Ei iloa ilman taistelua
“Miten sinä jaksoit sotkeutua moiseen sotkuun, typerä tyttö? Kuka sinut nyt ottaisi, kun vatsassa kasvaa lapsi? Ja miten aiot sen kasvattaa? Älä ainakaan minun apuuni luota. Olen sinut kasvattanut, mutta en ala sinun lastasikin elättämään! Et kuulu tähän taloon. Pakkaa kamppeesi ja häivy!”
Eveliina seisoi sanattomana, pää painuksissa. Viimeinen toivonkipinä, että täti Helena antaisi hänen asua edes hetken, kunnes työpaikka löytyisi, suli pois yhdessä hetkessä.
Jospa äiti olisi elossa.
Eveliina ei ollut koskaan tavannut isäänsä. Äiti kuoli viisitoista vuotta sitten, kun humalassa autoillut mies vei hänet suojatielle. Eveliinaa uhkasi lastenkoti, kunnes yllättäen löytyi kaukainen sukulainen äidin pikkuserkku, täti Helena. Tällä oli oma hirsitalo ja vakaa työ Keskisuomessa, joten huoltajuus järjestyi mutkattomasti.
Täti asui pienen rajapitäjän laitamilla, missä kesät ovat kuumia ja talvet sateisia. Eveliina ei koskaan nähnyt nälkää; vaatteet, lämpö ja työ kasvatettiin kodin arjessa. Piha, marjapensaat, kanat ja kissat. Ehkä hellyyttä puuttui, mutta selviää sitä vähemmälläkin.
Koulussa Eveliina viihtyi ja valmistui myöhemmin opettajaseminaarista. Opiskeluvuosien huolet olivat pienet mutta nyt ne olivat jo takana. Paluu lapsuuden paikkakunnalle ei ollutkaan odotettua.
Kun täti Helena oli saanut tarpeekseen, hän jyrisi vielä viimeisen kerran:
“Nyt riittää. Häivy näkyvistä! En halua sinua täällä enää.”
“Täti Helena, saisinko edes”
“Ei! Olen sanonut sanani!”
Eveliina nosti hiljaa laukkunsa ja astui ulos ovenpieleen. Olisiko hän osannut kuvitella tällaista kotiinpaluuta? Nöyryytettynä, hylättynä ja nyt raskaana viikkoja ei ollut paljon, mutta enää ei ollut syytä piilotella.
Asunto oli löydyttävä. Eveliina käveli, silmät ajatuksissa, näkemättä juuri mitään ympärillään.
Kesä Keski-Suomessa oli satokauden täyttä aikaa. Omenapuut ja päärynät alkoivat kypsyä, herukat mustenivat pensaissaan. Joku paistoi muurinpohjalettuja, ja leipomisen tuoksu leijaili pihoista. Kuuma päivä sai Eveliinan kaipaamaan vettä. Lähellä punamullan väristä maataloa nainen työskenteli ulkokeittiössä.
“Anteeksi, saisiko vettä?” hän kysyi ujosti.
Pirkko, tanakka viisikymppinen emäntä, vilkaisi Eveliinaa. “Tule vain, jos hyvillä mielin olet.”
Hän kauhoi kaivoveden ämpäristä ja ojensi mukin Eveliinalle. Eveliina istahti terassin penkille, väsyneenä mutta kiitollisena virkistyksestä.
“Saisiko hetken istua? Onpa lämmin…”
“Toki. Mistä olet matkassa? Laukunkin kanssa liikkeellä.”
“Opettajaksi kouluttauduin Jyväskylässä juuri, mutta asuntoa ei ole. Sattuuko tiedätkö ketään, jolla olisi huonetta vuokralla?”
Pirkko tarkasteli häntä; Eveliina oli siisti, mutta kasvoilla oli levoton ilme, kuin heijastus vuoden murheista.
“Voit jäädä meille. Taloon kaipaisin eloa. Ei täällä paljon maksuja pyydetä, kunhan siististi asut. Haluatko nähdä oman huoneen?”
Ajatus vuokralaisesta Pirkkoa ilahdutti syrjäseudulla ylimääräiset eurot eivät olisi pahitteeksi. Pojat olivat lähteneet maailmalle, ja talvella seura kelpaisi.
Onnekseen Eveliina suostui heti. Huone oli pieni mutta kodikas ikkunasta näkyi pihamaan omenapuun varjo, pöytä, kaksi tuolia, sänky ja vanha koivukaappi. Juuri sopiva. Sovittuaan sopuhinnasta Eveliina vaihtoi nopeasti siistimmät vaatteet ja lähti kunnan koulutoimistoon.
Niin alkoi uusi arki: töitä, koti, töitä. Päivät kuluivat, kuin kalenterin lehdet kääntyisivät itsestään.
Eveliina ystävystyi Pirkon kanssa tämä oli lämmin ja huolehtiva, toisaalta Eveliina toi uutta iloa taloon. Eveliina autteli kotitöissä, ja iltaisin he joivat yhdessä teetä kasvihuoneen suojissa keskisuomalainen syksy antaa odottaa itseään.
Raskaus sujui vaivatta. Eveliinalle ei tullut pahoinvointia, iho pysyi heleänä, vaikka kasvot pyöristyivät. Hän kertoi Pirkolle tarinansa tavallisen, jonka moni tuntee.
Toisen opiskeluvuoden syksyllä hän rakastui Samuliin, näyttävään yliopistoperheen poikaan. Samulin tulevaisuus oli suunniteltu: opinnot, jatkotutkinnot, ura suvun jalanjäljissä. Hän hurmasi monet mutta valitsi ujon Eveliinan. Ehkä herkkä hymy, lempeät vihreät silmät tai vilpitön luonne vetosi häneen? Vai yhteinen kokemus rankasta lapsuudesta? Kuka tietää. Loppuvuodet he olivat erottamattomat, ja Eveliina näki tulevaisuutensa hänen kanssaan.
Se päivä jäi ikuisesti mieleen. Aamulla ruoka ei maistunut, hajut ällöttivät, kuvotusta jatkunut jo monta päivää. Ja kuukautiset myöhässä. “Kuinka saatoin olla huomaamatta?” pikainen apteekkikäynti, testi, vesi lasista ja odotus. Kaksi viivaa. Eveliina tuijotti testiä epäuskoisena: kaksi! Kohta olisi kevään tentit miten Samuli suhtautuisi? Lasten hankkiminen ei kuulunut heidän suunnitelmiin…
Mutta joku lämmin aalto valtasi sydämen.
“Pieni”, Eveliina kuiskasi, silittäen varovasti vatsaa.
Sinä iltana hän kertoi Samulille, joka vei hänet vanhempiensa luokse. Edesmenneen kohtaamisen muisto sai vieläkin kyyneliin: perhe ehdotti aborttia ja pyysi Eveliinaa lähtemään valmistumisen jälkeen yksin, Samulin uran tähden hän ei ollut sopiva.
Mitä Samuli vanhemmilleen sanoi, Eveliina osasi vain arvailla. Jo seuraavana päivänä Samuli tuli asunnolle, jätti kirjekuoren pöydälle ja lähti sanattomana.
Abortti ei tullut kyseeseenkään. Pieni oli jo rakas. Hän piti rahat: tiesi, että niitä vielä tarvittaisiin.
Pirkko kuunteli, halasi ja sanoi lempeästi: “Pahemminkin voisi käydä. Olet urhea kun pidit lapsen! Lapsi on siunaus, ehkä näin oli tarkoitus.”
Ajatus paluusta Samulin luo inhottaisi. Nöyryytys, miehen helppo pako.
Aika kului. Eveliina jäi äitiyslomalle, lonkaten leveäksi muuttuneessa vartalossaan. Sukupuoli ei käynyt selville, kun ultraäänestä ei saanut tolkkua. Kyllä terve lapsi riittää.
Helmikuun lopulla, eräänä lauantaiyönä, synnytys käynnistyi ja Pirkko vei hänet Jyväskylän sairaalaan. Kaikki sujui hyvin ja maailmaan tuli reipas poikavauva.
“Erkki”, Eveliina hymyili silittäen pojan pyöreää poskea.
Osastolla syntyi ystävyyksiä. Äidit kertoivat, että kaksi päivää sitten rajavartijan vaimo sai tytön. He eivät olleet naimisissa, vain asuneet yhdessä.
“Kuvittele, se mies toi kukkia, suklaata, kahvia hoitajille, tuli joka päivä jeepillä. Mutta jotain niillä meni pieleen. Nainen hoki, ettei halua lasta, kirjoitti lapun ja häipyi. Sanoi olevansa valmis vasta joskus.”
“Entä vauva?”
“Hoitajat syöttävät pullosta. Mutta rintamaitoa olisi hyvä saada kaikilla muilla on omat lapset.”
Kun pieni tyttö tuotiin ruokintaan, hoitaja kysyi:
“Jaksaisiko joku imettää? On tosi heiveröinen.”
“Voin minä,” Eveliina sanoi hiljaa, siirsi Erkin sänkyyn ja nosti tytön syliin.
“Voi kun on pieni ja vaalea! Nimetään vaikka Helinaksi.”
Viihtyisä Erkki tuntui tanakalta tytön rinnalla.
Eveliina imetti, ja tyttö tarttui ahnaasti rintaan, nukahti pian.
“Niin sanoin, heiveröinen,” hoitaja huokaisi.
Niin Eveliinasta tuli kahden lapsen imettäjä.
Hetkeä myöhemmin hoitaja kertoi, että tytön isä tuli kiittämään Eveliinaa auttamisesta. Niin Eveliina tutustui rajamies Jarkko Virtaseen pieneen, lujakatseiseen mieheen sinisine silmineen.
Kaikki synnytysosastolla ja pian puoli kaupunkia tiesi, miten tarina jatkui. Pitkään sitä kerrottiin kylillä.
Lähtöpäivänä oven edessä oli väkeä: hoitajat, lääkärit, siivoojat. Pihassa odotti maasturi, koristeltu sinisillä ja vaaleanpunaisilla ilmapalloilla. Nuori upseeri kapteenin natsat olallaan auttoi Eveliinaa kyytiin, johon Pirkko jo istuutui. Hän ojensi Eveliinalle ensin sinisen nyytin, sitten vaaleanpunaisen.
Auto huristi pois sairaalan kulmalta torvien soidessa.
Niin elämä vei uusille teille, joita ei voi ennakoida. Eveliina katsoi maisemaa, pienokaiset sylisään, Pirkko hymyili itselleen. Autossa tuoksui kukat ja puhdas vauva. Jarkko, joka oli polvillaan Eveliinan edessä sairaalassa ja pyytänyt häntä vaimokseen, ajoi nyt hiljaa, silmäillen taustapeilistä. Pieni Helina nukkui, puristaen Eveliinan pikkusormea.
Kotona odotti turvallinen keidas: rakkautta, Pirkon mustaherukkahilloa, vanha puukaappi, johon kertyisi lasten leluja, ja elämä jota ei kukaan voinut ennustaa, mutta joka tuntui vihdoin täyttyvän tarkoituksella.
