Varjoista valoon
Joko taas katsot noita hömppäsarjoja? kuului Tuomon ääni takaani niin yllättäen, että säikähdin ja melkein pudotin kahvikupin kädestäni. Sanoinhan mä, että ne tyhmistää ihmistä. Olisit edes siivonnut tai miettinyt sitä lasta, mistä me ollaan puhuttu. Ei kai sulla mitään tekemistä oo, kun vaan mökötät tuossa.
En vastannut mitään. Sammutin television kaukosäätimestä. Yhtäkkiä hiljaisuudessa alkoi kuulua, kuinka seinän takana naapurin lapset nauroivat. Kurkussa oli pala, teki hengittämisestä vaikeaa.
Mä puhun sulle, jatkoi Tuomo, riisuessaan harmaan villakangastakkinsa ja ripustaen sen rauhallisesti tuolin selkänojalle, kuten hänellä oli tapana. Liikkeet olivat aina harkittuja ja hillittyjä, jopa silloin kun hän oli vihainen. Hän puhui matalalla äänellä mutta se vain pahensi tunnetta. Kuunteletko sä mua ollenkaan?
Kuuntelen, vastasin hiljaa ja nousin sohvalta. Vanhasta tottumuksesta, joka pohjautui jo oman edesmenneen kummitätini, Ailin, opetuksiin: ei istuta jos vanhempi on seisaallaan. Ei väitetä vastaan. Ei puolustella.
Hyvä. Onko ruoka valmista?
Onhan se. Uunissa. Broileria ja kasviksia, tykkäät siitä.
Tuomo nyökkäsi ja meni keittiöön. Minä jäin seisomaan avaraan olohuoneeseen, jonka pintamateriaalit ja nykyaikaiset kalusteet tuntuivat kylmiltä, vaikka kaiken piti olla laadukasta. Katse osui ikkunaan: helmikuun ilta levittäytyi tummana, pihassa paloivat harvat katulamppujen valot, ja lumessa näkyivät lasten jäljet. Tämäkö on siis elämäni, kaksikymmentäkahdeksan vuotta jo mennyt, mutta tuntuu kuin en olisi elänyt päivääkään.
***
Vanhemmat kuolivat kun olin seitsemän. Talvinen auto-onnettomuus moottoritiellä, liukas tie, kumpikin menehtyi heti. Muistan istuneeni sairaalan käytävällä, shokissa, kun joku hoitaja silitti päätäni ja hoki: Voi pientä, voi pientä.
Sitten tuli Aili-täti. Isän serkku, jonka olin nähnyt vain pari kertaa suvun juhlissa. Noin viisikymppinen nainen, tukka tiukasti nutturalla ja huulet aina supussa. Hän alkoi heti järjestellä asioita.
Lapselle pitää olla paikka, hän sanoi sosiaalityöntekijöille, ja minä, seisten hänen vierellään, tunsin olevani esine, josta täytyy huolehtia. Orpokotiin en suostu, onpahan sentään sukuakin.
Aili ryhtyi huoltajakseni, muutti vanhempieni kaksioon. Hänellä ei ollut omaa asuntoa, oli vuosia asunut vuokralla ja tehnyt kirjanpitäjän töitä kunnassa. Nyt hän oikein iloitsi paremmista asumisoloista.
Sun pitäisi olla kiitollinen, hän muistutti harva se päivä. Olen uhrannut kaiken sun takia. Olisin voinut järjestää elämäni toisin, mennä naimisiin tai edes nauttia rauhasta, mutta otin sut nurkkiin. Muista se.
Ja minä muistin. Joka päivä, joka hetki. Kiitollisuuden velka meni luihin ja ytimiin; yritin olla hyvä, avulias, näkymätön. Menin koulussa hyvin, siivosin, en koskaan pyytänyt mitään ylimääräistä. Aili ei lyönyt eikä huutanut usein, mutta syyllisyyden pisarat puroittivat sisintä.
Taas sait arvosanaksi kuutosen liikunnasta? Kiittämätön. Mä koitan sun takia, ja tää on palkka?
Ostitko leipää? Väärää lajia, sanoin mustaa, etkö koskaan kuuntele?
Kaverisi taas täällä? Kahvia voit juoda, mut et siivota huonettasi. Laiska siitäkin kasvaa.
Kuusitoistavuotiaana en enää muistanut, miltä tuntui kun joku rakasti ilman ehtoja. Äiti ja isä olivat utuna mielessä: äidin lämmin syli, isän nauru, turva kaikki hävinnyt Ailin loputtomaan arvosteluun ja piikittelyyn.
Lukion jälkeen menin varavaihtoehdolla opettajaksi Kauhavan ammattikorkeaan, sain opiskelupaikan. Aili oli tyytyväinen: Nyt elätät itsesi, en joudu elättämään, ja valmistumisen jälkeen pääsin töihin päiväkotiin kasvattajaksi. Palkka oli pieni, mutta annoin siitä aina osan huoltajalle talousrahoiksi ja sain asua edelleen vanhempieni asunnossa.
Miten sähän pärjäisit yksin? Aili kysyi, kun 23-vuotiaana vihjaisin, että haluaisin ehkä oman kämpän. Et osaa mitään, tuhlaisit vaan ja palaisit pian itkien tänne. Ja minä olen sut kasvattanut, nyt jätätkö mut?
En osannut lähteä. Tai en uskaltanut. Jäin.
***
Tapasin Tuomon työporukan illanvietossa. Hän oli silloin 47, minä 24. Pituutta, hyvä ryhti, kallis kello ranteessa tyyppi, joka erottuu heti. Selvisi, että hän oli yhden kollegani eno ja käynyt vain toivottamassa onnea.
Sie oot oikea söpöliini, hiljainen ja herkkä Tuomo totesi, kun törmäsimme keittiössä noutopöydän äärellä. Nykyään ei tapaa enää tällaisia tyttöjä.
Hämmennyin, en tiennyt mitä vastata. Hän vain hymyili, kysyi numeroni. Annoin sen kuin transsissa.
Tuomo alkoi soitella, vei kahvilaan ja ravintolaan (en ollut koskaan käynyt sellaisissa paikoissa), toi kukkia. Korosti, miten häntä väsyttivät uranaiset naiset, että hän kaipasi oikeaa, kodikasta kumppania, joka osaisi tehdä kodista oikean kodin.
Sä oot kuin kukka, jota pitää suojella, hän sanoi kerran, ja sisällä lämpeni. Ensimmäistä kertaa joku halusi huolehtia minusta.
Aili-täti oli tyytyväinen:
Vihdoin teit jotain oikein, hän totesi silmätellen Tuomoa, kun tutustuivat. Töissä oleva, järkevä mies. Uskot, että elät kunnolla, etkä kituuta päiväkodin palkalla.
Häät vietettiin vaatimattomasti puolen vuoden seurustelun jälkeen. Tuomo painotti, ettei kannata jahkailla. Muutin hänen uuteen, tilavaan kerrostaloasuntoonsa. Hän teki heti selväksi:
Työnteko ei ole sulle nyt. Minä elätän, sinä hoidat kodin ja myöhemmin perheen.
Mielestäni näin kuului olla, että kyse oli huolenpidosta. Tuomo tosiaan huolehti: valitsi minulle vaatteet (sinulla ei ole makua), antoi kaupparahat sentilleen ja vaati kuitit, päätti auton suunnat ja menoajat.
Ensimmäiset kuukaudet elin sumussa. Kaunista, muttei kodikasta. Kallis keittiö, iso televisio, nahkasohva mutta mikään ei tuntunut omalta. Yritin lisätä väriä: ostin pirteitä tyynyjä, laitoin kukkia keittiön ikkunalle. Tuomo kurtisti otsaansa:
Meillä on minimalismi. Ota pois.
Otin.
Sitten alkoivat moitteet. Aluksi pieniä, ohimennen:
Laitat liikaa suolaa keittoon.
Toi mekko ei sovi sulle. Ota toinen.
Jätit hammastahnan auki taas? Kuinka monta kertaa on pitänyt sanoa?
Niitä tuli yhä enemmän, joka asiasta. Yritin parantaa tapani, mutta aina löytyi uusi väärin tehty asia.
Tahallasi kai ärsytät! Tuomo sanoi, kun taas jokin meni pieleen hänen mielestään. Neuvon, mutta sillä ei ole mitään väliä.
Nielin sanat, kyynelehdin yksin. Tuttu syyllisyyden tunne kulki mukana lapsuudesta asti. Silloin olin syyllinen Ailille, nyt miehelleni.
Vuoden jälkeen Tuomo alkoi kysellä lapsesta.
Oletko käynyt lääkärillä? Onko sinussa vikaa?
Kävin. Lääkäri sanoi, ettei mitään fyysistä vikaa ollut, tarvitaan vain aikaa. Tuomo kuitenkin vihjaili, etten ehkä oikeasti edes halua lasta.
Itsekäs olet, vain omaa napaa mietit.
En miettinyt itseäni. En osannut. Päivät toistivat itseään: ruoanlaittoa, siivousta, pyykkiä, loputonta yrittämistä. Tuomo tuli kotiin, söi sanaakaan sanomatta, katsoi uutisia, meni nukkumaan. Viikonloput hän oli kalalla kavereiden kanssa, minua ei pyytänyt mukaan.
Ei sun siellä tarvitse olla, lepää vaan kotona.
Niin istuin kotona ja tuijotin ikkunasta, kuinka pihalla lapset leikkivät. Katsoin joskus sarjoja, mutta laitoin kaukosäätimen piiloon ennen Tuomon paluuta. Hän ei kestänyt aikaavievää hömppää.
***
Kerran kesällä, kun olin 26-vuotias, menin lähimarkettiin ostoksille. Seisoin jauhopussien vieressä, tarkistin Tuomon laatimaa ostoslistaa (oma aloite oli kielletty), kun takaani kuului:
Ellinoora? Ellinoora Koivisto? Oletko se sinä?
Käännyin ja näin pitkän naisen, lyhyet hiukset, farkut, värikäs paita. Sekunnin kuluttua tunnistin hänet: Miia Rantala, entinen luokkatoveri ala-asteelta. Hän oli muuttanut pois jo yläasteella.
Miia! sain sanottua hämilläni. Mitä sinä täällä?
Tulin takaisin viime kuussa, Miia jatkoi reippaasti. Vanhemmat palasivat, ja nyt vedän etätöitä täältä. Entä itse, perhettä?
Naimisissa, nyökkäsin. Lapsia ei vielä.
Kahville joskus? Tässä mun numero, Miia hymyili ja naputteli yhteystiedot puhelimeeni. Arkena vaikka!
Yhtäkkiä tunsin outoa jännitystä. Halusin soittaa, mutta oli myös pelko. Mitä sanoisin Tuomolle? Hän ei pitänyt siitä, jos minulla oli omia menoja. Mutta Miia oli ystävä, oikea ystävä.
Seuraavana päivänä rohkaistuin ja laitoin viestin. Miia vastasi heti ja ehdotti tapaamista kahvilaan keskustassa, tiettynä aikana jolloin Tuomo olisi töissä.
Mun pitää käydä terveysasemalla, valehtelin aamulla Tuomolle, joka vain nyökkäsi.
***
Tapasimme pienessä kahvilassa puiston laidalla. Miia istui jo pöydässä läppäri auki. Kun näin hänet, hän nousi ja halasi nopeasti.
Kiva kun tulit! Otin sulle jo kahvin.
Juttelimme. Tai oikeastaan Miia puhui, minä kuuntelin. Hän kertoi opinnoistaan tietotekniikassa, miten tekee data-analytiikkaa ja verkkosivujen päivittelyä itsenäisenä. Hänellä silmät paloivat, puhe virtasi. Tunsin kuunnellessa pientä kateutta, hyvällä tavalla vapautta.
Mitä teet nykyään? Miia kysyi.
Olen kotona. Mies ei halua, että käyn töissä.
Haluatko itse?
Mietin. En ollut koskaan ajatellut sitä.
En tiedä, vastasin rehellisesti.
Miia katsoi minua hiljaa ja sitten hymyili pienesti.
Hei, jos kiinnostaa, voisin opettaa yhden helpon jutun: tuotekuvien käsittely verkkokauppoihin. Muokatessa tienaa edes vähän sivussa, eikä vie paljon aikaa. Apukäsiä tarvitaan! Kiinnostaisiko kokeilla?
En osaa, sanoin epävarmana.
Opetan. Ei ole vaikeaa! Tuuristakin kiinni.
Innostuin ensi kertaa pitkiin aikoihin tunsin herääväni. Yritin kuitenkin keksiä esteen:
Meillä ei ole tietokonetta.
Eikö Tuomolla ole?
On, kannettava.
Käytä sitä hänen ollessa töissä. Mä ohjeistan.
Arastelin. Mutta suostuin. Sisällä tuntui, että olin jonkin kynnyksellä.
***
Kokeilin Tuomon kannettavaa kahta päivää myöhemmin, kun hän oli työssä. Sormet tärisivät ja sydän hakkasi. Minulla oli neljä tuntia. Asensin Miian ohjeiden mukaan ohjelmat ja kävin ensimmäisiä harjoituksia läpi.
Oli vaikeaa. En tuntenut ohjelmia. Mutta se oli myös kiehtovaa. Katsoin videoita, harjoittelin uudelleen ja uudelleen. Aika meni kuin siivillä.
Tuomon palatessa suljin ohjelmat, siivosin selaushistoriat (Miian neuvosta), laitoin koneen paikoilleen ja laiton ruoan valmiiksi kuten aina. Silti sisällä oli nyt joku salaisuus, mikä teki elämästä hieman helpompaa.
Kuukaudessa osasin jo perusjutut. Miia lähetti pieniä töitä: taustojen poistoa, värisäätöä, kuvakoon muokkausta. Ei suuria tuloja, mutta minulle se oli ensimmäistä omaa rahaa.
Miia maksoi käteisenä, jonka piilotin vanhaan runokirjaan äidin ja isän ainoaan valokuvaan yhteiskuvan viereen.
Töitä tuli yhä enemmän. Opin uusia asioita, sain kehuja Miialta. Se lämmitti. En enää muistanut, milloin joku oli viimeksi sanonut minulle nätisti pelkän hyvin tehdyn työn vuoksi.
Tuomo ei huomannut. Kysyi joskus:
Mitä teit tänään?
Siivosin ja järjestelin, vastasin.
Niin pitääkin. Kodin kuuluu olla naisen heiniä.
Nyökyttelin. Mutta päässäni suunnittelin jo seuraavan päivän tilausta.
***
Vuosi meni. Täytin 27. Tuomo jankutti taas lapsista.
Pitäisikö käydä toisella lääkärillä? Että jos et oikeasti halua koko lasta? Sano edes suoraan!
Haluan kyllä, valehtelin puoliksi. Kyllä olin joskus haaveillut, mutta nyt ajatus lapsen tuomisesta tähän kotiin pelotti.
Mikä sulle sitten riittää? Minä elätän, annan kaiken ja edes lasta et voi tehdä! Hyödytön.
Se sana sattui. Puristin nyrkkiä syliin, mutta en itkenyt. Tilalla oli väsymys. Kun Tuomo nukkui, avasin tietokoneen ja uppouduin hommiin. Siinä maailmassa pystyin hallitsemaan edes jotain niin kevyttä helpotusta.
Rahat kasvoivat, Miia antoi lisää tilauksia, sain kokea itsenäisyyttä. Nyt tulot tulivat myös freelancer-palstalta, jonne kirjauduin Miian avustuksella. Työt sujuivat, sain muka itse päättää aikatauluni.
Vuoden päätteeksi laskin salaa setelit piilopaikasta. Yli 4000 euroa. Se oli paljon. Riittäisi vuokran aloitukseen ja vähän päälle.
Ajatus lähtemisestä tuli mieleen ensin arastelin. Mihin minä menisin? Kuka minua kaipaisi? Tuomohan huolehti, eikö sellaisia miehiä juuri arvosteta? Eikö kaikki ollut minun syytäni?
Mutta ajatus jäi itämään.
***
Talvella kaikki romahti. Tuomo pääsi töistä kotiin etuajassa. En ehtinyt sulkea konetta.
Mitä sä siinä teet? hän kysyi.
Mä vaan nousin salamana ylös, suljin kannen. Sydän takoi.
Omilla tavaroillani pelaat ja salailet, vai niin? Mä oon antanut kaiken, ja kiitoksenasi toimit salaa selän takana?
Halusin auttaa, tuoda vähän ekstraa
Mitä ihmeen apua mä tartten? Sunko satasten takia? Minä elätän meidät, kyllä sillä pärjätään.
Ymmärsin vaan, että voisin kokeilla tehdä jotain omaakin
Lopeta selitykset, hän sanoi kylmästi. Tuosta lähtien tilität mulle kaikki menot ja tulot. Kone pysyy tästä eteenpäin mun mukana.
Tuomo vei kannettavan makuuhuoneeseen. Minä jäin seisomaan, kuin eläin loukussa. Kyyneleet irtosivat vasta lattialla, kun polvet pettivät.
Yöllä en saanut unta. Mietin kaikkea. Että elämä tässä nykyisessä muodossaan oli tukehduttavaa, että tämä niin kutsuttu parisuhde oli vain valtaa ja henkistä väkivaltaa, jotka kotimaisetkin naistenlehdet tunnistivat toksisiksi. Tajusin, että se koski minua.
Aamupäivällä, kun Tuomo meni töihin, soitin Miialle.
Tarvitsen apua, sanoin.
***
Näimme samassa kahvilassa. Kerroin kaikesta: riidasta, kontrollista, epätoivosta. Miia kuunteli hiljaa ja tarttui sitten käteeni.
Sun pitää lähteä, hän sanoi varovasti. Hän murentaa sut, et ansaitse tätä.
Mutta mihin minä menen? Minulla ei ole ketään tai mitään.
On sulla. On oma osaaminen, on rahaa. Ja on nyt ystävä, jonka luo tulla vaikka vähäksi aikaa. Mä autan ja löydetään sulle asunto.
Ehkä hän on oikeassa kaikessa, ehkä minä olen vialla
Kuuntele nyt, Miia puristi sormiani. Nyt puhut hänen ääntään. Olet jo näyttänyt, että pystyt mihin vain.
Hiljaisuus kasvoi. Sanoja oli kuin hengenveto raikkaassa ilmassa veden alla.
Pelottaa, myönsin.
Sitä pitääkin pelätä. Mutta enemmän pitää pelätä sitä jos jämähtää paikalleen.
Suunnittelimme yhdessä: asuinpaikan, muuton, rahojen siirrot ja tarvittaessa neuvonnan ammattilaisten kanssa.
Ja sitten varataan sulle psykologi, Miia sanoi. Jälkikäteen, kun pääset irti.
Nyökkäsin. Oivalsin, etteivät psykologit ole hulluille vaan juuri tällaisiin tilanteisiin.
***
Lähdin viikkoa myöhemmin, kun Tuomo oli työmatkalla. Keräsin vaatteet, dokumentit, kuvan vanhemmistani ja kirjan, jonka sisään rahat olin piilottanut. Jätin kaiken muun.
Kirjoitin lapun: Lähdin. Älä etsi minua. Anteeksi.
Sydän hakkasi kun lukitsin oven. Helmikuinen viima viilsi mutta ulkona tuntui helpommalta hengittää. Paino rinnalta keventyi, vaikka paleli.
Miia tuli vastaan ja vei minut luokseen. Hänen yksiönsä tuntui palatsilta. Hän keitti teetä ja antoi minun levätä sohvalla ensi yönä.
Miltä nyt tuntuu? Miia kysyi.
En tiedä, myönsin, pelottaa, mutta kai tämä oli ainut vaihtoehto.
Pari ensimmäistä päivää olin hermoraunio. Tuomo soitti, viestitteli. Ensin vihaisena, sitten anoen. Lopulta en enää vastannut, Miia neuvotteli uuden liittymän ja blokkasi vanhan.
Kahden viikon päästä löysin pienen, kymmenen neliön vuokrakodin Puotilasta. Oma pikku huone, ikkuna takaiseen metsäkaistaleeseen. Ensimmäistä kertaa minulla oli oma nurkka, jossa kukaan ei nalkuttanut.
Miia hankki minulle käytetyn kannettavan.
Tee töitä, pärjää omillasi. Nyt pystyt.
Ryhdyin töihin. Tienasin yllin kyllin pieneen elämään: vuokraan, ruokaan, vähän säästöön. Opettelin, miten ostetaan kaupasta mitä haluan, miten ladata elokuvia ja antaa itseni olla rauhassa.
Mutta sisälleni jäi pelko ja syyllisyys.
***
Aili-täti sai tiedon lähdöstäni. Hänen puhelunsa kaikui.
Oletko järjiltäsi, jätit tuollaisen miehen? Hän huolehti susta, ja sinä kiittämätön! Minä kasvoitin sut, ja nyt häpäiset mut!
Vanha syyllisyys painoi taas. Mutta nyt pystyin sanomaan:
En palaa, sanoin hiljaa mutta vakaasti. En hänen luokseen, en sinunkaan.
Mitä oikein kuvittelet, miten pärjäät? Minä syötin ja kasvatin, nyt käännät selkäsi.
Ehkä et syöttänyt kuin itseäsi, sanat karkasivat. Otit kämpän parempiin oloihin ja pakotit minut tuntemaan velkaa koko elämän. Mutta se on nyt ohi. Minä en enää ole velkaa sinulle mitään.
Lopetin puhelun ja käsi tärisi. Sisällä tuntui jonkin irtoavan.
Aili ei enää soittanut.
***
Miia järjesti ajan psykologille.
Sun pitää saada ammattilaisen apua, muuten käytät koko elämän sen kivun kantamiseen.
Pelotti. Mietin, että psykologi kai syyttää minua, että olisin lähtenyt ajoissa.
Mutta Miia valitsi hyvän psykologin, Elinan, jonka vastaanotolla istuin ensi kertaa elämässäni.
En tiedä miksi olen täällä, sanoin ja katsoin alas mukiin.
Mitä tunnet nyt? psykologi kysyi.
En tiedä. Syyllinen olen. Aina syyllinen.
Sitten sanat lähtivät laukalle: lapsuuden syyllisyys, Aili-tädin kylmyys, Tuomon kontrolli, ikuinen huonouden tunne.
Elina kuunteli. Kun sain pyyhittyä kyyneleet, hän sanoi hiljaa:
Tätä sanotaan henkiseksi väkivallaksi. Sinulle on opetettu, ettet kelpaa, että olet riippuvainen ja kykenemätön. Mutta se ei ole totuus. Se on heidän syöttämä ajatus.
Katsoin häntä epäillen.
Mutta ehkä vaan olin vääränlainen lapsi
Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla. Mutta sinua pidettiin ahtaassa laatikossa, jotta olisi helppo hallita.
Jokin järähti. Lähdin vastaanotolta sekavissa tunnelmissa mutta ensimmäistä kertaa pilkahti toivo.
Tapasin Elinaa viikoittain. Pikkuhiljaa purin vuosien pelon ja syyllisyyden vyyhteä. Opin, että läheiset voivat myös käyttää hyväkseen. Opin katsomaan totuutta silmiin: olin elänyt muille, en itselleni.
Elina opetti sanomaan ei. Vaikeaa, mutta alkoi pikkuhiljaa onnistua.
Kokeile sanoa ei jollekin pienessä asiassa, hän neuvoi. Opettele puolustamaan rajoja.
Ja minä harjoittelin. Kun vuokranantaja pyysi hoitamaan lastenlasta, tiesin, että olisin ennen suostunut heti. Nyt sanoin:
Sori, mutta minulla on töitä.
Vuokranantaja yllättyi, mutta hyväksyi. Minussa kasvoi ylpeys.
***
Vuosi kului. Täytin 28. Töitä tuli lisää, tein enemmän, osaamiseni kasvoi ja niin myös tuloni. Muutin pieneen yksiöön ja sisustin kuten halusin: kirkkaat tyynyt, kukat ikkunalaudalla, tauluja seinillä. Kaikki se, mikä ennen oli liian kirjavaa.
Miia kävi kylässä, keittelimme kahvit. Hän iloitsi mukana ja tavastani puhua elämästä nyt rauhallisemmin, vapaammin. Ajatus siitä sattumanvaraisesta kohtaamisesta marketissa tuntui kuin kohtalolta.
Tuomosta en kuulut. Joskus mietin, miten hänellä menee, mutta työntelin ajatuksen pois. Eteenpäin.
Aili-tädistä en pitänyt yhteyttä. Asunnon omistussuhde oli juridisesti yhä auki, mutta en jaksanut välittää. Elina kysyi kerran:
Haluatko taistella asunnosta?
En. Antakoon olla. Se on minun tapani jättää taakse kiitollisuusvelka, joka ei koskaan ollut totta.
Tärkeä päätös, Elina myönsi.
Niin, päästää irti.
***
Aloin elää. Oikeasti elää. Kävin elokuvissa yksin, sivellin puistoissa harjalla vihreää. Törmäsin muihin freelancereihin verkossa, sain ystäviä.
Työ Elinan kanssa jatkui. Opin hyväksymään tunteet, lopettamaan itsensä ruoskimisen. Opin anteeksiantamaan itselleni, hellimään arkea. Vielä tie oli kesken, mutta matka jatkui.
Henkisestä väkivallasta toipuminen ei ollut nopeaa. Joskus teki mieli palata takaisin vanhaan tuttuun ahdistukseen. Mutta sitten oli myös päiviä, jolloin tunsin itseni vahvaksi.
Huomasin myös, että naisen taloudellinen itsenäisyys ei ole vain rahaa; se on vapauden ydin. Mahdollisuus valita, sanoa ei, elää omannäköisesti.
***
Eräänä keväisenä päivänä kuljin kaupungilla ja näin näyteikkunassa vesivärisalkun. Kauniita värejä, puisessa laatikossa. Muistin, että haaveilin piirrustuksesta lapsena, mutta Aili-täti piti sitä turhuutena.
Astuin liikkeeseen, ostin tarpeet ja menin kotiin. Istuin pienen pöydän ääreen ja avasin uuden salkun. Hetken epäröin sitten kastoin pensselin keltaiseen ja vedin ympyrän. Aurinko.
En miettinyt, onko kaunis vai ei. Piirsin sen itselleni, koska sain. Olin alkanut löytää itseäni.
***
Puoli vuotta myöhemmin istuin Elinan pienessä vastaanottohuoneessa ja join yrtiteetä.
Tiedätkö mitä eilen tein? sanoin. Ostin kalliin maalaussetin. Ihan vaan itselleni.
Ja miltä tuntui? Elina kysyi.
Aluksi pelotti, mutta sitten vain maalasin. Ja piirrän sen vaikka auringoksi.
Sinun askel kohti itseäsi, Elina hymyili.
Hymyilin takaisin, vielä oli kaihertavaa tuskaa, mutta taustalla jo jotain uutta. Omanlaistani.
Aili-tädistä en enää miettinyt. Annoin hänen asua asunnossa se oli minun tapani vapautua velasta, jota ei koskaan ollut.
Mitä tunnen siitä? Ehkä kiitollisuutta elämästä, joka on vihdoin oma.
***
Tämän vuoden kevätauringossa kirjoitan tätä päiväkirjaa. Olen kasvanut, kokenut, käynyt pohjalla ja noustut varjoista valoon. Ymmärrän nyt, että ansaitsen elää omaa elämää. Opin, ettei kukaan muu saa asettaa arvoani vain minä itse.
Tärkein oppini on: vapaus on mahdollisuus valita, vapaus on kyky sanoa ei. Ja ennen kaikkea, vapaus on oikeus rakastaa omaa arkea juuri sellaisena kuin sen itse haluaa.
