Ilman turhia sanoja

Ilman turhia sanoja

Istuin eilisillan jälkeen keittiön pöydän ääressä, hieman rentoutuneena tuhdin lohikeiton ja ruisleipien jälkeen. Katseeni siirtyi hiljaa Saaraan, joka nosti juuri lasillisen valkoviiniä huulilleen. Ravintolan himmeä valo sai hänen piirteensä näyttämään tavallistakin herkemmiltä ja silmiin syttyi lämmin hohde. Poskilla oli pieni, luonnollinen puna, ja silmien pilkahdus muistutti kynttilän valoa.

“No, mitä mieltä oot? Tyytyväinen?” kysyin, äänessäni kevyt, huolettoman oloinen sävy. Tekstissäkin se kuulostaisi siltä kuin sanat vain lipsahtaisivat ulos ilman isompaa ajattelua.

Saara laski lasinsa pöytään ja hymyili.

“No totta kai. Keksit aina paikat, joissa oikeasti viihdyn. Täällä on niin rauhallista ja lämmin tunnelma.” Hän vilkaisi ympärilleen salin puolella.

Nyökkäsin hiljaa. Pidin tästä paikasta. Meidän ravintolassamme Erottajan kulmassa ei ollut liikaa koreilua, ei prameita pöytäliinoja enemmän sellainen vähäeleinen viihtyvyys, juuri mitä arvostan. Valot eivät häikäisseet, taustalla soiva jazz antoi keskustelulle tilaa, ja tarjoilijat liikkuivat rauhallisesti, kiirehtimättä tai sähellystä aiheuttamatta.

Olin tuonut Saaran tänne jo viidennen kerran viimeisen puolen vuoden kuluessa. Jokainen ilta oli jättänyt jälkensä, erityisesti sen helposti tunnistettavan tunnelman vuoksi. Aina laskun tullessa maksoin siitä sen kummemmin miettimättä. Euroina laskettuna ilta ei ollut halpa, mutta se tuntui oikealta.

“Tiedätkö”, aloitti Saara pyöritellen lautasliinaa sormissaan, “mä mietin… mentäisiinkö viikonlopuksi johonkin muualle? Tuntuu, että arki vähän puuduttaa.”

“Katotaan,” vastasin pidättyvästi, yritin peitellä epäröintiäni. “Nyt töissä vähän hankala tilanne, niin kuin varmaan tiedät.”

Saaran ilme synkistyi hetkeksi silmistä vilahti pieni pettymys. Hän kuitenkin hymyili taas, peittäen nopeasti sen, mikä olisi voinut jäädä leijumaan välillemme.

“Ymmärränhän minä. Sä oot aina niin vastuullinen”, hän sanoi, vähän lempeästi mutta huvittuneen oloisena.

Tarjoilija saapui kaikessa rauhassa menun kanssa; hänkin kuului tämän paikan tunnelmaan.

“Me voitais ottaa talon jälkiruoka, kiitos. Ja toinen pullo samaa viiniä”, sanoin, en jäänyt epäröimään.

Saara piirsi sormellaan lasin reunaa, ääni kimpoili kevyesti musiikin lomassa. Hän nosti katseensa minuun, eikä katseessa ollut pelkästään valoa.

“Sä oot tänään vähän… etäinen”, hän sanoi hiljaa, ääni matalampana, ettei ympärillä kukaan kuulisi.

Kohautin olkapäitäni.

“Väsynyt vaan. Töissä on ollut kamalaa”, vastasin, enkä valehdellut.

Viime viikoista ei ollut tullut yhtään helpompaa. Palaverit vaihtelivat viime hetken deadliniehin, ja joka aamu tuntui, että olisin saanut vapaata yöllä vain hetken verran. Mutta ei kyse ollut pelkästään töistä.

Olin pari päivää aiemmin, aivan sattumalta, törmännyt Saaran someprofiiliin, josta en ollut tiennyt mitään. Kuvia, postauksia kavereiden kanssa, mutta sitten hän ja mies, jolle hän hymyili samalla tavoin kuin joskus minulle. Kuvatekstit olivat viattoman oloisia: “Paras seura”, “Inspiraation lähde”. Ja julkaisujen päivämäärät… juuri niitä iltoja, kun Saara väitti, ettei ehtinyt nähdä.

Aluksi en uskonut. Selitin ne yksittäisiksi kohtaamisiksi, työkavereiksi. Mutta tarkistin uudestaan. Huomasin toisenkin miehen kommentoineen yhteiskuvaamme tästä samasta ravintolasta: “Ihana ilta taas kanssasi, toivottavasti nähdään pian” ja sydänhymiö. Nimi oli Mikko.

En pystynyt olemaan välittämättä. Join hitaasti viiniä, yritin kiinnittää huomioni makuun ja lämpöön kehossani, mutta ajatukset kiersivät samaa kehää kuvien ja sanojen ympärillä.

En aikonut tehdä kohtausta. En jaksanut kuulustella, riidellä tai tilittää tunteitani kynttilänvalossa jonkun jazzin hämyyn. Päätin, että nyt riittää, mutta halusin myös, että Saara muistaisi tämän hetken. Että tämä olisi selkeä päätös eikä vain hetken mielijohteesta tehty katoaminen.

Illan viimeinen tarjoilija, tyynen rauhallinen nuori mies, toi laskun reiluksi kasvanut, mutta ei mikään shokki minulle. Otin lompakkoni esille, avasin nahkakantisen laskun ja teeskentelin vilkaisevani summia. Oikeastaan olin päättänyt jo kaiken aiemmin. Katsoin Saaraa, tällä kertaa suoraan ja ilman hymyä.

“Tiedätkö, maksan tänään pelkästään oman osuuteni. Sinun täytyy hoitaa omasi nyt itse”, sanoin tyynesti, kuin se olisi ollut normaalia.

Saara meni hetkessä punaiseksi. Hänen sormensa puristuivat nyrkkiin pöydällä. Sanat eivät meinanneet löytyä.

“Eemeli, ei tää ole hauskaa”, hän lopulta sai sanottua.

“En vitsaile”, sanoin hiljaa ja laskin laskun hänen eteensä. “Eikö sulla ole tarpeeksi? Soita vaikka Mikolle. Kuvittelitko oikeasti, etten huomaa? Että voisit tehdä näin?”

Saaran silmät levisivät. Katseessa vilahti hämmennystä ja kiukkua.

“En tiedä, mistä puhut”, hän sanoi käheästi, ja se kuulosti melkein pyynnöltä, kuin hän pyytäisi löytämään hänet uudestaan.

“Sääli”, tokaisin nopeasti ja nousin pöydästä. “Jään odottamaan, että hoidat tämän loppuun ite.”

Jätin pöydälle täsmälleen oman osuuteni euroina, otin takkini ja lähdin kaikessa rauhassa kohti ulko-ovea.

Selkäni takaa kuulin Saaran yrittävän epätoivoisesti selittää tilannetta tarjoilijalle, ääni murtui epävarmana. En pysähtynyt. Jatkoin kulkuani kohti yötä, ja jokainen askel helpotti oloa. Ei vahingonilosta eikä voitonriemusta, vaan siitä, että vihdoin sanoin sen, mikä piti sanoa.

Ulkona syksyinen Helsinki hohkasi kosteana ja lämpimänä, katulamppujen valot leikkivät kivetyksellä. Ihmiset kulkivat omia polkujaan, kotiin, baareihin tai koiralenkille Töölönlahdelle. Elämä jatkui, ja se tuntui oikealta.

Ajattelin, kuinka kummallista elämä on vielä kuukausi sitten olin varma, että Saara oli “se oikea” minulle. Ei täydellinen, mutta minun ihmistäni. Muistin hetket, kun valitsin hänelle uuden puhelimen synttärilahjaksi, kun halusin löytää juuri oikeanlaisen kirjan, kun vein hänet suosikki kahvilaansa. Muistin, kun hän hymyili ja hihkaisi ilosta saadessaan yllätyslahjaksi teatterilipun tai uudet korvakorut.

Olin kantanut ylpeänä vastuuta; nyt ymmärsin, että minulle tärkein asia olikin ollut peli. Tai oikeammin että minä olin vain sivuhahmo jonkun toisen pelissä. Se ei enää sattunut. Sisällä tuntui sama kuin kylmässä kahvissa, joka on jäähtynyt pöydälle.

Puhelin värähti farkun taskussani. Saaralta: “Oli aika matala veto. Olisit voinut vain sanoa, että se on ohi.”

Pysähdyin Akateemisen kirjakaupan ikkunalle ja katselin hetken värikkäitä selkämyksiä. Sitten vastasin: “Niin juuri tein.”

Laitoin puhelimen äänettömälle. En halunnut tänään enempää keskustelua tai selittelyjä. Kaikki on jo sanottu.

Edessä oli pitkä ilta, ja ensikertaa pitkään aikaan tuntui siltä, että saisin päättää, miten elän. Voisin mennä pubiin, jossa minut tunnettiin nimeltä, ottaa oluen, istua ja katsella liikennettä ikkunasta. Tai polkea kotiin, painaa soimaan omia suosikkibiisejäni niitä, joita Saara ei sietänyt ja nukkua pitkään. Tai soittaa Lauri-vanhalle ystävälle, jonka kanssa en ollut ehtinyt nähdä puoleen vuoteen, ja sopia treffit, vain höpöttää ja muistella nuoruutta.

Valinta oli minun, ja se tuntui hyvältä. Aidosti hyvältä.

**********

Seuraavana aamuna heräsin ennen herätyskelloa, huoneessa oli rauhaisaa ja ulkoa kantautui kaupungin heräilevä ääni. Venytin, annoin lihaksille tilaa ja tajusin: sitä tuttua painolastia ei ollut rinnassa enää. Oli vain outo keveys ja tunne kuin sade olisi vihdoin hellittänyt.

Kävin pitkän suihkun, vesi tuntui huuhtovan viimeisetkin jännitteet. Annoin itselleni luvan vain olla olemassa, hetkessä, ilman että oli pakko ratkaista tai selittää mitään.

Keitin kahvia. Paksu, vastajauhetun kahvin tuoksu täytti keittiön. Otin kupin ja astelin parvekkeelle.

Aamu oli selkeä ja kirpeä, kadulla autot jo hurisivat, jossain naapuripihalla lapset leikkivät ennen koulua. Jossain tuoksui sekä tuore leipä että lähikahvilasta kantautuva paahtokahvi. Join, hengitin, katselin kaupungin heräilyä.

En kiirehtinyt katsomaan puhelinta. Halusin vielä hetken pitää tämän hiljaisuuden ja rauhan itselläni.

Puolenpäivän aikaan vasta vilkaisin näyttöä. Työviestejä, järjestelyjä, muutama sometermi, yksi Saaran viesti. En lukenut. Kaikki tarpeellinen oli jo sanottu.

Sen sijaan soitin Laurille.

“Moro!,” tervehdin, ääneni loisui vapaasti, ilman stressin väreitä. “Tulisitko käymään? Ois aikaa.”

Laurin sävy oli iloinen ja letkeä. “Totta kai! Missä ja milloin?”

Sovittiin ilta läheisessä baarissa. Siellä, missä yleensä purettiin työpäivän kissoja.

Kun astuin pubin puolihämärään, Lauri istui jo ikkunapöydässä, kahden tuopin ääressä. Hän tiesi, mitä juon. Hän nosti kättä virnistellen.

“No, kerro”, hän aloitti. “Näytät erilaiselta. Rentoutuneelta? Mitä on tapahtunut?”

Katse oli lämmin, ei utelias vaan aidosti kiinnostunut.

Istuin, kilistimme tuoppeja, join ja tunsin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan virkistyväni.

“Erosin Saarasta.”

“No huh. Hänkö lähti?”

“Minä. Kerroin eilen kaiken.”

Kerroin lyhyesti kaiken olennaisen. Lauri kuunteli, nyökkäili välillä, punnitsi sanojaan. Lopuksi hän hymyili.

“Aika suora veto, mutta kuulostaa siltä että ansaittu. Oot siis varma?”

“Täysin”, sanoin ja nojauduin taakse. “En penkonut enempää, mutta jos näin on, se riittää mulle.”

“Mitä nyt sitten aiot tehdä?” Lauri kysyi, katse terävänä, kuin peläten minun vajoavan entiseen itsesääliini.

“Elää vain tehdä töitä, nähdä ystäviä, ehkä lomailla. Katsotaan mitä tulee.”

Sanoissani ei ollut näyttelemistä. Tiesin, että olin todella päättänyt jatkaa eteenpäin.

“Juuri noin,” Lauri nyökkäsi. “Hei, mun serkku muuten muutti Turkuun ja siellä järjestetään loistava jazz-festari. Lähdetäänkö pariksi päiväksi?”

Ajatus tuntui uudelta. Turku uudet sävelet, uusi ympäristö. Miksi ei?

“Lähdetään vain, kunhan saan työt kasaan ensi viikolla.”

“Loistavaa!” Lauri iski kämmentä pöytään, ja hetkessä viimeinenkin jäykkyys katosi.

Vihdoin tuntui siltä, että pieni kevät itää minussakin.

Viikko myöhemmin suuntasimme Turkuun. Jazz-festivaali ylitti odotukset kaupungin kujat, joen yli kaartuvat sillat, sataman tuoksut ja illan musiikki, kaikki soljui yhteen. Yksi bändi soitti yössä bluesia, toisessa kahvilassa nuoret kokeilivat konemusaa, mutta kaikki tuntui yhtenä suurena äänimattona.

Kävimme pienissä kahviloissa, valitsimme pullia summamutikassa, naurettiin yhdessä uusille makuelämyksille. Eräänä iltana istuimme Aurajoen rannalla, katselimme kaupungin valoja ja tajusin vasta silloin, ettei Saaran kasvoja enää ilmestynyt mieleen. Ei enää. Oli vain tämä hyvä hetki, tämä oman rauhan tunne.

Lauri nosti tuoppiansa: “Nyt nostamme maljan uusille aluille.”

Kilistimme laseja, ja se kevyt ääni sulautui jazzin ja kaupungin humuun.

***

Palattuani Helsinkiin en uponnut vanhaan arkeen. Aloin tehdä pieniä muutoksia: soitin ystäville, ehdotin, että mentäisiin yhdessä vaikka lenkille tai kahville.

Yhtenä päivänä ilmoittauduin vihdoin uimakouluun olin pitkään haaveillut kunnon tekniikasta, en vain räpiköinnistä. Ensimmäiset tunnit olivat vaikeita, mutta joka kerta pois lähtiessä pää oli kirkkaampi ja olo vahvempi.

Päätin myös opetella espanjaa ilman sen suurempaa syytä. Kielikurssille, opuksen ääreen ja pian huomasin, että nautin jokaista uutta sanaa, joka piirtyi muistiini. Katsoin elokuvia espanjalaisin tekstein, totuttelin vieraaseen kielen rytmiin.

Töissä projektitkin alkoivat innostaa uudelleen; sain osallistua hankkeisiin, jotka oikeasti antoivat energiaa. Kollegat tsemppasivat ja yhteishenki parani.

Viikonloppuisin ystävät kutsuivat mökille grillattiin makkaraa, naurettiin ja suunniteltiin uusia reissuja. Tuli sellainen olo, että saan ihan rauhassa olla oma itseni.

Lähipuistossa alkoivat kesän avoimet leffaillat. Otin mukaan viltin ja termosmukin, löysin hyvän kohdan nurmelta ja katselin klassikkoelokuvat tähtien alla. Rento ilta ilman kiireitä, tuprahteleva nauru silloin kun koko yleisö rämähti nauramaan.

Yhä useammin tajusin katsovani elämää, jossa hetket termo-muki, lämmin viltti, ystävän nauru ovat aika usein juuri se juttu, joka tekee kaikesta hyvää.

Syyskuun hämärtyessä lähdin taas puiston leffaillalle. Ohjelmassa oli suomalainen komediaklassikko, puut leijuivat keltaisina, ja grillikioskilta tuoksui makkara. Kun elokuva loppui ja kansa valui hiljaa pois, olin kerännyt viltin ja termosmukin ja suuntaamassa portista, kun kuulin pehmeän äänen takaani:

Anteeksi, hei!

Käännyin. Siinä seisoi lempeän oloinen nainen, olkapäillä pörröinen villahuivi ja vaaleat hiukset hieman tuulessa sotkussa. Katseessa oli tuttua ystävällisyyttä ja hymyä.

Huomasin, että käyt täällä usein… tykkäätkö erityisesti ulkoilmaleffoista? hän kysyi.

Hetken vain katsoin häntä mietin, miksen ollut aavistanut hänen ilmestymistään elämääni. Hymyilin.

Rakastan. Elokuva, tähtitaivas ja raikas ilma, kaikki tuntuu jollain lailla aidommalta tässä. Draama on syvempää, huumori hauskempaa.

Olen ihan samaa mieltä, hän nyökkäsi. “Sisällä kaikki tuntuu murtavan vieraammalta.”

Hän ojensi kätensä.

Olen Aino.

Kättelimme. Lämpimät, hieman vahvat sormet, ei mitään teeskentelyä.

Eemeli.

Ei mennyt kauaa, kun jo keskustelimme lempielokuvista, Helsingin kahviloista ja kivoimmista kirjakaupoista. Aino kertoi muuttaneensa naapurustoon vasta kesällä ja etsivänsä vielä omia lempipaikkojaan, ja minä listasin suosikkejani leipomoita, kirjakauppoja, taidegallerioita.

Keskustelu jatkui parkkipaikan portille asti. Sitten Aino katsoi kelloa.

Mun pitää lähteä. Aamulla aikainen herätys.

Tunsin, että en halua päästää vielä irti. Jokin raukea rohkeus kasvoi sisälläni.

Ehditäänkö joskus kahville? Tiedän paikan, jossa on kaupungin parhaat korvapuustit ja kaakaot.

Aino hymyili vilpittömästi.

Ehdottomasti.

Vaihdoimme numerot, nauroimme se pieni arkinen hetki tuntui tärkeältä ja oikealta.

Kun hän heilautti kättään kadun kulmasta ja katosi porttikäytävään, kävelin kotiin poikkeuksellisen kevein askelin. Sisällä syttyi pieni, yksinkertainen toivon tuli. En osannut ennustaa, mitä tulisi tapahtumaan halusin vain antaa asioiden mennä omalla painollaan.

***

Aamulla heräsin hyväntahtoisessa mielentilassa. Pieni sade napsautti ikkunaa, mutta kodin lämpö, kahvin tuoksu ja ajatus Ainosta lämmittivät. Sain viestin: “Moikka! Kiinnostaisiko ensi lauantaina elokuva, ehkä sisällä jos sää kääntyy huonoksi?” Laitoin heti takaisin: “Kuulostaa hyvältä! Otetaan jokin hauska komedia, tykkään nauraa leffassa.”

Oli kummallisen kepeä olo.

Sillä välin Aino kotonaan päätti, että tänään laitetaan viesti Eemelille. Hänellä oli hyvä fiilis, uusi työprojekti onnistunut ja nyt pieni kutkuttava odotus illalla. Hän seisoi hetken vaatekaapin edessä tumma mekko tuntui liian juhlavalta, neutraali villapaita ja farkut taas helpommilta ja oikeilta. Mukavuus etusijalla.

Lauantai oli viileä mutta kirkas. Menin leffateatterille hiukan etuajassa; ostin kaksi karamellipussia, asettelin itseni sopiville keskipaikoille.

Aino tuli pian paikalle, tervehti minua hymyillen. “Olinko liian ajoissa?” hän naurahti. “Vähän jännittää.”

“Mullakin on pieni hyvä jännitys,” myönsin. Tuntui hyvältä olla rehellinen.

Leffa oli juuri sitä, mitä kummatkin kaipasimme: hyväntuulinen komedia, lempeää huumoria ja tueksi hetkiä, jolloin tiesimme, että tämä ilta oli jotain erityistä. Koko ajan, kun välillä silmäilimme toisiamme, löytyi yhteisymmärrys.

Leffan jälkeen kävelimme Helsingin katuja, juttelimme matkustelusta, lempikirjoista ja tulevaisuuden unelmista. Jossain vaiheessa Aino kertoi matkastaan Espanjaan ja minä puolestani tunnustin haaveilevani juuri siitä. Hän puolestaan toivoi pääsevänsä joskus Japaniin.

“Ehkä mennään jonain päivänä yhdessä”, sanoin puoliksi leikilläni.

Aino pysähtyi, katsoi minuun ja hymyili.

“Se olisi ihanaa.”

Päädyimme lopulta Suomenlahden rannalle, katselimme hetken kaupungin valoja ja illan rauhaa. Kiitin Ainoa illasta, ja hänen hymynsä oli lämmin, kuin illan viimeinen valo.

Jäähyväiset olivat luonnollisia otin hänen kätensä omaani, eikä hän vetäytynyt. Katsoimme toisiamme silmiin ja tunsin pitkästä aikaa, että jotain uutta on alkanut.

“Otetaan pian uusiksi.”

“Ollaan yhteydessä”, hän vastasi, vilkutti ja katosi valojen alle.

Tiesin silloin varmasti tämä oli uusi alku.

***

Elämä jatkoi kulkuaan ja minä kuljin sen mukana keveämpänä ja uteliaampana kuin ehkä koskaan. Ehkä tärkeintä oli tajuta se, että on lupa avata ovi uusille ihmisille, ideoille ja mahdollisuuksille. Että jokainen ilta, ystävä ja nauru tekee elämän juuri tarpeeksi hyväksi. Ja että aina, ihan aina, voi alkaa alusta.

Rate article
vsematerialy
Ilman turhia sanoja