Avaimet
Mä rakastan häntä! Ja sä puhut mulle jostain typeristä asioista! En halua kuulla enää sanaakaan! Sä vaan kateellisena sekaannut mun asioihin! Jätä mut rauhaan! Hoida omat juttusi!
Riina ei huutanut. Hän karjui niin, että jopa puolikuuro naapuri, Aarne Koskinen, joka puuhasi autotallinsa vieressä, kääntyi katsomaan. Aarne ei yleensä ollut lainkaan utelias, mutta nyt Riinan ääni kantautui pihalle asti.
Ja syytä huutaa Riina mielestään todella oli.
Riinan mielestä rakastuminen oli kuin sielun tila. Hänen taukojaan saattoi huomata vain jos tunsi Riinan läpikotaisin sellaisia ihmisiä oli enää kaksi: Riinan äiti ja sisko. Mutta äiti oli poissa, ja sisko, Kaisa, ei suostunut ymmärtämään.
Rakkauden puuttuessa Riina ei oikeastaan elänyt, enemmänkin selviytyi arjen läpi. Katse harhaili, ajatukset karkasivat eivätkä antaneet keskittyä, ja hermot olivat niin riekaleina, että jopa työkaverit säälivät ääneen:
Tarvisitko sä jotain rauhoittavaa? Sun kans on nykyään tosi vaikeeta, Riinu!
Riina puri huultaan, kiristeli hiljaa hampaita ja ajatteli pahaa niistä omituisista naisista ympärillään.
Heillähän varmaan kaikki oli kunnossa: mies kotona, lapset sinkoilevat pitkin asuntoa… Mutta Riinalla? Ei miestä, ei kotia! Poika toki oli, mutta ei häntä voisi mitenkään erityisen onnistuneeksi lapseksi mainita. Jo serkkuihin verrattuna Aleksi jäi kauas: Kaisan lapset olivat nokkelampia ja lahjakkaampia. Vanhempi, Johannes, pelasi jalista ja sai koko ajan kiitettäviä, rikkoen myytin siitä, ettei urheilija muka voisi olla hyvä koulussa. Nuorempi, Siiri, lauloi ja tanssi kansanmusiikkiyhtyeessä ja oli reissannut jo melkein enemmän kuin tätinsä koko elämänsä aikana.
Se jos mikä oli katkeraa! Miksi näin oli? Kyllähän Riinakin lapsena osallistui kerhoihin ja harrasti, mutta ei oikein päässyt missään pitkälle kyllästyi pian ja vaihtoi toiseen. Mitä olisi pitänyt tehdä? Sydän sanoi, että kun mielenkiinto katoaa, pitää vaan vaihtaa harrastusta.
Näin täytyy elää! Pitää kuunnella omaa sisintään! Uutta elämää ei tule kukaan ei kanna onnea hopeatarjottimella: Ota tästä, Riina! Kaikki sinulle, ei säästellä!
Tämän Riina oli tajunnut jo nuorena. Kaisa pänttäsi kokeisiin, kun Riina oli jo menossa tansseihin:
Muista Kaisa, liika luku ei hyväksi oo! Kuka sut huolii, jos oot kaikista älykkäin? Mummohan sanoi, että nainen ei saa olla miestä viisaampi, muistatko?
No, enpä muista, eikä se noin sanonut.
Kyllä sanoi! Tiedän minä!
Muistat väärin. Mummo sanoi, että fiksu nainen ei koskaan korosta omaa paremmuuttaan. Eri asia, Riinu.
No höpö höpö, auta nyt tekemään kampaus! Mikko odottaa!
Riina säntäsi treffeille, ja Kaisa uppoutui taas kirjaan. Kaksi tuntia rauhaa oli heidän perheessään harvinaista herkkua.
Totta kai Riina rakasti Kaisaansa, enemmän kuin ketään. Siskon luonteenpiirteetkin hän tunsi melkein kuin omat taskunsa. Riina ei ollut ilkeä hajamielinen, levoton ja epävarma, mutta ei koskaan paha. Päinvastoin, herkkyyttä ja hyvyyttä hänessä oli enemmän kuin Kaisassa. Riina kantoi kotiin löytöeläimiä kaksi kissaa ja koira elivät pitkään hyvän hoidon ansiosta. Vanhemmat hyväksyivät eläimet sillä ehdolla, ettei koti muutu eläintarhaksi eikä uusia oteta. Riina piti lupauksensa, eikä pyytänyt Kaisaakaan hoitoavuksi. Elukoita hän tuntui ymmärtävän paremmin kuin ihmisiä.
Riinu, äiti pyysi sua mummolle auttamaan siivouksessa.
Mee sä, mulla on hommaa.
Ja mitä nyt muka?
Pipsa ontuu, pitää viedä eläinlääkärille.
Sehän on ontunut viikon.
Entä sitten? Se on tärkeämpää kuin mummon lakaisut! Mummo pärjää kyllä, mutta Pipsa ei pärjää yksin!
Tytöt kinastelivat, menivät kukin tahoilleen Kaisa auttoi mummoa, Riina valitsi kauneimman puseronsa. Mikko jo odotti pihalla, Pipsa oli tekosyy välttää ärsyttävä siivous.
Koulut meni omalla tavallaan. Kaisa sai stipendin, Riina valmistui jotenkin. Kuten moni.
Ammatinvalintakaan ei ollut vaikeaa Riina haaveili leipuri-kondiittorin työstä. Kakut ja leivokset olivat olleet hänen intohimonsa aina. Lapsena hän kiehnäsi herkkutiskin ääressä, mutta ei niinkään syömisen vuoksi. Hänen tapansa oli katsella kauniita kerma-ruusukkeita, sitten kotona muotoilla muovailuvahasta samanlaisia.
Taaskin siskojen tiet erosivat.
Kaisa muutti mummolle auttamaan. Mummon asunto oli lähellä yliopistoa, jossa Kaisa opiskeli. Kaikki voittivat: mummo sai seuraa, Kaisa rauhallisen asumisen ja nukkui pitempään aamulla. Kaisa esitteli tulevan miehensä, Samulin, mummolle ensimmäisenä.
Eläkää lapset, tilaa riittää kaikille!
Vaikka häät olivat pienet, iloa riitti. Kaisa, Samuli ja pian syntyvät lapset asuivat pitkään mummon kodissa. Mummo ei peitellyt, että asunto menee Kaisalle. Marjukan huone perintöosuus Riinalle jäi vanhaan työläiskortteliin.
Mummo ehti nähdä ensimmäisen lapsenlapsenlapsensa, pitää sylissäkin. Kun Johannes täytti kaksi, mummoa ei enää ollut. Vuoden verran mummo taisteli aivoinfarktin jälkeen, mutta sydän ei enää kestänyt, ja Kaisa itki hautajaisissa, kiitollisena kaikesta rakkaudesta.
Vanhemmatkaan eivät kyseenalaistaneet mummon päätöstä Kaisa oli asunnon ansainnut.
Riina ei vastustanut. Hän eli silloin uutta suhdetta, eikä välittänyt kuka mitäkin sai. Hänellä oli rakkaus!
Tai, no, rakkaus. Riina leiskui tunteessaan, mutta hänen valittu miehensä katseli muita useammin kuin häntä, oli tyytyväinen tilanteeseen: Riina tuli hänen luokseen, hoiti kodin, mutta ei koskaan jäänyt yöksi.
Mä oon vanha poikamies, Riiu. Mä en osaa, sanoi mies.
Mies huokaili taiteensa äärellä ja kehotti Riinaa siivoamaan ateljeensa. Riina nieli pettymyksen, muistaen vinon muotokuvansa nurkassa. Sellaista ei kukaan ollut hänestä ennen maalannut. Se todisti, että hän saattoi olla jollekin tärkeä.
Muotokuvan Riina sai mukaansa muistoksi, kun hän juuri kertoi miehelle raskaudestaan.
Aurinko paistoi, Riinan unelmat leijailivat korkealla uusi elämä vatsassa oli ihme. Mutta tuo ihme murtui kun mies kulmansa kurtistaen sanoi:
Lapsi? Ei oo totta!
Loppu oli niin tyhjä ja arkipäiväinen, ettei siitä edes viitsi kertoa. Unelmat poksausivat rikki, Riinan sielu hajosi pieniksi siruiksi, joita ei mikään mestarikaan enää saanut kokoon. Riinan ylpeys oli tallottu. Hän nyökkäsi, pyysi saada ottaa muotokuvan mukaan.
Muistoksi…
Se suotiin. Illalla Riina repi muotokuvansa pieniksi paloiksi, jupisten:
Mulle vielä tulee kaikki sulle ei enää mitään!
Miehen tulevia vaiheita Riina ei koskaan saanut tietää eikä kiinnostanutkaan. Hänellä oli omat murheensa: lapsi, joka syntyi, ei oikein tuonut iloa. Hän etsi pojasta isänsä piirteitä, neroutta, mutta turhaan. Aleksi kasvoi rauhalliseksi, hiljaiseksi pojaksi, ei vähääkään kiinnostunut taiteesta, vaan pelasi jalkapalloa ja shakkia. Lopulta Aleksi löysi itse tiensä shakkikerhoon. Riina kysyi:
Mitä siinä on kivaa? Sehän on tylsää!
Aleksi ei pitänyt tylsänä. Peli oli hänen mielestään tanssia kaunista ja yksinkertaista. Joskus analysoidessaan peliä hän pyörähteli huoneessa, musiikin tahtiin jota kukaan muu ei kuullut. Riina näki tämän joskus ja sätti heti:
Ei pojat tanssi! Lopeta jo!
Ainoa, joka ymmärsi Aleksia, oli serkku Siiri. Perheriidat olivat Aleksille outoja, mutta mummo painotti, että perhe on perhe. Siiri ymmärsi, kuunteli ja otti mukaan musiikin ja unelmien maailmaan.
Lapset eivät kuitenkaan saaneet itse päättää kenelle olivat sukua äidin mieli saattoi vaihtua, ja taas tuli kielto tavata serkkuja, jos Riina oli Kaisalle vihainen. Aleksi taisteli vastaan miten pystyi: raivosi, kieltäytyi syömästä kunnes äiti kyllästyi ja sanoi:
Tee mitä tahdot! Saan tarpeekseni sun natinasta!
Aleksi ei tiennyt, miksi hänen äitinsä ja Kaisa eivät tulleet toimeen. Syy löytyi siitä, että kun Aleksin isä oli kadonnut, Kaisa auttoi parhaansa mukaan, mutta kun selvisi miten mummon asunto jaettiinkin, Riinasta tuli katkera:
Ei ole reilua! Mä olen yhtä lailla lapsenlapsi!
Mä en pyytänyt mitään! Jaetaan vaikka rahat, jos myydään asunto! En halua riidellä, sanoi Kaisa.
En minä tarvitse sun almujasi! Mummo rakasti sua aina enemmän siksi sait kaiken! Ja mua… ei kukaan rakastanut.
Oikeudenmukaisuus katosi siskosten väleistä. Katkeruus rakensi pesää muistojen ja vanhojen kaunojen päälle: muistatko kun Kaisalle ostettiin nukke, sellainen jonka halusit, mutta sinun oli vihreä mekko, etkä saanut vaihtaa sinulta jäi haave toteutumatta…
Tuollaisista palasista rakentuu elämä Katkeruuden pesä oli Riinalla tiivis, Kaisalla huterampi. Kaisa puhalsi hellästi yhä uudestaan koetti avata yhteyden siskoon. Mutta joka kerta Riina puuskahti:
Sä et ole mun sisko! Ei siskot tee näin!
Surut seurasivat perässä molemmat vanhemmat kuolivat vuoden sisään. Siskot hukkuivat ahdistukseen.
Kaisa, miten tämä on mahdollista, he olivat nuoria! Riina itki.
Elämä ei kysele. Terveys on se, mihin voi vaikuttaa. Kaikki tehdään, mikä voidaan. Muuhun ei voi, Kaisa rauhoitti.
Tuntuu epäreilulta!
Niin, elämä ei todellakaan ole reilu, harva saa ansionsa mukaan, Kaisa totesi.
Luopuminen perintöoikeudesta antoi Kaisalle hengähdystä; Riina sai järjestellä vanhempien asunnon asiat.
Mä luulin, että sä viet senkin, Riina tokaisi, nykiessään takin huppuaan, vilkaisematta siskoa.
He seisoivat notaarin oven ulkopuolella Serkun autoa odottamassa.
Miksi sä sanot noin? Eihän me nyt vieraita olla, Kaisa sanoi.
En mä tiedä, kai me ollaan eri maailmaa…
Ollaanko me eri maailmaa, Riinu? Ja vaikka oltaisiin, onko sillä merkitystä?
On!
Ehkä joskus on tarkoituskin yrittää ymmärtää. Kaikki ei tule helpolla, Riina!
Sulla kaikki on helpompaa! Mies, koti, lapset. Mä olen aina yksin!
Mutta entä Aleksi?
Aleksi elää omaa elämäänsä, on enemmän teillä kuin kotona! Mä teen töitä yötä päivää!
Hänellä on hyvä olla meillä… rauhassa…
Just! Senkin otit multa! Pahaa äitiä musta teet!
Hei, Riina, mä en koskaan sanonut niin!
Oot! Sun lapset on täydellisiä! Mä ja mun Aleksi ollaan vaan viallisia!
Hui hai, Riina! Kuuntele itseäsi.
Serkku Samuli saapui auton kanssa ja löysi Kaisan yksin kyynelten keskeltä.
Miksi Riina on mulle näin julma? Kaisa nyyhkytti.
Samuli sulki Kaisan syliinsä, nyökkäsi tomerasti:
Kovapäinen luonne. Kaikki ei ole vielä opettanut häntä.
Kaisa säikähti miehensä sanoja:
Älä sano noin! Jos jotain sattuisi… en kestäisi.
Se että suret, se on hyvä, Samuli totesi. Hän ei ymmärrä kuka häntä todella rakastaa ehkä ei koskaan ymmärräkään.
Ehkä näin… Mutta silti hän on minun siskoni. Ja mä kyllä rakastan, Kaisa sanoi, pyyhkien kyyneliä. Ja Aleksi… Vielä pieni poika.
On parempi riidellä sovussa kun riidellä totta. Kaisa teki kaikkensa korjatakseen suhteen siskoonsa yhteys säilyi hyvin ohuena, mutta se oli kuitenkin olemassa.
Uudet miehet tulivat ja menivät Riinin elämästä; jäljelle jäi vain katkeruutta ja ymmärtämättömyyttä. Miksi kukaan ei halunnut pitää häntä, vaikka hän oli valmis antamaan kaiken, jopa muuttumaan miehen harrastuksiin: jos kyseessä oli metsästäjä, Riina opetteli ampumaan; kalamiehen mukana hän oppi onkimaan ja tekemään taikasyötit.
Kukaan ei kuitenkaan ottanut avaimia hänen sydämestään.
Kun Riinalla oli romanssi, Aleksi vietti aikaa enimmäkseen Kaisan perheessä. Samuli ja Kaisa pitivät Aleksia omanaan, pojalle oli oma paikansa kerrossängyssä ja tietokoneet seisoivat rivissä. Koulussakin Aleksi kulki Johanneksen mukana. Kaisa raportoi siskolleen Aleksin menestyksestä.
Hän sopisi matikkalukioon, Riinu!
Anna olla, on helpompi kun hän on samassa koulussa Johanneksen kanssa. Ja sun valvovan silmän alla!
Aleksi joutuu kulkemaan pitkään, kun asuu teillä vain harvoin.
Jatkakoon teillä tiedät mun tilanteen, nyt on meno juuri rauhoittunut.
Toki. Jatkakoon.
Kiitos! Leo on mahtava! Haluaa, että meistä tulee perhe!
Oletteko menossa naimisiin?
Ei vielä, mutta kaikki johtaa siihen! Nyt älkää sotkeko tätä! Tämä on mun onneni hetki!
Selvä, Riina. Tottahan toki.
Kaisa ei varsinaisesti pitänyt ristiinsattuneesta Leosta. Miehen vitsit olivat oudon kaksimielisiä. Aleksikin vetäytyi omiin oloihinsa äidin uuden ihastuksen vuoksi, viihtyi paremmin Kaisan kodissa.
Kun Leonardo alkoi vaatia Riinaa myymään vanhempien asunnon, Kaisa sai tietää siitä sattumalta. Tultuaan kotiin hän huomasi lasten kengät eteisessä Johanneksen ja Aleksin kengät litimärkinä.
Mitä tämä on? Pojat! Kuka kotona? Älytöntä!
Siiri, tyttöjen bändin harjoituksista, ilmestyi poikien huoneesta.
Äiti
Mikä hätänä? Siiri oli poikkeavan hermostunut.
Älä hermostu Aleksi…
Kun Kaisa avasi poikien huoneen oven, Aleksi makasi yläpedillä, selin seinään, poskella jääpussi.
Aleksi mitä on tapahtunut?
Ei mitään…
Ääni oli tukahdutettu ja haavoittunut. Kaisa ymmärsi heti, että jokin oli vialla. Aleksi ei salannut, mutta nyt ei kertonut.
Kaisa kiipesi sängylle, silitti Aleksin päätä.
Tule alas, puhutaan, jooko…
En halua!
Kaisa huokaisi, käski lapset keittiöön purkamaan ruokatuliaiset kylmään ja vaihtoi päällensä mukavat vaatteet. Hän istui hiljaa Aleksin vierelle, hipaisi poskessa tummuvaa mustelmaa.
Leo?
Vastaus oli ilmeinen. Aleksi itki tuntikausia Kaisan kainalossa. Oli epäreilua, jos puolustat äitiä, ja vieras mies lyö sua, huutaen:
Sinäkö mua tuut neuvomaan, nulikka?! Hoida nenäsi ja pysy poissa aikuisten asioista!
Aleksi näki Leon uudessa valossa se mieskään ei rakastanut hänen äitiään, vain hyödyn takia. Siirin sanat soivat Aleksin korvissa:
Näkeehän sen, kun joku oikeasti rakastaa…
Nähdä… ehkä jotkut osaavat kuulla, ehkä jotkut eivät…
Kun Leo käytti väkivaltaa Riinaan, Aleksi puolusti äitiään. Sitä seurasi kipeä mustelma ja se, että Aleksi puhui entistä harvemmin äidilleen mutta hänen ja Kaisan välille suhteesta tuli vahvempi.
Kun Kaisa kuuli esityksen, hän soitti siskolleen heti. Riina ei vastannut. Kaisa kapsahti miehensä auton kyytiin ja lähti Riinan luokse.
Pihalla Riina itki elämänsä kurjuutta Leo oli lähtenyt tavaransa kanssa, solvannut Riinaa ja jättänyt jälkeensä vain surua.
Sä et ymmärrä! Mä rakastan häntä! Riina karjui, estellen kaikkea järkeilyä.
Ketä, Riina?! Ketä sinä rakastat miestä, joka löi sun poikaa?! Kuvitteletko, että näin tehdään, jos rakastetaan? Entä Aleksi miksi hänet on hylätty? Hän on sun poikasi!
Hän on nykyään sun poikasi! Sä veit kaiken: kotini, lapseni!
Mitä minä sulta oon vienyt?!
Mun avaimet, elämän mun!
Mitkä avaimet?
Kaisa hiljeni ja näki äkkiä itsensä ja siskonsa kauempaa kaksi naista pihalla huutamassa toisilleen. Tällainenko oli heidän vanhempien ja mummon perintö? Hävittäisivätkö he nyt koko yhteytensä?
Niinpä Kaisa laski äänen hiljaisemmaksi:
Mitkä avaimet, Riina? Mitä tarkoitat?
Onnen avaimet… Sulla ne on! Missä mun?
Vasta nyt Kaisa ymmärsi, mitä sisko kaipasi. Hän huokaisi, veti Riinan syliinsä kuten äiti olisi tehnyt.
Tule tänne, voi Riinu… Miksi sun pitää aina olla niin…
Hölmö? Sitäkö sä meinasit? Riina nytkähti, vaan Kaisa puristi lujemmin.
En! Sä olet herkkä, elävä… Ja aina kaipaat rakkautta. Sen mä voin ymmärtää. Mutta en ymmärrä, miten äiti voi hylätä lapsensa jonkun miehen vuoksi. Se on väärin, Riinu, ja säkin tiedät sen. En mä ole sun avaimias ottanut! Mulla riittää omatkin avaimet hoidettavaksi, mutta yksi ero meissä on.
Mikä sitten?
Sä aina yrität ojentaa omat avaimet muille minä pidän omani itsellä.
Ja kumpi on oikein?
En tiedä. Elämä näyttää.
Ehkä se jo näytti Miten tästä eteenpäin? Kukaan ei tarvi minua!
Tarvii minä! Tarvii myös Aleksi! Eikö se riitä?
En tiedä…
Aloita siitä. Loput tulee aikanaan.
Jos ei tuu?
Sitten sun avaimet ei kuulu siihen oveen, jota oot yrittänyt avata ja se ovi pysyy suljettuna. Oletko valmis viettämään koko elämän eteisessä?
En!
No, hyvä! Haluatko lähteä Aleksin luo?
Ei se anna mulle anteeksi
Voi Riina! Sun Aleksi tietää elämästä enemmän kuin äitinsä. Mutta tämä keskustelu ei tule helpolla hän on tosi loukkaantunut.
Sen kyllä arvaan…
Teepä jotain! Oletko sä äiti vai vieras täti?
Kaisa!
No mutta Mars autoon! Anna nyt olla, Samuli kaivaa sulle nenäliinat ja sitten menoks! Lapset odottaa!
Lopulta Aleksille löytyi perhe myöhemmin, kun Riina ihan oikeasti löysi sen, mitä kaikkein eniten halusi. Aleksi jäi asumaan Kaisan luo, valitsi sen kodikseen, vaikka äidillä oli uudempi huoneisto ja uusi perhe. Riina teki kaikkensa, jotta Aleksi tunsi olevansa rakastettu ja kaivattu. Uusi miehensä oli viisaampi, antoi Aleksille aikaa, ja heidän välilleen kasvoi side, joka vuosien myötä kantoi enemmän kuin moni veriside.
Ja niin, kun Aleksi oli lähdössä armeijaan, hän halasi rakkaita aseman laiturilla, puristi isäpuolensa kättä ja sanoi:
Pidä huolta äidistä!
Komea mies, hopeaa ohimoilla, nyökkäsi vakavana:
Ja sinä pidä itsestäsi, poika. Me odotetaan!
Tiedän!
Tämän kaiken jälkeen, ymmärrän mitä äidin avaimet tarkoittivat. Oma onni on löydettävä itse, eikä sitä voi antaa toisen käteen, vaikka kuinka haluaisi. Ja joskus, avain joka kauan ei käynyt mihinkään oveen, saattaakin yllättäen avata juuri sen oikean oven, joka johdattaa kohti omaa onnellista elämää.
