Kaksikymmentäkuusi vuotta myöhemmin
Sinä iltana hernekeitto onnistui paremmin kuin koskaan. Liisa nosti kannen pois padalta, maistoi lusikalla, lisäsi ripauksen suolaa ja jäi kuuntelemaan keittiössä outoa huminaa, joka leijui kuin sumu halki koko talon. Oli kulunut kaksikymmentäkuusi vuotta, eikä hän ollut koskaan keittänyt sitä aivan näin juuri niin sakeana ja juuri sillä tavalla, kuin Arto siitä piti: tummaa, täynnä savupotkaa, juuri poimittua tilliä viime hetkellä upotettuna, jotta talven tuuli ei veisi makua mennessään. Hän kattoi pöydän olohuoneeseen: leipä, Arton ilkeästi kolhiintunut kahvimuki, jonka Arto oli kieltänyt heittämästä pois, vaikka emalipinta repsotti.
Arto tuli puoli yhdeksältä, ripusti takkinsa naulakkoon joka oli joskus ollut haapapuusta, mutta joka nykyään kelpasi vain epämääräisille takeille, jotka aina lopulta putosivat lattialle. Arto ei katsonut Liisaa silmiin kävellessään keittiöön, mutta hänen askelissaan kolisi menneiden marraskuiden lumi.
Hernekeittoa? hän kysyi kurkistaen lievästi padan ylle.
Hernekeittoa. Istu vain, minä kaadan.
Arto istui, kaivoi kännykän esiin, ryhtyi selailemaan jotain, jonka sisältöä Liisa ei tunnistanut edes unissa. Liisa kaatoi soppaa, asetti lautasen hänen eteensä, katsoi ulos marraskuisen öiseen omenapuuhun, joka tärisi tuulessa siihen, jonka he olivat istuttaneet ensimmäisen yhteisen vuoden keväänä, puoli unessa. Hän istui itsekin ei keittoaan mutta tee, joka jo kylmähti, ennen kuin ehti ottaa ensimmäisen kulauksen.
Ulkona harhaili tuuli, omenapuun oksat piirtelivät tummia varjoja seinälle, ja jossain talon syvyydessä joku soitteli vanhaa haitarimelodiaa, jota vain unissa voi kuulla.
Arto, me taidetaan tarvita puhetta, Liisa lopulta sanoi.
Arto nosti silmänsä näytöstä. Katseessa ei ollut ärtymystä, mutta ei myöskään uteliaisuutta. Hän katsoi niin kuin joku, jonka juuri keskeytettiin tärkeässä pulassa.
Mistä?
En tiedä. Meistä ehkä. Olemme olleet vieraita viime aikoina. Sinä tulet myöhään, lähdet aikaisin. En huomaa sinua enää. Onko kaikki hyvin?
Arto laski kännykän pöydälle. Otti siivun ruisleipää, taittoi siitä palan.
Liisa, oletko tosissasi? Mitä hyvin edes tarkoittaa tässä?
No, me. Me kaksin. Meidän yhteys.
Arto mietti hetken, nyökkäsi lähes huomaamattomasti.
Haluaako kuulla totuuden?
Haluan, sanoi Liisa.
Totuus, saman toisti Arto, ja pureskeli leipää rauhassa. En tunne sinua kohtaan rakkautta. En ole tuntenut vuosiin. Kunnioitan sinua kotitalon pitäjänä, ihmisenä, joka pysyy järjestyksessä eikä tuo turhia vaikeuksia. Se on helppoa. Sopivaa. Mutta jos kysyt rakkaudesta, sitä ei ole, Liisa. Ei ole vuosikausiin ollut.
Liisa tuijotti miestä. Hän puhui niin rauhallisesti, niin kuin selittäisi, miksi valitsi tietyn bensiinin huoltoasemalla, ilman suuttumusta tai häpeää, ilman edes muistia siitä, että tämä hetki voisi olla uni.
Oletko tosissasi? hän kysyi hiljaa.
Olen. Tällaisissa asioissa olen.
Ja kerrot sen minulle näin? Keiton ääressä?
Milloin sitten? Sinä kysyit. Vastasin.
Liisa nousi. Keräsi kuppinsa tiskialtaaseen, jäi seisomaan ikkunaan ja tuijotti yöhön. Naapurin Hilkka-Maijalla paloi valo keittiössä, ehkä sielläkin joku söi keittoaan.
Selvä, sanoi Liisa hiljaa ja käveli makuuhuoneeseen.
He eivät puhuneet enää sinä iltana. Arto vietti iltansa sohvalla, kuten oli tehnyt jo pitkään. Liisa makasi sängyssä, silmät auki, kuunteli Arton äkillistä, toistuvaa kuorsausta seinän takaa. Keitto unohtui padalle, sen pinta tihkui unohdettua harmautta.
Oli tarina, johon ei tarvittu keksittyä unta. Liian tavallinen, liian rehellinen. Silti kuin painajainen, jossa totuus on ainoa vääntynyt elementti.
Aamulla Liisa nousi, kuten aina, kuudelta. Laittoi veden kiehumaan, puki kylpytakin päälleen ja kävi pihalla ruokkimassa kissaa, joka oli ilmestynyt tontille kaksi vuotta sitten ja jäänyt talon varjoksi. Marraskuun ilma oli terävä, lehtien ja kosteuden haju kiersi kuistin läpi. Omenapuu seisoi alastomana, oksat kääntyivät oudosti; sen alle mätänevät omenat näyttivät siltä, kuin joku olisi laskenut ne hämillään paikoilleen. Ehkä hän ei ollut ehtinyt, ehkä ei vain halunnut.
Sopivaa, hän toisti mielessään Arton lauseen.
Kaksikymmentäkuusi vuotta. Kaksikymmentäkuusi vuotta keittämistä, pesemistä, siivoamista, vieraiden vastaanottamista. Hän oli osannut pitää kodin niin siistinä, että joskus ystävät sanoivat: Liisa, sinä olet kuin velho. Hänen roolinsa: hoitaa, sopeutua, olla kysymättä. Juuri se. Mutta roolin nimi olikin lopulta toinen: ei vaimo, ei rakastettu. Sana oli vain sopiva.
Kissa kiehnäsi hänen jalkaansa vasten. Liisa kumartui, rapsutti kissaa korvan takaa.
Meidän pitää miettiä, ystäväiseni, hän sanoi ääneen.
Vedenkeitin vihelsi. Liisa palasi sisälle.
Aamiaista hän ei tehnyt. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Hän kaatoi vain itselleen teetä, otti näkkileivän, istui ikkunan viereiseen nojatuoliin. Arto tuli puoli kahdeksalta keittiöön, katsoi ihmeissään tyhjää pöytää.
Eikö ole aamiaista?
Ei ole, Liisa vastasi katsomatta ylös.
Arto seisoi hetken, otti takin ja lähti. Ovi kolahti. Hän kuuli auton starttaavan, moottori haaleni kadun kulmaan.
Talon hiljaisuus tuntui miltei aineelliselta. Siellä istuessaan Liisa ymmärsi, että jotakin tärkeää oli muuttunut. Ei Artossa, ei suhteessa. Hänessä itsessään.
Elämä viidenkymmenen jälkeen, hän tuumi, alkaa usein juuri näin: yhdestä iltapuheesta, yhdestä sanasta, joka kääntää tutun maailman ylösalaisin. Hän oli viisikymmentäkaksi. Arto viisikymmentäviisi. He asuivat vanhassa puutalossa Nurmijärven laitamilla, pikkupaikkakunnalla, jossa kaikilla oli aidattu piha ja rytmiset vuodenkierron askareet. Talo oli ollut hyvä; iso, yläkerralla, terassilla, sillä omenapuulla, jonka Liisa niin mielellään muisti yhteiseksi.
Mutta lopulta: kenen talo? Oliko kaikki varmasti yhteistä? Kuka maksoi mistä, kenen nimellä mikäkin paperi oli tehty, saisiko hän joskus jotain omakseen? Miksi hän ei ollut koskaan kysynyt?
Liisa laski kupin pöydälle ja antoi niiden kysymysten tulla, jotka aiemmin olivat olleet sopimattomia. Vuosien mittaan Arto oli vain sanonut: Minä hoidan, älä huoli. Ja niin Liisa ei ollut huolehtinut. Arto teki kiinteistökauppoja, konsultoi jotakin, mitä Liisa ei ollut ymmärtänyt edes halutessaan. Rahaa oli ollut, oli pärjätty. Siinä hänen kiinnostuksensa.
Nyt jokin hänen sisällään napsahti. Rauhallisesti, ilman itkua, ilman draamaa. Vain napsahdus, jonka jälkeen täytyi selvittää oma osuus.
Puolenpäivän aikaan Liisa soitti vanhalle koulukaverilleen, Marjatalla he olivat tunteneet aina, vaikka Marjatta oli asunut jo vuosia Helsingissä.
Marjatta, minun pitäisi nähdä sinua.
Onko hätä?
Arto sanoi eilen, että olen hänelle sopiva. En rakas, en tärkeä vaan sopiva. Kuin nojatuoli.
Tauko.
Tule heti, Marjatta sanoi. Tule nyt heti.
He kohtasivat pienessä kahvilassa Marjatan talon lähistöllä. Marjatta oli suorapuheinen nainen, kahdesti eronnut, ja kuten hän sanoi, kokenut yltä ja päältä. Hän kuunteli Liisaa tarkasti, pyöritteli pikkulusikkaa.
Liisa, muistatko kun myit asuntosi 1998?
Muistan. Silloin rakensimme taloa.
Minne rahat menivät?
Liisa mietti.
No… rakentamiseen. Arto hoiti kaiken.
Entä paperit? Talo, tontti? Kenen nimiin?
Liisa avasi suunsa ja sulki. Hän ei tiennyt. Ei osannut sanoa juuri kenenkään nimiinkö? Se tuntui absurdilta ja samalla noloimmalta elämässä.
Juuri niin, Marjatta sanoi. En halua pelotella, mutta sinun täytyy tarkistaa kaikki. Aivan kaikki. Aloita papereista.
Luuletko, että…
Luulen, että jos mies kehtaa sanoa naisen olevan sopiva, hän tuntee asemansa vakaaksi. Tuollaisia sanoja ei sanota ihmisille, jotka voi menettää helpolla. Ymmärrätkö?
Kotimatkalla Liisa mietti sanoja: Ihmisiä, jotka voi menettää helposti, ei varoiteta. Jotain niissä oli terävää, kylmää, kuin neula.
Kotona hän meni Arton työhuoneeseen; se oli tontin hämärin huone, sellainen, jonne hän ei ollut saanut aiemmin mennä. Siellä on työjärjestys, jonka vain minä ymmärrän, Arto oli sanonut. Hän oli kunnioittanut sitä. Nyt hän sytytti valon, antoi katseensa kiertää.
Paperikasoja, kansioita hyllyllä, laatikoita. Hän avasi ensimmäisen pientä sälää. Toinen oli lukossa. Kolmannesta löytyi kansio: Talo. Paperit.
Suoraan lattialle hän istahti ja alkoi lukea. Omistusoikeus paperissa: Arto Virtanen. Tontin omistus: taas Arto. Kauppakirja: Arto. Hän selasi, selasi. Missään ei lukenut Liisan nimeä.
Hän istui lattialla pitkään, sitten pani paperit siististi paikalleen, sulki kansion. Kävellen keittiöön, asetti veden kiehumaan, laittoi hunajaa lasin pohjalle, joi hitaasti. Ei itkenyt ja se oli outoa. Ennen hän olisi varmasti itkenyt, vaipunut syvälle omaan suruun. Nyt hänessä oli jotain kokoavaa, kuin valmistauduttaessa johonkin, joka ei vielä ollut näkyvissä, mutta jonka tuloa vastaan piti olla valmis.
Sinä yönä hän avasi kannettavan ja ryhtyi etsimään: naiselle suunnattuja talousneuvoja avioeron varalta, ohjeita omaisuuden jakoon, mitä yhteisesti ansaittu omaisuus tarkoittaa. Hän luki ja kirjoitti vihkoon muistiinpanoja. Kahdelta yöllä oli täysi sivu kysymyksiä.
Aamulla hän soitti lakiasiaintoimistoon, jonka numeron oli saanut tuttavaltaan ei keneltäkään Arton puolitutuilta. Sopi tapaamisen.
Sitten hän muisti vielä yhden asian.
Heillä oli juristi. Arto oli käyttänyt tämän palveluja puolenkymmentä vuotta. Ingrid Lehtinen. Liisa oli tavannut Ingridin joitakin kertoja, taloyhtiön juhlissa ja kerran heidän kotonaan. Nainen, arviolta nelivitonen, terävä ja oranssitukka, aina mainioissa jakkupuvuissa, katseessa linnun näppäryyttä. Liisa oli suhtautunut häneen neutraalisti: oikea ammattilainen.
Nyt hän otti miehensä puhelimen Arto oli unohtanut sen kylppärin kaapille käydessään suihkussa. Hän ei lukenut viestejä; avasi vain yhteystiedot ja etsi Ingridin. Viimeinen puhelu: edelliseltä illalta kello 22:30. Hän painoi puhelimen takaisin paikoilleen.
Yksi yksityiskohta. Mutta juuri se sai unenomaisen palapelin alkamaan oikeasta kulmasta, vaikkei todisteita ollutkaan.
Lakimies, jonka luokse hän meni kolmen päivän päästä, oli Matti Martikainen, viisikymppinen mies, joka puhui rauhallisesti. Liisa avasi suunsa kaksikymmentäkuusi vuotta avioliittoa, talo miehen nimellä, hänen asuntonsa rahat oli sijoitettu rakentamiseen, mutta millään paperilla se ei näkynyt.
Tämä on tyypillinen tilanne niille vuosikymmenille, Matti sanoi. Kaikki pyöri sen mukaan, kuka hoiti asiat. Mutta oikeudellisesti teillä on oikeuksia.
Minulla on?
Suomessa yhteisesti ansaittu omaisuus jaetaan, riippumatta siitä, kenen nimissä se on. Talo, jos se on rakennettu avioliiton aikana, kuuluu tähän. Mutta täytyisi tietää, koska tontti on ostettu, koska rakennus aloitettu, oliko Artolla jotakin omaisuutta ennen avioliittoa.
Asuntoni myynti, Liisa sanoi. Luovutin ne rahat.
Löytyykö paperia? Kauppakirja?
Liisa mietti. Kaikkien vuosien jälkeen ehkä jossain.
Uskoisin, täytyy etsiä.
Etsi. Se on merkittävää. Jos pystyt osoittamaan, että olet myynyt omaa omaisuuttasi ja laittanut rahat yhteiseen taloon, sillä on merkitystä.
Liisan sisällä heräsi uusi päämäärä. Hän kaivoi koko päivän vanhoja laatikoita, kävi ullakolla, selasi kansioita, joita oli säilytetty ilman syytä kaksi vuosikymmentä. Yhdessä vanhassa pahvilaatikossa, lehtipinon alla, hän löysi asiakirjan 90-luvulta: asuntokauppakirja, huhtikuu 1998. Summa oli selvästi merkitty.
Hän piteli kellastunutta lehteä ja koki ensimmäisen hetken helpotusta viikkoihin. Paperi löytyi. Se oikea, piilossa ollut
Seuraavat kaksi viikkoa hän eli kaksin: ulkoisesti kaikki jatkui liki entisellään, mutta ompele, jonka varassa heidän yhteisensä riippui, muuttui näkymättömäksi. Hän laittoi ruokaa itselleen, siivosi vain omat jälkensä; Arton vaatteita ei pessyt, hänen lautasiaan ei tiskannut eikä paitojaan silittänyt. Arto huomasi muutoksen heti kolmantena päivänä.
Liisa, paidassani on rypyt.
On, tiedän.
Silitätkö sen?
En silitä.
Miehen katseessa oli kummastusta.
Oletko yhä loukkaantunut?
En, Arto. Sinä sanoit, että olen sopiva. Mietin vain, että sopivuudella täytyy olla rajat. Jos en ole vaimo, vaan palvelija, niin pitää sopia rajoista.
Arto ei osannut vastata. Hän häipyi työhuoneeseen. Liisa kuuli hänen kuiskailevan kännykkään jollekin, ei viitsinyt kuunnella oven takana. Hänellä oli muuta tehtävää.
Hän tarkasti kaiken mahdollisen Arton papereista, ilman mustasukkaisuutta, enemmän siksi, että hänen täytyi selvittää, missä hänen osuutensa piili. Löysi kiinteistökauppoja, sopimuksia ja kahden paperin yksityiskohta pisti silmään. Hän näytti ne Matti Martikaiselle.
Mitäs nämä? hän kysyi.
Tässä myyjä ja ostaja ovat juridisesti kaksi eri yritystä, mutta sama osoite. Voisi tarkoittaa, että kauppa tehtiin sisäisesti keinotekoisesti.
Rikollista?
Tarkistamisen paikka, verottaja kyllä kaivaa. Mutta tärkeintä: jos tehdään selvityksiä, yhteisomaisuus on vaarassa, ja silloin puolisonkin osuus on vaarassa.
Siis minäkin voisin jäädä vastuuseen?
Jos puolisot ovat yhteisomistajia, kyllä. Nyt avioliiton aikana riski on olemassa.
Tämä jo pelotti. Liisa istui kotona kasvitarhan penkillä, mustakissa vieressään, vaikka maa jäätyi ja tuuli hytisytti viimeisetkin omenapuun oksat.
Myrkyllinen mies ei aina huuda tai riko, hän ajatteli; joskus se on vain se, että sinua ei huomata eikä tunnusteta, vaan rakennetaan elämäsi toisen suunnitelman varaan niin että lopulta lakkasit olemasta ihminen ja muutuit lämpöpatteriksi, enempää kyselemättä.
Liisa päätti. Matti Martikainen laati vaateen yhteisomaisuuden jakamisesta. Samalla he kokosivat kaiken mahdollisen: hänen asuntonsa kauppakirjan, kuitteja, laskuja, rakennusbudjetteja työhuoneen kaapista. Tarinat johtivat aina vuoteen 98, heidän yhteiseen elämäänsä ja hänen rahojensa liikkeisiin.
Liisa ei kertonut Artolle mitään. Hän eli edelleen talossa, puhui tämän kanssa vähän ja tasaisesti, välillä unohtaen, että tämä oli nyt vain outo matkaseuralainen oudossa unessa. Arto ehkä luuli, että kyse oli vain tyytymättömyydestä, joka haihtuisi.
Samanaikaisesti Marjatta, joka työskenteli hallintotarkastusten parissa, sai selville lisää. soitti eräänä iltana:
Liisa, löysin jotain. Sopii puhua?
Kerro.
Artolla on useampi firma. Yksi uusi, perustettu juuri tänä vuonna. Osakkaana eräs Ingrid Lehtinen.
Liisa oli pitkään vaiti.
Kuulitko?
Kuulin.
Tiedät mitä se ehkä tarkoittaa?
Kyllä. Ei vain jotain henkilökohtaista.
Myös bisnestä. Näyttää siltä, että siirtelyt ovat alkaneet. Sun täytyy kiirehtiä, Liisa.
Liisa soitti Matti Martikaiselle heti sinä iltana, selitti.
Tärkeää, mies sanoi rauhallisesti. Jos hän siirtää varoja yhtiöön, jossa on toinen nainen osakkaana, se voi olla keino irrottaa omaisuutta jaosta. Välittömästi hakemus kiinnityksiä varten, saadaan jäädytys oikeuteen.
Onnistutko?
Huomenna, kun tulet.
Seuraavana aamuna he allekirjoittivat paperit. Matti selitti jokaisen, johdatti ja teki selkoa. Se ei ollut enää sellaista, miltä Liisa oli aiemmin kuvitellut oikeusasioiden tuntuvan jotain mitä vain toiset osasivat. Nyt riitti ymmärrys omasta hyödystään ja siitä, että siihen saattoi saada avun.
Kun Liisa poistui lakiasiaintoimistosta, satoi pehmeää, hiljaista lunta. Ensilumi se laskeutui autojen kattoihin, hänen takkiinsa, maailman reunalle, minkä voi vain unessa kohdata. Sisällä hänessä liikkui tunne, ei voitto, ei ilo, vaan itseensä kohdistuva kunnioitus.
Arto sai tietää asiasta viikkoa myöhemmin. Soitti hänelle kauppareissulla:
Mitä olet tehnyt?
Miten niin?
Oikeudesta soitettiin juuri. Jäädytetty? Oletko hakenut eroa?
Kyllä, Arto.
Oletko sekaisin? Tämänkö takia, yhden keskustelun takia?
Kaksikymmentäkuuden vuoden takia, Liisa sanoi. En ehdi nyt, olen kaupassa.
Hän sulki puhelimen ja jatkoi rivakasti ostoksia. Kädet eivät tärisseet. Häntä itseäänkin nauratti.
Kotona sanahelinät vain jatkuivat. Arto hermostui, kulki huoneesta toiseen.
Liisa, talo on minun! Minä olen rakentanut, minä hoidin maksut.
Osa rahoista tuli minun asunnon myynnistä. Minulla on siihen paperi.
Lahja! Sinä halusit niin itse.
Halusin investoida meidän kotiimme. Mutta talo laitettiin vain sinun nimiisi. Ne ovat eri asioita.
Olet puhunut asianajajasi kanssa selän takana?
Samoin kuin sinä perustit yhtiön Ingridin kanssa.
Tauko. Raskas, unessa kajahtava tauko.
Miten niin Ingrid?
Yhteinen yhtiönne. Äskettäin perustettu.
Arto istui, katsoi Liisaa eri silmin kuin tullen ensimmäistä kertaa hereille. Melkein vihamielistä kunnioitusta katseessa.
Olet valmistautunut hyvin.
Rupean olemaan hyödyllinen vihdoin itselleni.
Mies ei vastannut. Kahvikuppi, josta Arto ei koskaan juonut, seisoi pöydällä heidän välissään.
Voisimme hoitaa tämän sopuisasti.
Vain asianajajien välityksellä.
Seuraavat kolme kuukautta olivat monimutkaisia. Ei tunnekylläisiä, enemmänkin logistisesti. Oikeudenkäynti, asiakirjat, neuvottelut. Matti Martikainen piti lupauksensa: selitti, rauhoitti, mutta ei luvannut liikoja. Hän kertoi rehellisesti: tuossa on etua, tuossa haasteita.
Samalla selvisi, että Arton kiinteistökaupoissa oli ollut ongelmia ei varsinaista rikollista, mutta verottaja puuttui asioihin. Se kääntyi Liisan hyväksi kun asiat sovittiin, talo jäi hänelle, Arto sai muita varoja, joita kuitenkin uhkasi jo verottajan kiinnostus. Ingridikään ei halunnut ottaa vastuuta hänen veloistaan, ja heidänkin yhteistyönsä haihtui pois kuin uni aamulla.
Liisa kuuli siitä Marjatan kautta.
Ingrid jätti Arton. Veroasioiden jälkeen keksi heti syyn ottaa etäisyyttä.
Viisas nainen, Liisa sanoi vailla katkeruutta.
Oletko vihainen?
En Ingridille. Hän teki omansa. Minä en tehnyt omaani siinä vaara.
Sopimus allekirjoitettiin helmikuussa, kylmänä, harmaana päivänä. Lopulta Liisa ja Arto istuivat saman pöydän ääressä, molemmilla omat asianajajansa, hiljaa. Paperit allekirjoitettiin, sanaakaan sanomatta. Viimeinen katse: ei voittoisa eikä surullinen. Pelkästään tasainen.
Kun Liisa astui ulos, Matti Martikainen kätteli.
Pärjäsit.
Tein vain, mitä piti tehdä.
Siinä on tarpeeksi.
Arto muutti pois samana päivänä. Otti, mikä sopimuksen mukaan kuului, hävisi. Liisa ei kurkkinut ikkunasta. Hän purki kaappeja, heitti pois tarpeetonta, Arton vanhan kahvimukin hän laski ensin sivuun ja asetti sitten hyllylle kuppi vain.
Talo oli hänen virallisesti. Kumpikin omisti sen muilta piilossa olevan, mutta Liisa huomasi, että olo ei ollut juhlava, vaan rauhallinen, avara. Hiljaisuus, joka ennen kuului odotukseen, oli nyt hänen.
Kevät tuli nopeasti. Omenapuuhun ilmestyi ensimmäiset vihreät, pienet lehdet jo maaliskuussa. Liisa käveli pihalle kupin kanssa, katsoi pientä, kumaraoksista puuta pitkään. Kissa asteli perässä, kävi makaamaan terassin portaalle, sulki silmät.
Marjatta soitti illalla.
Miten jaksat?
Ihan hyvin. Löysin omenapuun alta tyhjän linnunpesän.
Symbolista. Onko sinulla suunnitelmia?
On yksi ajatus. Ajattelin vuokrata talon yläkerran. Kolme huonetta olisi turhaan tyhjänä. Saisin vuokratuloa. Ja haluan ilmoittautua maalauskurssille. Nuorena haaveilin siitä, sitten elämä unohtui.
Maalauskurssille?
Naura vain.
En naura! Päinvastoin, ensimmäistä kertaa aikoihin puhut siitä, mitä juuri sinä haluat.
Niin, ehkä ensimmäistä kertaa.
Se on hyvä. Tosi hyvä.
Liisan uusissa ajatuksissa avioliitto ei ollut enää katkera muisto, vaan outo, uniomainen ratkaisu: miten ihminen saattoi olla vuosia huomaamatta, että hänestä tuli rooli. Ei ilkeänä, ei tahallaan, vaan niin kuin koti muuttuu vaivihkaa jonkun toisen tauluksi huomaa vasta, kun jää vähemmälle.
Jos Liisa nyt kertoisi avioerosta, se ei olisi tarina riidoista eikä kyyneleistä. Se olisi tarina papereista laatikossa, juristista, ensimmäisestä aamusta jolloin kukaan ei laittanut aamupalaa, mutta silti kaikki selvisi. Että talousosaaminen naiselle tarkoittaa joskus vain kysymystä: kenen nimiin talo on, jossa asuin kaksikymmentäkuusi vuotta?
Huhtikuussa hän laittoi ilmoituksen yläkerran vuokraamisesta. Ensimmäiset vuokralaiset löytyivät jo kahdessa viikossa nuori pari Helsingistä, hiljaisia, ystävällisiä. He tervehtivät pihalla, joskus toivat torilta omenapiirakkaa.
Maalauskurssi alkoi toukokuussa. Pienessä opistossa kerääntyi ihmisiä joka iästä: muutama eläkkeellä, yksi äiti hoitovapaalla, mies, joka oli rakentanut taloja, mutta aina haaveillut pensseleistä. Opettaja, vanha taiteilija harmaassa takissa ja kirkkaissa silmissä, puhui vähän mutta tarkasti.
Ensimmäisellä tunnilla Liisa maalasi omenan. Siitä tuli vähän kieroon. Hän katsoi sitä ja naurahti hiljaa: käyrä omena, kuin hänen omenapuunsa pihalla.
Kesäkuussa istuessaan terassilla iltateellä, lukien kirjaa, puhelin oli vieressä hiljaa. Arto ei ollut soittanut enää kuukausiin. Kukaan ei kertonut, mutta jotain liikkui huhujen tapaan: hän asui nyt Helsingissä, asiat olivat omalla painollaan, Ingridistä ei tietoa. Eikä Liisa tuntenut mitään vahvaa ei voittoa, ei vihaa, vain hiljaista hyväksyntää. Hänen elämänsä oli nyt oma.
Kuinka kestää pettämistä? Hän mietti sitä joskus ehkä jokainen löytää oman tapansa. Hän ajatteli näin: tee konkreettista, etene, älä jää miettimään virheitä. Etsi paperit, tapaa asiantuntija, tee seuraava askel.
Joidenkin mielestä naisen osa oli kerran kuin annettua kohtaloa, mutta Liisa viisikymmentäkaksi vuotta huomasi, että osa oli vain lähtöpiste. Jos halusi, pystyi liikkumaan.
Hän liikkui. Vasta viidenkympin jälkeen, ehkä, mutta elämä jatkui. Ujo, arka, outo alku mutta alku silti.
Kesäkuun lopussa hän tapasi Arton sattumalta, paikallisessa palvelupisteessä. Arto huomasi hänet ensin, pysähtyi, tuli viereen.
Liisa ei ollut varautunut, seisoi vain kansio sylissä, vaaleassa pellavamekossa.
Hei, Arto sanoi.
Mies oli muuttunut. Hoikempi, kasvot väsyneet. Puku hyvä, mutta vähän ryppyinen. Liisa mietti joskus hän olisi silittänyt sen.
Hei, hän vastasi.
Muutama sekunti hiljaa.
Kuinka voit?
Ihan hyvin. Entä sinä?
Paljon asioita, pitää selvittää.
Niin, hän sanoi. Niin on.
Arto katsoi Liisaa oudosti, kuin etsien jotain mennyttä.
Liisa, halusin…
Arto, ei tarvitse, keskeytti Liisa pehmeästi, Ei ole katkeruutta, ei vihaa. Kaikki on jo ratkaistu. Ei enempää.
Hänen vuoronsa tuli. Hän ojensi paperit, sanoi nimensä. Kääntyessään Arto seisoi jo eri tiskillä. Hän poistui ulos lasioven sulki perässään.
Ulkona oli kirkasta, todellista kesää. Asfaltin tuoksu ja naapuripihan lehmuksen kukinta virtasivat värikkäässä valossa. Liisa jäi seisomaan, sulki silmät ja antoi lämmön tarttua kasvoilleen.
Sen jälkeen puhelin soi. Marjatta.
Saitko asiat hoidettua?
Hoidin. Kaikki on kunnossa.
Hyvä! Kuule, täältä löytyi akvarellinäyttely, avautuu lauantaina. Mennäänkö?
Mennään, Liisa hymyili.
Miltä nyt tuntuu?
Liisa mietti hetken, katsoi ulos, ohikulkijoihin, taivaalle ja ilmassa leijuvaan haavanhaituvaan.
Nyt on aika hyvä, Marjatta. Ei täydellinen, ei ihmeellinen, mutta oikeasti hyvä.
Se on jo paljon, Marjatta sanoi.
Niinhän se on, Liisa vastasi. Se on jo paljon.
