Menin parvekkeelle hakemaan pyykit sisään, kun kuulin alakerran naapurin huutavan mieheni nimeä rappukäytävästä. Oli lauantai-iltapäivä. Aurinko paistoi suoraan lakananarulle, ja ilma tuoksui pölyltä ja lämpimältä asfaltilta. Nojauduin kaiteen yli ja näin Antin seisovan autonsa vieressä ja hänen kanssaan anoppini, Maija.
Tässä oli nyt jotakin outoa. Maija asui toisella puolella Helsinkiä, eikä hän koskaan tullut käymään ilmoittamatta etukäteen. No, kiikutin pyykkipojat nopeasti sisään ja ehdin tuskin eteiseen, kun ulko-ovesta kuului avaimen kilinä. Antti ja Maija astuivat sisään.
Anopilla oli mukanaan valtava kangaskassi. Antti näytti siltä kuin olisi juuri ollut hammaslääkärissä; selvästi toivoi, että tästä päästäisiin nopeasti.
“Enpä odottanut vieraita,” sanoin.
“Eiköhän tämä hoidu äkkiä,” Maija tokaisi ja potki kenkänsä pois jalasta, samalla silmäillen eteistämme kuin arvioisi asuntomme arkkitehtuuria. Laitoin märät pyykkipojat lipaston päälle ja katselin, kun kaksikko marssi olohuoneeseen.
“Mistä on kyse?” kysyin.
Antti vältteli katsettani ja istahti sohvan reunalle. Maija laski kassinsa pöydälle.
“Toin vähän tavaraa kellarista,” hän ilmoitti.
“Minkälaisia tavaroita?”
Maija alkoi purkaa kassin sisältöä vanha valokuva-albumi, pari kellastunutta vihkoa ja lopuksi pieni puinen rasia.
Sydämeni melkein pysähtyi, kun tunnistin rasian. Se oli minun mummoni rasia. Oli seissyt meidän kaapissa vuosikaudet.
“Mistä sä tämän sait?” kysyin.
“Kellarista,” Maija sanoi.
“Mutta sehän oli täällä meillä.”
Maija kohautti olkapäitään.
“Antti vei sen sinne jo jokin aika sitten.”
Käännyin Antin puoleen.
“Miksi?”
Antti pyöritteli hiuksiaan hermostuneena.
“Ajattelin, ettei sillä ole väliä.”
“Ei väliä? Se on mun mummoni rasia.”
Maija avasi kannen ja kaivoi sisältä vanhan rannekellon, kaksi rintakorua ja pienen, taitellun paperilapun.
“Suvun juttuja,” hän sanoi rauhallisesti. “Näiden pitää olla suvun kesken.”
“Minähän olen se suku!”
Maija katsoi minua kuin olisin juuri puhunut venäjää.
“Sinä olet vaimo,” hän sanoi hieman painokkaasti.
Olohuoneessa laskeutui vaivaantunut hiljaisuus. Jostain kadulta kuului auton ovien paiskaus.
“Mitä sinä sillä oikeasti tarkoitat?” kysyin.
Antti nosti viimein katseensa.
“Äiti ajattelee, että osa näistä pitäisi antaa Sannalle.”
“Sannalle? Siskosi ei ole koskaan edes tavannut mun mummoa.”
“Mutta hänkin on osa perhettä,” Antti tokaisi.
Maija nyökkäili tyytyväisenä.
“Näin on reilua.”
Katsoin rasian vanhaa kelloa. Mummoni piti sitä ranteessaan joka päivä. Muistin, kun hän antoi sen minulle kerran illalla keittiössä kuoriessaan omenoita. Hän sanoi vain yhden lauseen: “Pidä tästä kiinni ihmiset unohtavat joskus, mikä on heidän omaa.”
Suljin rasian.
“Ei.”
Maijan otsa meni kurttuun.
“Mitä tuo nyt tarkoittaa?”
“Se tarkoittaa, että nämä tavarat jäävät tänne.”
Antti huokaisi.
“Älä nyt ala esittämään.”
“Minäkö tässä nyt esityksen keksin?” ääneni värisi, mutta seisoin paikoillani.
“Te voitte viedä tavaroita meidän kodista sanomatta mitään ja minä olen ongelma?”
Maija nousi seisomaan.
“Me vain keskustellaan.”
“Ettepäs. Te olette jo päättäneet.”
Maija laski kätensä rasian päälle.
“Minä otan tämän nyt mukaan. Sovitaan myöhemmin rauhassa.”
Silloin minulla napsahti. Otin rasian ja siirsin sen piiloon selkäni taakse.
“Kukaan ei vie tästä talosta yhtäkään tavaraa.”
Antti hypähti ylös.
“Aino, nyt riittää.”
“Ei. Nyt riittää sinulla.”
Katsoin häntä suoraan silmiin.
“Veikö sinä sen rasian kellariin?”
Antti oli hiljaa eikä tarvinnut toista kertaa kysyä.
Maija pudisti päätään teatraalisesti.
“On tämä ihmeellistä, millaisia kiittämättömiä ihmisistä tuleekaan.”
Palautin rasian takaisin kaappiin ja käänsin avaimen. Joskus rajat huomaa vasta, kun joku toinen vaikenee ja antaa jonkun astua niiden yli.
Seisoin olohuoneessa ja tuijotin kahta ihmistä, joiden kanssa olin muka perhettä.
Sanokaa rehellisesti ylireagoinko minä, vai yrittivätkö he tosiaan napata jotakin, joka ei ollut heidän?
