Sinähän ymmärrät, että nyt on vaikea hetki ihmisellä. Vaimo heitti ulos, töistäkin joutui lähtemään… Eihän sitä voi asemallekaan jättää yöksi? Samuli katsoi vaimoaan kuin syyllinen, kietoen käsissään tiskirättiä. Hän näytti siltä, kuin olisi juuri rikkonut jonkin rakkaan koriste-esineen, vaikka puhuttiin vain hänen pikkuserkkunsa vierailusta.
Sini huokaisi raskaasti ja laski kauppakassit lattialle. Kassit painoivat, töissä oli ollut sekava päivä tilinpäätös, verotarkastus, selkäkin kipeänä. Viimeisenä hän halusi keskustella Jussin ongelmista, miehen serkusta, jonka oli nähnyt ehkä kolme kertaa kahdenkymmenen aviovuoden aikana.
Samuli, meillä on kaksio, ei mikään majatalo, hän huomautti väsyneenä riisuen saappaansa. Jussilla on ihan oma asunto Jyväskylässä. Miksei hän mene sinne?
No kun se vuokraa sitä, että saisi maksettua lainaa siitä pojan yksiöstä. Joku monimutkainen järjestely, en itsekään ihan tajunnut. Hän sanoo, että haluaa saada töitä Helsingistä. Vain viikko, korkeintaan ehkä kymmenen päivää. Ehtii haastattelut hoitaa.
Sini meni keittiöön, kaatoi itselleen vettä. Samuli laahusti perässä, kasvot täynnä toivoa. Samuli oli hyvä mies kiltti, rauhallinen, ahkera. Mutta hänellä oli yksi paha puute: hän ei osannut sanoa ei sukulaisilleen. Etenkään Jussille, suvun ikuiselle kulkijalle, joka tuntui aina tarvitsevan erityishuomiota.
Olkoon sitten, Sini nosti kätensä, ettei jaksanut enää kinata. Viikko on viikko. Mutta kerro hänelle heti, että meillä on omat aamu- ja iltarutiinit. Ylös kuudelta, nukkumaan yhdeltätoista. Ei juhlia, ei ylimääräisiä tyyppejä.
Jussi saapui seuraavana iltana. Hän änki eteiseen ison ruudullisen kassin kanssa, joka haisi vähän junavaunulta ja hieman happamalta, ja otti heti tilan haltuunsa. Jussi oli Samulia kookkaampi, äänekkäämpi ja sumeilematon.
No niin, emäntä! hän huusi yrittäen halata Siniä, joka ehti väistää. Kyllä teillekin vieras sopii! Olen hissuksiin kuin järvi juhannuksen jälkeen. Tarvitsen enää sängyn nurkasta ja pistorasian, haha.
Ensimmäiset kolme päivää menivät yllättävän rauhallisesti. Jussi nukkui puoleenpäivään olohuoneen sohvalla, kävi iltapäivällä töitä katsomassa ja palasi illalliselle. Ruokaa kului kuin armeijassa. Sini huomasi yllätyksekseen, että iso kattilallinen hernekeittoa, joka aiemmin riitti pariksi päiväksi, hävisi yhdessä illassa. Pihvit, joita paistettiin kahdeksi illaksi, katosivat jo aamuun mennessä.
Tää Helsinki-ilma kasvattaa nälän, Jussi nauroi pyyhkien kastiketta patonginpalalla. Sitä pitäisi täällä tulla ilmalla toimeen, mutta pakko syödä sydän täyteen.
Sini ei sanoillaan moittinut, vaan päätti alkaa ostaa enemmän ruokaa. Vieraalle kun ei sovi napista.
Viikonloppuna, kun määräaika lähestyi, Sini mainitsi varovasti ruokapöydässä:
No Jussi, joko työjutut ovat edenneet mihinkään?
Jussi synkkeni, laski haarukan ja teki raskaan ilmeen.
Kuule Sini, kaikkialla vaan petkutetaan. Lupaa palkkaa kolmetuhatta, joustava työ mutta sitten paljastuu, että pitää vaan puhelinmyydä tai pyörittää Volttia. Mulla on sentään ammattikorkeakoulupaperit. Ei sitä voi mihin tahansa mennä. Mutta yksi paikka on kiikarissa. Sanoi soittavansa maanantaina. Odotetaan nyt pari päivää.
Pari päivää? Sini katsahti miestään. Samuli rouskutti salaattia eikä uskaltanut nostaa katsettaan.
Niin. Ethän sinä viikonloppuna muutenkaan minut pois potkaise? Jussi räväytti hymyilevän hymynsä. Käydään Samulin kanssa vaikka autotallissa puhumassa miesten juttuja.
Sini myöntyi. Ajatteli, että pari päivää eivät maailmaa kaada.
Mutta maanantai vaihtui tiistaiksi, tiistai keskiviikoksi, eikä sitä soittoa hyvästä firmasta kuulunut. Jussi lakkasi käymästä ulkona aamuisin. Sini kohtasi töistä palatessaan saman näkymän joka päivä: sohva levitetty, televisio päällä, pöydällä keksiä ja tyhjiä mukeja, ilmassa vanha deodorantti ja kaljan käry.
Soititko tänään sinne töihin? Sini kysyi.
Soitin, Jussi mumisi tuijottaen telkkaria. Henkilöstöihminen kipeänä. Sanoi, että ensi viikolla ottavat yhteyttä. Hei, Sini, loppuukohan meiltä majoneesi? Sandwichin tekeminen olisi mielessä, jääkaapissa on vaan kylmä ilma.
Se meiltä särähti Sinille. Hän ei sanonut mitään, mutta ärtymys alkoi kiehua sisällä. Jussi oli ottanut kodin omakseen. Käytti Samulin (kallista, apteekista ostettua) shampoota, veti villahuovan päälleen, vaihtoi kanavaa vaikka Sini yritti katsoa uutisia.
Kuukausi kului. Lumen alta paljastui loskaa, ja elämä tuntui samalla tavalla pehmenneeltä ja likaiselta.
Eräänä iltana Sini romahti. Samuli istui keittiössä korjaamassa leivänpaahdinta, kun Sini astui sisään ja sulki oven tiukasti perässään.
Samuli, nyt jutellaan. Oikeasti.
Jussista vai? Mies lyyhistyi heti.
Jussista. Kuukausi on mennyt. Hän ei tee töitä. Ei etsi mitään. Makaa sohvalla, syö meidän ruoat ja ei aio lähteä. Mun koti on muuttunut asuntolaksi. En voi kulkea olohuoneessa aamutakissa, kun siellä köllöttää vieras mies. Tämä ei voi jatkua.
Sini, olen puhunut hänen kanssaan. Hän väittää kaiken järjestyvän pian. Sillä vaan on huonoa tuuria. En mä voi oikeasti heittää omaa serkkua pihalle. Muistatko mitä mun äiti sanoi? Aina pitää auttaa sukua.
Sinun äitisi asuu Rovaniemellä, eikä näe millaista täällä on. Samuli, meidän talous natisee liitoksissaan. Ruokaan menee kaksinkertaisesti, sähkölasku pomppaa hanasta tulee vettä kuin Kemijoesta, valot palavat joka huoneessa. Pitäisi edes osallistua kuluun!
Sillä ei ole nyt rahaa, Samuli mutisi. Sillä on luottokortit jäädytettynä. Sanoi minulle eilen.
Sini istahti tuolille, maa tuntui katoavan alta.
Niinkö. Ja kauanko sinä olet tiennyt tämän?
Muutaman päivän. Hän lupasi, että kun saa töitä, alkaa maksaa takaisin. Sini, jaksaisitko vielä. Kevät tulee pian, varmasti kaipaa apua rakennuksellekin, jos ei muualle pääse.
Jaksaisit vielä. Siitä tuli koko kevään teema.
Kevät tuli ja meni. Jussi ei rakentamaan mennyt selitti, että välilevy on huono ja nostaminen kielletty. Mutta tuoppeja hän nosteli harva se ilta. Sini huomasi viinan katoavan kaapista. Ensin vähän kerrassaan, mutta kun Samulin syntymäpäivälahjaksi saatu konjakki katosi, syntyi kunnon meteli.
En minä sitä ottanut! Jussi raivosi. Teet musta varkaan! Vai pitäisikö sun katsoa peiliin, vai kenties Samuli juo kaapit salaa tyhjäksi!
Älä puhu mun vaimolle noin! Samuli koetti puolustaa, mutta laimeasti.
Hillitse tuota akkaasi! Joko pieni naukku on liikaa sukulaiselle? Kyllä mä vielä joskus maksan koko laatikollisen teille takaisin!
Silloin Sini asetti ensimmäistä kertaa rajat: Jussi lähtee viikon loppuun mennessä, muuten hän hakee avioeroa ja alkaa selvittää asunnon jakoa. Kaksio oli ostettu avioliitossa, mutta Sinin vanhemmat maksoivat alkusijoituksen ja hän oli suurimmaksi osaksi hoitanut lainat pääkirjanpitäjän palkallaan.
Samuli pelästyi. Hän teki pitkään sovittelua, poltti taukoamatta tupakkaa parvekkeella Jussin kanssa. Jussi kulki hiljaisena, mulkoili Siniä, mutta oli hiljaisempi.
Alkoi näyttää, että ratkaisu löytyisi. Jussi kertoi löytäneensä huoneen Vantaalta ja olevansa muuttamassa kahden viikon päästä, kun saa ensimmäisen palkan (hän muka aloitti vartijana).
Sini helpottui. Kaksi viikkoa menee vielä.
Mutta viikon päästä Jussi tuli kotiin käsi paketissa.
Kaaduin tuumi dramaattisesti. Portaat, nilkka nyrjähti, käsi murtui.
Sini katsoi kipsikäteen ja tajusi: tämä on lopullista. Ei töitä, ei muuttoa.
Et kai sä nyt vammaista pois heitä? Jussi virnisti. Sinin silmissä hän näki ilkikurista pilkettä. Hän oli löytänyt täydellisen tavan jäädä.
Kesästä tuli painajainen. Jussi vaati “vammojensa vuoksi” jatkuvaa palvelua. “Sini, leikkaa leipää, ei käsi taivu”, “Sini, selkään pitäisi hieroa rasvaa, en ylety”. Viimeiseen Sini vastasi niin napakasti, ettei Jussi toistanut pyyntöä, mutta tunnelma ei siitä kohentunut.
Samuli vietti kaiken vapaa-ajan töissä, lisävuoroilla ja urakoissa. Hän karkasi kotoa jättääkseen vaimonsa yksin ongelman kanssa. Sini alkoi viipyä iltaisin pidempään puistossa, kahvilassa missä vain, ettei tarvitsisi astua omaan kotiinsa, jossa “Kuningas Jussi” hallitsi.
Aikaa kului puoli vuotta, sitten kahdeksan kuukautta. Kipsi otettiin jo aika sitten pois, mutta Jussi “kuntoutti kättä” ja valitti säitä. Hän siirsi olohuoneen kalusteet omaan järjestykseensä. Jopa toi pari kertaa hämäriä kavereita taloon, kun isäntäväki oli poissa (naapuri kertoi). Kaikkiin huomautuksiin Jussi vastasi ärhäkkyydellä:
Teillä on velvollisuus! Olen sukua! Kolmio (vaikka kyseessä oli kaksio, mutta Jussi laski keittiön asuinhuoneeksi), ette nyt kai tilasta ressaa? En minä kenenkään makuuhuoneeseen tule!
Sinin sietokyky ylittyi marraskuussa tasan vuosi Jussin saapumisesta.
Hän tuli kotiin poikkeuksellisen aikaisin päänsärky oli yltynyt töissä. Oven avatessaan hän kuuli kovaa musiikkia ja naisen naurua.
Eteisessä oli ventovieraan naisen kengät, likaiset ja vanhat. Naulakossa roikkui halpa takki. Olohuoneessa Jussi kölli sohvalla kainalossaan tupeerauspäinen nainen, molemmat tupakoivat kylmästi improvisoidun tarjoilun keskellä, jääkaapista haetut herkut ripoteltuna pitkin pöytää.
Ahaa, emäntä on kotona! Jussi sopersi. Tässä on Susanna. Mun innoittajani!
Sinillä napsahti päässä. Hiljaa, tyynesti.
Ulos, hän sanoi hiljaa.
Mitä? Jussi hämmentyi. Sini, älä nyt pillastu. Susanna on ihan kohta menossa. Meillä vain pieni ilta…
Ulos. Heti. Molemmat. Viisi minuuttia aikaa pakata.
Oletko järjiltäsi? Jussi nousi, naama punaisena. Minne minä yöksi menisin? Tämäkin on minun kotini! Samuli on isäntä! Mikä sinä olet? Munilla eläjä!
Hän lähestyi. Sini ei liikahtanut vaan kaivoi puhelimen.
Soitan poliisit.
Soita vaan! Jussi huusi. Ne ei tee sulle mitään! Olen perhettä! Samuli kutsui!
Sini painoi numeron.
Poliisi? Tarvitsen partion. Osoite… Tuntemattomat ihmiset asunnossani, uhkaavat, humalassa, eivät ole kirjoilla. Olen omistaja. Odotan.
Susanna selveni poliisit kuultuaan välittömästi, nappasi takkinsa ja kengät ja livahti ovesta. Jussi jäi. Hän sytytti tupakan ja virnuili.
Katsotaan nyt. Samuli tulee kotiin vielä ja näytetään sulle. Vie oma serkku poliisille, kamala akka.
Sini meni keittiöön, lukitsi oven ja soitti Samulille.
Laitoin poliisit tulemaan, hän sanoi heti. Sun serkku toi naisen, joi ja ärhenteli, kävi kimppuun. Jos alat puolustella häntä, älä edes tule kotiin. Haen eroa huomenna.
Luurissa hetkeksi hiljeni. Sitten Samuli sanoi väsyneellä äänellä:
Teen niin kuin sinun paras on. Olen loppu.
Poliisit tulivat nopeasti. Kaksi rotevaa, kuoleman rauhallista nuorempaa konstaapelia.
Kuka on omistaja? kysyi vanhempi, vilkaisten savuista olohuonetta ja sohvalla lojuvaa Jussia.
Minä olen, Sini näytti henkilöllisyystodistuksen ja lainhuudon. Kaksio yhteisessä omistuksessa. Tämä henkilö ei ole kirjoilla, asuu minua vastaan, uhkailee. Haluaisin hänet pois kodistani.
Poliisi kääntyi Jussiin.
Henkilöllisyystodistus, kiitos.
Jussi kaivoi passin.
Olen Samulin serkku! Minullakin on oikeus olla täällä! Käyn vieraisilla!
Konstaapeli selasi passia.
Jyväskylän kirjoilla, ei Helsingin kirjauksia. Asunnon toinen omistaja vaatii poistumaan. Ei oleskeluperustetta ilman molempien suostumusta. Pakkaa kamasi.
Teillä ei ole oikeutta! Jussi karjui. Samuli tulee kohta ja vahvistaa.
Sitten se on riita-asia, oikeudessa selviää, poliisi sanoi levollisesti. Nyt kuitenkin toinen omistaja vaatii sinua poistumaan, etkä ole kirjoilla. Olet selvästi humalassa ja aiheutat häiriötä. Naapuritkin ovat valittaneet melusta. Lähdet nyt itse, tai viemme sinut putkaan. Voit saada sakot tai muutaman päivän.
Jussi katsoi poliiseja, Siniä tajusi, ettei peliä enää ollut. Hänen röyhkeytensä ei tehonnut virkapukuun.
Hyvä on… teeliskää sillä omalla asunnollanne. Mutta tätä en unohda.
Tavaroiden keräilyyn meni kaksikymmentä minuuttia. Jussi paiskoi vaatteitaan kassiin, kiroili, ja yritti samalla tahallaan rikkoa huonekaluja. Poliisit seisoivat ovenpielessä.
Kun Jussi viimein poistui, Samuli saapui ovesta. Hän näytti kymmenen vuotta vanhemmalta.
Samuli! Jussi huusi. Sano jotain! Sun vaimo ajaa mut kadulle! Olen sun sukusi!
Samuli katsoi veljeään pitkään. Sitten Siniin, sitten taas tyhjään pulloon ja tupakantumppeihin.
Jussi, lähde pois, hän sanoi hiljaa.
Mitä? Sinäkin? Naisen takia?
Sinä asuit vuoden meidän kustannuksella, Samuli sanoi hiljaa. Sinä valehtelit. Loukkasit Siniä. Muutit kotimme kaatopaikaksi. Kestin tätä koska olet sukua, mutta nyt riittää. Palaa Jyväskylään. Rahaa en enää anna.
Jussi seisoi hämmästyneenä. Mutta lähti. Iski oven kiinni perässään ja poliisit varmistivat hänen lähtönsä.
Kiitos, Sini nyökkäsi poliisille.
Lukko kannattaa vaihtaa, mies ohjeisti. Nämä sukulaiset tapaa yrittää takaisin.
Kun ovi sulkeutui heidän jälkeensä, kotiin tuli rauha. Samuli avasi ikkunan, päästi sisään marraskuun viiman, ja alkoi kerätä tumpit matolta.
Sini seisoi vieressä ja kosketti miehensä olkapäätä.
Anteeksi, Samuli sanoi hiljaa. Olisi pitänyt hoitaa tuo itse. Aikaisemmin.
Pääasia, että se on ohitse, Sini vastasi.
Seuraava viikonloppu meni suursiivouksessa. Sohva vietiin roskiin, koska sitä ei enää voinut käyttää. Lukkoseppä kävi vaihtamassa ulko-oven lukon, Samuli ehdotti sitä ilman kehotusta.
Jussi soitti pari kertaa tuntemattomista numeroista rahaa pyytäen, uhaten, vetoamalla sääliin. Samuli vain katkaisi puhelun ja esti numeron.
Elämä palasi pikkuhiljaa normaaliksi. Sini palasi kotiin rentona, keittiö tuoksui taas ruoalle eikä nuhjuiselle paidalle. Samulikin tuntui oppineen tärkeimmän opetuksen elämässään: perhe on niitä, jotka kunnioittavat ja tukevat, eivätkä niitä, jotka vain käyttävät toisen hyvyyttä hyväkseen.
Joskus oma koti on suojeltava kaikelta, jopa omilta sukulaisilta. Ja vasta sitten voi arvostaa rauhaa ja omaa arvoaan.
Ihmissuhteissa tärkeintä on oppia rajat, sillä vain niin oma koti pysyy kodilta.
