Teille ei ole täällä paikkaa, ilmoitti anoppi, kun tulin lasten kanssa uutena vuotena omaan kotiini
Enni seisoi omakotitalonsa ovella, molemmissa käsissä kassit. Oven avasi anoppi, Tuula, vaaleanpunaisessa froteekylpytakissa juuri siinä, jonka Enni oli itse ostanut viime keväänä. Anoppi katsoi Enniä kuin tämä olisi tullut kerjäämään.
Anteeksi, mitä? Enni ei heti ymmärtänyt, mitä oli kuullut.
Sanoin vaan, että teille ei ole täällä paikkaa, toisti Tuula. Meillä on kaikki valmiina, vieraat tulossa. Jari antoi luvan. Menkää vaan sinne äitisi luo.
Anopin takaa kuului naurua ja lasien kilinää. Olohuoneessa vilahti miehen sisko, Paula, lasi kuohuviiniä kädessä. Hänen päällään oli Ennin beige juhlamekko.
Voi Tuula, älä nyt siitä enää höpise, Paula sanoi. Anna mennä vaan, me ollaan tässä omalla porukalla.
Ida, kahdeksanvuotias tytär, nykäisi äitiä hihasta:
Äiti, miksi mummo ei päästä meitä sisään?
Onni, viisivuotias poika, oli hiljaa ja puristi Ennin jalkaa.
Enni laski kassit alas. Sisällä kupli kuuma aalto, hän olisi voinut huutaa. Mutta katsoi lapsia, hengitti syvään.
Odottakaa autossa. Mä tulen ihan kohta.
Tuula huusi perään:
Just niin, menkää vaan täältä!
Enni vei lapset takapenkille, laittoi piirretyn pyörimään, lukitsi ovet. Ida katsoi ikkunasta hämmentyneenä; Enni viittoi, että kaikki on kunnossa.
Enni otti puhelimen ja soitti Jussille, kylän vartijalle.
Jussi, hei. Mun kodissa on vieraita, jotka on murtautuneet sisään. Käyttäytyvät aggressiivisesti, eivät päästä minua kotiin. Lapset pelkäävät. Tarvitsen apua.
Enni, oletko varma että tämä on laitonta?
Olen talon omistaja. En ole antanut lupaa tulla sisään. Kirjaa rikkomus.
Selvä, tullaan paikalle.
Enni laittoi puhelimen pois. Katsoi taloa kaksikerroksinen, isot ikkunat. Hän oli itse valinnut kaakelit, tapetit, lamput. Jari ei jaksanut: tee miten tykkäät, ei ole aikaa. Hän asui siellä harvoin, kävi pari kertaa kesässä ja palasi Helsinkiin.
Enni taas laittoi kotiin viikonloput, se oli hänen paikkansa. Ainoa, missä ei tarvinnut kuulla olevansa vääränlainen.
Kolme kuukautta sitten Enni sattui näkemään Jarilla ja Tuulalla viestiketjun: Äiti, se taas jankkaa rajoista. Kyllähän se menee hermoon. Onneksi talo on hänen nimissä, muuten olisin muuttanut jo.
Silloin Enni ymmärsi. Ei tarvinnut draamaa, tarvitsi vain lähteä oikein.
Vartijat tulivat vanhalla Toyota Hiacella, ilman sireenejä. Enni lähti talolle ensimmäisenä, perässä Jussi ja toinen vartija.
Tuula istui olohuoneen pöydän ääressä, vieressä Paula ja kolme tuttavaa. Pöydällä oli kalkkuna, salaatit, leikkeleitä. Anoppi jähmettyi nähdessään Ennin takana vartijat.
Mitä tämä on? Enni, vartijoiden kanssa?
Jari antoi luvan, oven koodin! Tuula nousi, tuoli kolahti.
Enni astui eteenpäin, puhuen rauhallisesti:
Jari ei ole omistaja. Hän ei asu täällä. Hän ei voi käyttää minun omaisuutta. Talo on ostettu omilla rahoillani, minun nimissä. Kylpytakki teillä minun. Mekko Paulalla minun. Otitte ilman lupaa. Viisi minuuttia aikaa lähteä, muuten teen rikosilmoituksen.
Paula huudahti:
Kuka luulet olevasi?
Hän huitaisi Enniä, mutta Jussi tarttui ranteeseen.
Irti!
Omistajaan kohdistuva väkivalta rikos, Jussi totesi rauhallisesti. Rauhoittukaa.
Vieraat keräsivät takkeja, kukaan ei halunnut jäädä vartijoiden kanssa. Tuula puhalsi itkuisena:
Käärme! Olet kuin oma tyttö, ja nyt heität meidät ulos uutena vuotena! Jäätät sydän kylmän!
Olivesalaatti on teidän, kalkkuna myös. Ottakaa mukaan. Muuta ette.
Mene sinä, Paula riisui mekon, heitti lattialle, veti omat vaatteet päälle. Tuula riisui kylpytakin, laski Ennin jalkoihin.
He lähtivät hiljaa. Paula kantoi salaattikulhoja, anoppi kalkkunaa. Vieraat hävisivät nopeasti.
Enni saattoi heidät portille asti, katsoi kun lastasivat Ladaan. Paula huusi jotain, sanat hukkuivat. Tuula peitti kasvot käsillään.
Enni sulki portin. Jussi rykäisi:
Jos tulee vielä, soita. Ei pääse toiste sisään.
Kiitos.
Vartijat lähtivät. Enni jäi portille seisomaan. Sisällä vapina, muttei enää pelko helpotus. Vuosien paino putosi yhtäkkiä.
Lapset olivat autossa. Ida näki äidin.
Saako tulla sisälle?
Saako, nyt saa.
Onni juoksi talolle, Ida tarttui äidin käteen:
Entä mummo, tuleeko vielä?
Ei tule.
Ida nyökkäsi, fiksu tyttö. Tiesi enemmän kuin kertoi.
Enni alkoi korjata pöytää, Ida auttoi, Onni vei astioita.
Kun pöytä oli tyhjä, Enni otti puhelimen. Soitti Jarille, joka vastasi hetken päästä. Taustalla musiikkia ja puhetta.
No, miksi soitat? Olen firmabileissä.
Sun äiti ja siskosi istuu kylän portilla. Hae heidät. Helsingin asunnon avaimet jätä eteiseen. Yhdeksäs päivä haen avioeron.
Hiljaisuus. Musiikki hiljeni Jari meni pois salista.
Mitä? Avioero?
Tavallinen. Talo minun, auto minun. Ei mitään jaettavaa.
Oletko tosissasi? Mun äiti tuli sun luo juhlia viettään, ja sä heität ne ulos pakkaseen!?
Sun äiti sanoi mulle: Teille ei ole täällä paikkaa. Lasten edessä. Oman kotini ovella, jonka ostin omilla rahoilla. Hänellä oli mun takki, Paulalla mun mekko. Ottivat vieraita, ja päättivät ettei minulla ole mitään oikeutta tulla sisään.
No ei äiti ajatellut! Olisit selittänyt, etkä vartijoita kutsunut!
Mä selitin kymmenen vuotta, Jari. Selitin, miltä tuntuu kun hän opettaa mua elämään. Kun sanoo lapsille, että olen huono äiti. Sinä aina sanoit: kestä.
Se on mun äiti! Vanhus!
Hän on viisikymmentäkahdeksan. Voi vuokrata asunnon, jos haluaa. Niin kuin minäkin, Enni hiljentyi. Kolme kuukautta sitten kirjoitit hänelle, että kyllästyt minuun. Että onneksi talo ei ole sinun.
Hiljaa. Pitkään.
Se tuli hetken mielijohteesta…
Ei sillä ole väliä. Mä olen väsynyt, Jari. Väsynyt todistamaan, että saan olla oma itseni. Vie äiti, mene minne huvittaa. En enää leiki tätä.
Et voi vaan noin…
Voin. Hyvää yötä.
Enni katkaisi puhelun. Kädet eivät enää tärisseet. Sisällä oli tyhjä olo, ei menetyksestä vaan siitä, että päästi irti vieraasta.
Ida istui sohvalla ja katsoi äitiä. Onni leikki autoilla, vilkaisi välillä.
Äiti, tuleeko isä enää tänne asumaan?
Enni istui viereen:
Tuskin.
Näkeekö meitä vielä?
Tottakai. Olette hänen lapset.
Ida mietti hetken, sanoi hiljaa:
En tykkää, kun mummo tulee. Sanoo, että teen väärin läksyt. Ja että olen lihava.
Enni puristi nyrkkiä. Ei ollut tiennyt.
Miksi et kertonut?
Sä olit jo murheissasi. En halunnut pahentaa.
Enni halasi Ida. Tiukasti.
Anteeksi, kun en suojellut aiemmin.
Tänään suojelit, Ida painoi päätä olkapäähän. Näin.
Onni kiipesi syliin:
Äiti, saako laittaa valot kuuseen?
Enni hymyili:
Tietenkin.
Hän laittoi jouluvalot päälle, sipaisi pakastepina, laittoi kattilan. Ida leikkasi kurkkua, Onni asetteli lautasia kieli ulkona.
Keskiyöllä menivät terassille. Taivas musta, tähdet kirkkaat. Jossain kaukana raketteja. Täällä hiljaista. Vain he kolme.
Hyvää uutta vuotta, äiti, sanoi Ida.
Hyvää uutta vuotta, lapset.
Onni haukotteli:
Saako nukkua sohvalla?
Saat.
Palasivat sisälle. Onni kävi nukkumaan, Enni peitteli. Ida istui viereen kirjan kanssa, muttei lukenut.
Äiti, tuleeko meille nyt hyvä?
Enni istui reunalle:
En tiedä, mitä tulee. Mutta kukaan ei sano enää, ettei meille ole paikkaa. Tämä on meidän koti. Me ollaan täällä kotona.
Ida hymyili:
Sitten tulee hyvä.
Enni silitti hänen päätään. Onni jo nukkui, Ida sulki silmät.
Puhelin värisi. Viesti Jarilta: Äiti itkee. Sydän särkyi. Tajuatko mitä teit? Paula sanoo, nöyryytit heitä. Vieraitten edessä. Miten voit?
Enni katsoi näyttöä. Ennen olisi pelännyt. Aloittanut selittelyn, pyytänyt anteeksi. Valvonut yön.
Nyt hän vain blokkaa numeron. Ei enää viestejä. Ei syyllisyyttä siitä, että puolustaa itseään.
Hän laittoi viestin lakimiehelle: Marja, hyvää uutta vuotta. Yhdeksäs päivä tavataan, avioeropaperit kuntoon.
Vastaus: Enni, kaikki järjestyy. Lepää rauhassa.
Enni meni ikkunalle. Lunta satoi valkoista, puhdasta. Peitti maan tasaiseen kerrokseen.
Huomenna hän soittaa töihin. Sitten lakimiehelle. Tekee avioeron. Aloittaa elämän, jossa ei tarvitse pyytää anteeksi siitä että on olemassa.
Hän ei tiennyt miten menee jatkossa. Tuleeko vaikeaa. Mutta tiesi kukaan ei enää sano, ettei hänelle ole paikkaa.
Koska paikka oli. Oikeasti. Taisteltu.
Ja hän ei anna sitä kenellekään.
