Kate ja outo mustasukkaisuuden ansa
Aamu oli vielä sinivihreä, kun Kaarina istui sängyllään kerrostalon raukeassa hämärässä. Hän selasi somevirtaa kännykällään, vaikka numerot ruudulla muuttuivat väreiksi ja kasvot olivat kuin metsän eläimiä. Ovelta hiipi sisään Sanni, vanhempi sisar, jonka askelissa kaikui viileä tuulten soitto. Kaarina ei nostanut katsettaan, vaan sanoi:
Sanni, tarviin uuden kännykän.
Ääni oli niin tavallinen, melkein kuin olisi vaatinut toista laittamaan vielä yhdet puurohiutaleet kulhoon. Sanni, joka keräsi vaatteitaan matkalaukkuun lähtöä varten kaupungin, jonka nimi katoaa unista, kutsuu pysähtyi vain hetkeksi.
Pyydä äidiltä, hän sanoi ei-mitään tarkoittavalla äänellä.
Kaarina mulkaisi, sain harmaan katseen silmissään.
Äiti ei anna euroakaan, sanoi hän, väittää että haluan liikaa.
Sanni pakkasi viimeisen villapaidan ja suoristautui. Hänen äänensä oli lempeän väsynyt.
Ehkä äiti on oikeassa. Jos haluat jotain, tienaa se itse. Minä en ole ikuisesti täällä.
Näitä sanoja Kaarina ei voinut ymmärtää. Hän jähmettyi, naama punastui kiukusta.
Olen vasta yhdeksäntoista ja opiskelen, hän huudahti ohuella, kimakalla äänellä. Miksi minun pitäisi lisäksi tehdä töitä? Minuun on aina panostettu, ja se on aivan normaalia!
Sanni huokaisi tuulisesti eikä jäänyt enää väittelemään. Hän kääntyi sanoen:
Kuukauden päästä menen naimisiin. Hääjuhliin menee kaikki rahat. Voisit iloita puolestani saan oman perheen.
Hän nosti laukkunsa ja meni, ovi kumahti kiinni kuin marraskuun myrsky. Sanni tunsi vihaa sisällään kuin joku olisi laittanut lunta villatakin sisään: sisko ei tainnut ymmärtää, mitä kaikkea maailman reunalla odotti.
Kaarina jäi yksin sänkyyn, puristi kädessään vanhaa Nokiaa. Hänen ilmeensä pehmeni, mutta silmissä paloi outo uhma. Melkein kuiskaten hän sanoi:
Katsotaan nyt.
Tyttö hymähti. Hän painoi päänsä tyynyyn, katsoi kattoon, joka laineili kuin rakkoleväinen järvi:
Tarvitsen sinua vielä, Sanni. Pysyt vierelläni, vaikka siihen vaadittaisiin mitä.
Ajatukset alkoivat kasvaa kuin sammaleet kivien välistä hahmottomia, mutta varmoja. Hän tunsi maailman taipuvan tahtoonsa.
Lapsesta saakka Kaarinalle oli opetettu, että hänen halunsa täyttyivät. Vanhemmat toivat tuliaisia, kaikkea mitä lapsi vain keksikin pyytää. Ihmeellinen ilo sitä nimeä häntä kotona kutsuttiin, ja siitä tuli osa sielua. Kaikki saatiin heti; maailma myötäili hänen nyrkkiä.
Sanni oli opetellut elämään apurina, tekemään esitelmät, lainaamaan rahaa, laastaroimaan. Kaarina muisti hyvin, kuinka Sanni haki hänelle pääsyn yliopistoon, kirjoitti motivaatiokirjeenkin puolestaan. Sannille se oli rakkautta, Kaarinalle todiste: kaikki menee tahtoni mukaan.
Raha ei koskaan ollut ongelma. Äiti lähetti kuukausittain tilille tarpeeksi euroja juuri sen verran, että pystyi ostamaan lakritsipussit ja uuden huulipunan. Jos tarvitsi enemmän, soitti Sannille, ja tämä antoi säästöistään, ei koskaan vaatinut takaisin. Kaikki oli aina helppoa kunnes Sannin elämään astui Onni.
Onni ei ollut kuten ne muut. Hänessä oli lempeä pilke, suora huumori ja yhden hengen järvet. Sannille hän oli satukirjan ritari tukipuu, johon saattoi nojata kaikissa myrskyissä. Sanni tunsi olevansa vihdoin kotona.
Mutta sadussa on aina varjo. Onni oli mustasukkainen ei isoon ääneen, vaan pieninä kysymyksinä, äänensävyinä, pitkinä katseina. Sanni päätti olla huomioimatta, uskoa että mustasukkaisuus tarkoitti vain välittämistä, jonka kanssa voisi elää.
Kaikki oli valmiina: ilmoitus maistraattiin jätetty, juhlapaikka varattu, kutsut lähetetty, hääpuku valittu, menut mietitty, ohjelma suunniteltu. Onni loisti, elämä oli silkkaa juhlaa.
Mutta juuri silloin koitti unessa tapahtua outoa…
***
Kaarina pyöritteli kännykkää kädessään pitkän aikaa, ennen kuin uskalsi näppäillä numeron. Onni Sannin sulhanen se, jonka kanssa Sanni oli ollut niin onnellinen. Epäröimättä, Kaarina painoi luuria. Sydän takoi, mutta ääni oli kevyt ja lempeä:
Hei Onni, täällä Kaarina. Tiiätkö, musta tuntuu että Sanni unohti mut vallan. En oo nähnyt häntä viikkoon.
Hetki hiljaisuutta. Sitten Onnin ääni, jossa hämmästys helisi kuin jäälautat.
Eikö hän olekaan sun luona?
Tyytyväinen liekki syttyi Kaarinan sisälle. Jäätiin kiinni. Hän esitti ihmettelyä:
No ei todellakaan, en tiedä missä on! Miksi luulet, että olisi?
Koska Sanni ei oo ollut kotona öisin, Onnin ääni muuttui jäykäksi, ja väittää olevansa sun luona!
Oho… en oikein tiiä mitä sanoa. Soitan myöhemmin, jooko? Moi!
Kaarinan kädet vapisivat hieman, mutta siinä oli innostava värinä kuin olisi saanut uuden lelun. Hän näki jo mielessään, kuinka Onni rypistää kulmiaan, puristaa luuria nyrkissään, kuinka mustasukkaisuuden valkea valo syttyy. Ja sitten Onni kysyy asiaa, Sanni ei osaa selittää, ovet sulkeutuvat.
Mihin Sanni menisi, kun ovet lyödään kiinni? Tietenkin Kaarinan luo.
Kaarina näki jo unissaan, miten Sanni seisoo hänen ovellaan: surullinen, matkalaukku kädessä. Kaarina kiehauttaa teetä, ojentaa pullaa, kuuntelee, silittää. Ja niin, juuri silloin, kun Sanni tarvitsee siskoa eniten, Kaarina tuo huoneeseen uuden toiveen juuri sen uuden kännykän, josta on haaveillut. Sanni ei voisi kieltäytyä, ei sillä hetkellä, kun turvaa on vain yhdessä siskossa.
Kaarina nojautui takaisin tuolillaan, puhelin kimmelsi kädessä kuin meteori. Suunnitelma oli valmis. Tarvitsi vain odottaa, että uni alkaisi pyöriä hänen ohjauksessaan, niin kuin sumuinen näyttämö
***
Sanni palasi asuntoon kaupungissa, jonka nimi muuttuu hereillä ollessaan toisenlaiseksi. Hän oli juuri sopinut kondiittorin kanssa, ostanut Onnin lempparileivoksia, nähnyt mielessään illan raukean makeuden. Avain livahti lukkoon. Sisällä tuoksui kuin tummassa metsässä.
Kaksi matkalaukkua, suoraan eteisessä. Onnin kasvot, vääntyneet kuin peili veden alla.
Miksi olet pakannut tavarani? Sanni katsoi outoa näkyä hämillään. Äsken he nauroivat häiden koristelua, nyt joku oli kirjoittanut kaiken uudelleen.
Nyt riittää. Mene pois mun kämpästä, Onni murahdutti, potkaisi laukkua kuin tynnyriä. En kestä enää kaltaisiasi!
Mitä mä nyt mukamas tein? Kävin vain siskolla!
Et ollut siellä Onni puri sanoja, Siskosi juuri soitti ja kysyi, missä oikein olet, kun häntä ikävöit!
Sanni tunsi maan katoavan. Hän etsi järkeä Onnin sanoissa, mutta niissä kaikissa resonoi unen painajainen.
Eihän Kaarina niin olisi voinut… Sanni kuiskasi toivottomuudessa. Ehkä Onni oli ymmärtänyt väärin? Ehkä tämä oli unta, jotain mitä tapahtuu valoisaa yötä vasten?
Kasvot, joita hän rakasti, olivat nyt outoja katse täysin vieras. Sanni nosti laukun, kädet tärisivät kuin kevätvesi. Kysymykset pyörivät pään sisällä: Miksi? Miksi Kaarina näin? Mitä nyt?
Onni ei epäröinyt. Hän työnsi Sannin ulos käytävään, sieppasi avaimet hänen kädestään. Ovi paiskautui, ja kaikki kulat tuntuivat putoavan alas. Sanni jäi yksin, matkalaukku kädessä, kyyneleet valuivat. Kaikki suunnitelmat, yhteiset yöt, jaetut unelmat poissa yhdellä oven äänellä.
Seinää vasten nojaten hän tunsi kivien painon rinnassaan. Onnin toimia ohjasi loukattu ylpeys, tunteiden sumu ei rationaalinen pohdinta. Sanni seisoi vain pitkään, päätti lopulta soittaa ainoalle, jolle voisi.
Oletko puhunut Onnin kanssa? hän kysyi heti.
Miksi puhuisin? Enpä ole. Ehkä teillä suhde rakoilee? Mutta minä en sua jätä, Kaarinan ääni oli liian iloinen, liian päättäväinen.
Sanni katkaisi puhelun hiljaa. Hän ei halunnut uskoa Kaarinaan, ei jaksanut uskoa sen voivan olla totta. Kuin sumussa hän alkoi kiskoa laukkua hissille. Mitään ei enää pidätellyt tuossa asunnossa. Uutta työtä löytyisi muualla, ystäviä ehtisi hankkia myöhemmin. Siskolle hän oli liian monta vuotta ollut pelastusrengas.
Avain kääntyi hissin ovessa, ja tyhjyyden keskelle laskeutui outoa vapautta krhm, kipua mukana, mutta silti elämän alku…
Yön nukkui Sanni hotellissa. Kaarina asui vuokra-asunnossa, sinne hän ei tahtonut mennä.
***
Aamulla Sanni meni töihin. Silmänaluset olivat paksut, mutta meikkivoide peitti osan totuutta. Työ oli henkireikä, paikka jossa keskittyä, paikka jossa suru laimeni.
Hän asteli pomon, Markku Räsäsen, huoneen ovelle. Sydän lumisade. Hän päätti, että nyt lähtee. Ei mikään enää pidätellyt tässä kaupungissa, jonka muistot olivat liian painavia.
Markku huomasi heti, että jotakin oli tapahtunut.
Mitäs kuuluu, Sanni? Näytät vähän hauraalta.
Markku, haluan irtisanoutua, Sanni sanoi tyynesti, vaikka sisin vapisi.
Markku nojautui tuoliinsa, hymy väreili suupielissä.
Odotapa. Kuulen kyllä, että nyt on henkilökohtainen paikka. Mutta ei kannata tehdä hätäratkaisuja. Olet tärkeä meille.
Sanni aikoi inttää, mutta Markku nosti kämmentään.
Meillä olisi paikka auki Tampereen toimistossa. Hyvä palkka, ura mahdollisuudet. Yhtiö tarjoaa asunnonkin alkuajaksi. Mieti tämä olisi tilaisuus aloittaa uudessa kaupungissa.
Tampere. Tuntemattomuuden järvi. Ehkä juuri sitä Sanni kaipasi. Mutta
Markku, kiitos tarjouksesta, hän veti syvään henkeä. Pitää kuitenkin kertoa: olen pian äitiyslomalla.
Hetki hiljaisuutta. Markku vain hymyili.
Onnea! Siitähän se elämä jatkuu.
Sanni kohotti kulmiaan.
Etkö usko että se haittaa töitä?
Tietysti, mutta vain hetken. Olet meille niin tärkeä, että paikka säilyy. Mieti siirtoa. Kaikki järjestyy.
Sanni tunsi ensimmäistä kertaa moneen päivään, kuinka raskas taakka nousi hieman irti harteilta. Joku uskoi häneen.
Hyvä on, Markku. Hyväksyn siirron.
Illalla Sanni istui hotellissa, avasi läppärin ja selasi lentolippuja: HelsinkiTampere. Sormi jäi hetkeksi leijumaan kohdalle Osta lippu. Hän ei ollut ehtinyt kertoa Onnille raskaudesta. Ei ollut aikaa iloon enää sillä ei ollut väliä.
“Vahvista osto” ruudulla välkähti ilmoitus. Yhdensuuntainen lento tuntemattomaan.
Ikkunasta katsottuna taivas painui alas sinisenä. Jossain siellä, Tampereen yllä, odotti tyhjä kartta. Uusi alku. Huomenna kaikki muuttuisi.
***
Tästä kaikesta oli kummallisesti kolme vuotta. Onni oli alussa varma: Sanni palaisi katuvana hänhän oli se, jolle muut aina lopulta pyysivät anteeksi. Hän valmisteli anteeksiantoaan, jopa ehkä ripauksen paheksuntaa. Mutta Sanni ei tullut. Ei soittanut. Ei edes yrittänyt ottaa yhteyttä.
Pian joku vanha yhteinen ystävä mainitsi: Sanni työskentelee nyt Tampereella. “Hyvä duunipaikka siellä”, ystävä sanoi. Onni nyökkäsi kuin asia ei liikuttaisi, mutta tunsi poltetun maan sisimmässään. Hänen kävi selväksi Sanni ei palaa.
Sillä välin Kaarina alkoi ilmestyä hänen ovelleen, vaatia Sannin numeroa, valitella yksinäisyyttään. Onni havahtui näkemään kuinka pinnallinen Kaarina oli, miten kaikki perustui vain siihen, mitä voisi saada. Hän tajusi, että Kaarina oli järjestänyt kaiken. Soittanut, sanonut sanat, kylvänyt epäilyn.
Tiedätkö, minä en enää halua nähdä sua, Onni sanoi väsyneenä. Nyt selviät omillasi.
Kaarina pyöräytti päätään, paiskasi oven, katosi tuuleen.
Vuosia kului. Työmatka vei Onnin kerran Tampereen laitamille. Syksyn lehdet paloivat kultaisina, ilma tuoksui uudelta. Hän päätti kävellä puistossa.
Samanlaisena päivänä hän näki heidät.
Kolme yhdessä: nainen, mies ja pieni tyttö. Nainen nauroi, heitti vaahteranlehtiä, lapsi kiljui ilosta. Tyttö oli kuin vesipisara kiharat, pulleat posket, silmät kuin Sannilla. Sydän muljahti. Katse jäi kiinni.
Ja silloin nainen kääntyi. Se oli Sanni.
Hän oli muuttunut vähän silmissä rauha, kasvoissa uudenlainen lämpö. Vierellä miestä, jolla oli tyyni hymy ja tukeva olemus. Käsi Sannin olalla, Sanni nojasi kevyesti, kuin olisi aina kuulunut siihen.
Onnin sisällä oli hiljaista surua. Tuo outo mies antoi Sannille sen, mitä hän ei koskaan pystynyt: varmuutta, lempeyttä ja luottamusta ilman ehtoja.
Sanni nauroi iloisesti, otti lasta kädestä. Kolmikko katosi vaahteraviiman sekaan. Onni seisoi katsomassa heidän peräänsä, ja ymmärsi: kaikki on nyt tässä.
Hän olisi voinut huutaa, vilkuttaa, pyytää anteeksi. Mutta mitä hyvää se toisi? Palauttaisi vain kivut.
Niinpä hän kääntyi, kun viimeiset lehdet pyörivät jaloissa.
Olkoon hän onnellinen. Vaikka ilman minua…
