Voi hyvä tavaton! Eihän tämä voi olla totta!
Olin juuri palaamassa autolla kaupasta, kun käteni nytkähti ratissa eikä ollut kaukana, etten olisi kolaroinut parkkipaikan vieressä seisovaa autoa. Se iso, tummansininen maastoauto, jonka näin ajavan ohitseni juuri sillä hetkellä, oli kovin tuttu. Onhan se Viljon naapurin auto, sillä juuri sillä minä usein olen vienyt poikiani kouluun.
Mutta nyt, kun vilkaisin tarkemmin, näin kyllä selvästi Viljon ratissa hänet ei voi sekoittaa kehenkään muuhun, sen verran monta vuotta olemme toisemme tunteneet. Sen sijaan hänen vieressään istui joku tuntematon nainen.
Hänellä oli sellainen ihan säihkyvä pipo päässään ja huulet vähän liian muhkeina kuin jotkut laittaisi, että sanotaan nyt vaikka, moni osaisi päätellä ne asiat, joita Viljon vaimo ei ehkä enää kestäisi.
Mitenkähän tämäkin pitäisi ottaa? Ajattelin hetken, että ehkä en voi noin vain antaa tämän mennä ohi. En voi vain katsoa sivusta!
Jäin seuraamaan Viljon autoa sopivan etäisyyden päästä kuin parhaissa salapoliisiromaaneissa, joita luen iltaisin. Hänen autonsa näki kyllä jo kaukaa, sillä Viljo kutsui sitä ladoksi auto oli edelleen hänen edesmenneen isänsä vanha, eikä siitä osannut luopua. Olihan se perintöä.
Viljo menetti isänsä kaksi vuotta sitten, eikä tuntunut siitä oikein toipuneen. Hänellä oli erityisen lämpimät välit isäänsä, joka oli kasvattanut poikansa yksin jo siitä asti kun Viljon äiti oli kaatunut keittiöön arvaamattoman sairauskohtauksen kourissa, juuri kun tämä teki aamupuuroa pikku-Viljolle. Poika oli vain kaksi vanha silloin. Hän itki kauan, kunnes isä, joka oli jo lähtenyt töihin eikä saanut yhteyttä vaimoonsa, kiirehti takaisin ja ymmärsi heti, että jotain oli vialla.
Se oli kova paikka. Viljon isä oli harrastanut nyrkkeilyä ja tiesi kyllä, miltä tuntuu kun isku vie kaiken ilmat pihalle ja näkö alkaa sumeta. Mutta se valoisa puoli hänen elämässään sammui äidin myötä. Äitiä ei koskaan vaivannut mikään, mutta sydän vain pysähtyi.
Moni olisi ehkä vienyt pojan mummolle tai anopille, mutta isä Viljon ei suostunut. Nämäkin asuivat liian kaukana eikä kestänyt ajatus, ettei näkisi poikaa kuin korkeintaan muutaman kerran vuodessa. Eikä myöskään jättänyt poikaa vaimonsa tädille, joka kovasti olisi halunnut kasvattaa Viljoa.
Sinun pitää järjestää elämäsi, sinä olet mies, töitäkin riittää, ja poika vaatii paljon, huolehti täti. Et sinä yksin selviä.
En tiedä miten, mutta kyllä me tästä, vastasi hänen isänsä, joka oli aina ollut käytännön miehiä.
Apu löytyi läheltä. Yläkerran leski, Hilkka-täti, eläkkeellä oleva perushoitaja, suostui vahtimaan Viljoa päivisin, kun isä oli töissä. Myöhemmin Viljo meni päiväkotiin, mutta silti arki asettui uomiinsa.
Hilkka-täti, jolla ei ollut omaa perhettä, rakasti Viljoa kuin omaa lastaan. Poika puolestaan kiintyi häneen syvästi.
Oletko sinä minun mummoni? kysyi Viljo kerran.
En, mutta saathan sinä niin kutsua, jos haluat, hymyili Hilkka-täti hellästi.
Niinpä Viljolla oli kolme mummoa ja alussa kaikilla päiväkodin tädeillä riitti ihmettelemistä, kun Viljo piirsi kolme onnittelukorttia naistenpäivään. Mutta selitys löytyi, eikä kukaan enää kummastellut.
Moni naiskasvattaja olisi varmasti huokaillut unelmiensa miehen perään; Viljon isä oli komea, järjestelmällinen ja omistautunut pojalleen, eikä tähän elämään tullut muita naisia. Kaikki energiansa isä käytti Viljoon.
Viljo pääsi koulusta ja valitsi jatko-opiskelut isänsä kanssa keskusteltuaan. Kun Viljo sitten valitti Hilkka-tädille, että tytöt eivät häntä noteeraa, tämä naurahti:
Onhan sinulla kuitenkin se Siiri, joka käy suuteloimassa sinua pyöräkellarin ovenpielessä.
Siiri jätti minut, valitti Viljo, sanoi, ettei meidän välillä ollut sitä jotain.
Ehkä tyttösi kulkee sinua vastaan ja et vain huomaa, rohkaisi Hilkka-täti.
Hän oli oikeassa. Opinnoissa hiljainen, vaaleahiuksinen opiskelijakaveri, Kaarina, auttoi Viljoa monesti kursseilla. Tyttö oli liian arka tehdäkseen aloitetta, ja Viljo taas oli tottunut siihen, että tytöt pyytävät itse. Tämänkin Hilkka-täti huomasi ja lupasi auttaa. Kaarina tuli käymään Hilkalla, ja tämä ymmärsi heti.
Ei hänellä ole ketään, Kaarina, vapaana on, sanoi Hilkka-täti hymyillen, johon Kaarinan silmissä oli jo vastaus.
Kun Viljo tuli illalla hakemaan unohtuneita vihkoja, Hilkka-täti antoi Viljolle harvinaislaatuisen mummon “läppäisyn” niskaan.
Älä kiusaa sitä tyttöä! Hänen onnensa on suoraan nenäsi alla, etkä sinä huomaa mitään!
Pian juhlittiin vaatimattomat häät. Viljon isä olisi halunnut järjestää kunnon perhejuhlat, mutta Kaarinan perhe oli vaatimattomampi eikä Viljo halunnut korostaa eroja. Hänellä ei ollut aiemmin ollut läheisiä välejä edesmenneen vaimonsa äitiin, eikä mummokaan ollut pitkään aikaan hyväksynyt Viljon perheen menetyksiä, mutta yllättävästi Viljon anoppi lämpeni ajan kanssa.
Elämä soljui eteenpäin pienessä, mutta hyvin läheisessä perheessä. Kaarina ja Viljo alkoivat haaveilla omasta lapsesta, mutta vuodet kuluivat ilman tulosta. Koitettiin kaikenlaista, käytiin lääkäreillä, mutta mitään vikaa ei löytynyt. Viljo purki huoliaan Hilkka-tädille, joka tokaisi vain:
Rauhoitu! Joskus elämässä täytyy odottaa. Ja naiseudessa ja mieheydessä tarvitsee uskoa, että kaikki tapahtuu ajallaan.
Hänkään ei ollut saanut omia lapsia, eikä elämä ollut sitä toivonut takaamaan mutta hänestä tuli kuitenkin jonkun toisen mummo, ja sen Viljo ymmärsi olevansa onnekas.
Eräänä päivänä, kun Viljo ja Kaarina olivat jo luopuneet toivosta, lääkäri totesi Kaarinan olevan raskaana. Epäusko vaihtui iloon, ja kun ensimmäinen lapsi, iloinen ja terve poika, syntyi, he olivat haltioissaan. Kaarina synnytti myöhemmin vielä tyttären ja kolmannen pojan ja vaikka tie lapsiperheeksi oli ollut pitkä, nyt he olivat monta ja onnellisia.
Aika kului, ja vanha asunto kävi ahtaaksi. Viljon isä vakuutti, että nyt pitää rakentaa talo perheelle. Kaikki säästäminen, työ ja ponnistelu keskittyivät siihen, ja välillä rahat tekivät tiukkaa. Silloin Hilkka-täti ehdotti, että vaihtaisivat asuntoja; hänen iso kolmionsa sopisi paremmin lapsiperheelle, ja hän itse muuttaisi Viljon isän kanssa heidän vanhaan asuntoonsa. Kaikki hyötyisivät.
Kului vuosia, yritys alkoi taas nousta, ja elämä muuttui paremmaksi kunnes Viljon isä sairastui vakavasti ja menehtyi nopeasti. Uutta lapsenlasta hän ei enää ehtinyt nähdä, mutta tämä nimettiin hänen mukaansa.
Arki kulki eteenpäin iloissa ja suruissa. Kaarina ystävystyi leikkipuistossa toisen äidin, Satu-Maaritin, kanssa. Heillä oli paljon yhteistä: molemmilla kiireinen perhe-elämä, kiinnostus kirjoihin ja teatteriin ja salaisuuksia, joita voi jakaa vain todellisen ystävän kanssa. Sadun miehellä oli taipumus hairahtaa sivupoluille, mutta Satu-Maarit sopeutui siihen ja vakuutti itselleen, että kaikilla miehillä on salaisuuksia. Hän ei halunnut perheensä hajoavan.
Satu-Maarit huomasi Viljon seurassa uuden naisen eräänä päivänä ja ajatteli heti pahinta. Hän seurasi autoa, joka pysähtyi pienen, viihtyisän ravintolan eteen. Hän tunnisti paikan siellä he olivat käyneet monesti omien juhliessaan.
Päässään Satu-Maarit ehti jo päättää kertoa Kaarinalle Viljon uskottomuudesta, mutta odotellessaan autossa hänen mielensä muuttui. Oliko tässä oikeastaan mitään, mistä kertoa? Oliko tämä hetken viehätys, ohimenevä, kuten hänen omankin miehensä tapaukset? Satu-Maarit vannoi, ettei sanonut mitään. Hän ymmärsi, että varma tieto tuhoaa enemmän kuin epäilys, ja yksi lause rikkoisi liian paljon.
Hetken hän murehti ja kiroili hiljaa autossaan, ennen kuin ajoi kotiin. Lapset, koti ja arki olivat tärkeämmät kuin varjojen jahtaaminen.
Kului muutama päivä, ja Kaarina soitti kutsuakseen hänet ja perheen Viljon ja Kaarinan hääpäivän juhlaan. Tämä yllätti Satu-Maaritin yleensä Viljo ja Kaarina viettivät päivänsä kahdestaan. Hän kuitenkin suostui ilomielin lähtemään.
Juhlissa kaikki oli viimeisen päälle kauniit kukat, kattaukset, koristeet ja suosikkivärit sininen ja hopea. Satu-Maarit säpsähti, kun huomasi Kaarinalla uuden sormuksen.
Juhlien kuluessa Satu-Maarit törmäsi käytävällä siihen samaan nuoreen naiseen, jota oli pitänyt Viljon salarakkaana. Tämä esittäytyi tapahtuman järjestäjäksi.
Meidän pieni firma sai ensimmäisen ison tilauksensa tänään, nainen selitti ylpeänä. Mieheni on ollut mukana laittamassa koristeita ja minä säästän voimia, kun pieni on tulossa perheeseemme.
Satu-Maarit tunsi lämpimän tyyneyden virtaavan kehoonsa. Hän kertoi lapsista ja arjesta, antoi vinkkejä äitiyteen, ja siinä hetkessä ymmärsi, kuinka helposti voisi omalla tulkinnallaan tuhota kokonaisen perheen onnen.
Palasi juhlasaliin, hymyili lämpimästi Kaarinalle ja sanoi:
Miksi sinä viivyttelet, Kaarina? Siellä sinua jo kaivataan! Juhlat ovat parhaimmillaan!
Koko illan Satu-Maarit mietti, miten herkässä koko elämä onkaan. Yksi ajattelematon sana, väärä tulkinta, ja kaikki, minkä eteen on vuosia rakennettu, voisi romahtaa.
Virhe, joka melkein maksoi sekä tämän juhlan että Viljon ja Kaarinan perheen ilon. Satu-Maarit nosti lasinsa, joi kimaltelevan kuohuvan pohjaan ja kääntyi miehensä puoleen.
Onko meillä nyt kitkerää vai makeaa, mitä sanot?
Kitkerää tällä kertaa, Satu-Maarit. Mutta huominen voi olla makeampi.
Tuona iltana opin, että maltti ja ymmärrys ovat tärkeimpiä kaikkea ei voi eikä tarvitse tietää. Kun suojelee ystäväänsä, kannattaa miettiä, suojeleeko oikeasti vai rikkoako samalla jotain paljon arvokkaampaa.
