua enemmän kuin osaan sanoa.
Maija hymyili. Ehkä tämän kaiken pitikin tapahtua, että kuulisin sinulta tämän. Mennään kotiin, Ilkka rakastan sinuakin.
