Sukulaiset maalta tulivat yllättäen kylään viideksi päiväksi meidän yksiöön. Vastassa heille olin minä täynnä vihreitä pilkkuja, muka vesirokossa.
Lauantaiaamuni ei alkanut kahvilla vaan puhelinsoitolla. Näytöllä vilkkui huolestuttava: Täti Aila.
Miia, valmistaudu! tädin ääni oli niin reipas ja kova, ettei herätyskello olisi pärjännyt. Me ollaan jo junassa, huomenna aamulla teillä! Ajateltiin yllättää teidät: nähdä Helsinkiä ja käydä teidän luona. Ollaanhan me sukua!
Istuin sängyllä ja yritin ymmärtää kuulemani. Pahin osa lauseessa oli sana me.
Ketkä kaikki me, täti Aila? kysyin varovasti, samalla potkaisten vaimoani peiton alla, että heräisi heti.
No minä, setä Jorma, Sanna miehensä kanssa ja meidän lapsenlapsi. Älä huoli, ei olla vaativia pääasia että päästään nukkumaan, muuten kierretään kaupunkia!
Viisi ihmistä. Ja me kaksi päälle. Meidän kolmenkymmenenkolmen neliön yksiössä, jossa vapaata tilaa on käytännössä vain matto eteisessä ja kapea polku sohvan ja television välissä.
Suljin puhelimen hiljaa ja katsoin vaimoani. Hänen ilmeestään paistoi selkeä, vilpitön kauhu sekä tiedostamaton unelma paeta maasta tai edes käydä ostamassa ruisleipää viikoksi.
Rehellisyys ruokkii katastrofia
Muistin heti heidän viime käyntinsä kolme vuotta sitten. Silloin heitä oli vain kolme, mutta se viikko palaa edelleen painajaisissa. Setä Jorma poltti parvekkeella, tiputteli tuhkat kukkiini: Sehän on hyväksi, kasvaa paremmin. Täti Aila neuvoi minua keittämään hernekeittoa ahtaalla keittiölläni: Voi hyvänen aika, näin sitä pilkotaan, katso nyt. Me puolisoineen nukuttiin ilmapatjalla, joka painui aina ihan littanaksi aamuksi, ja herättiin liki lattialla samalla kun vieraat nukkuivat kuninkaallisina meidän sohvalla.
Nyt heitä oli viisi. Sanna miehineen äänekkäitä ja vauhdikkaita, ja heidän poikansa Lauri seitsemänvuotias myrskytuuli, joka ottaa jokaisen ei haasteena.
Täytyy kieltäytyä, puoliso sanoi päättäväisesti kattoon tuijottaen.
Kuinka? huokaisin. He ovat jo matkalla. Sanotaan vaan kääntykää takaisin? Tiedäthän Ailan: alkaa puheet perhesiteistä, siitä miten hän hoiti minua lapsena ja kuinka me ollaan muka pilalle hemmoteltu helsinkiläisiä. Pian koko kylä puhuisi, että estettiin suku tulemasta ja äiti itkisi häpeästä.
Kun diplomatia ei riitä
Istuttiin keittiössä, juotiin kahvia ja pyöriteltiin vaihtoehtoja, toinen huonompi kuin toinen. Vuokrata huone? Ei onnistu auton korjaus söi kaikki säästöt. Karkaisimme itse kavereille? Eipä moni jaksaisi majoittaa meitä pariksi yöksi, saati viikoksi. Jätetään vain avaamatta? Ne hakkaisivat oveen kunnes kutsuisivat pelastuslaitoksen.
Silloin välähti. Tarvittiin syy, josta ei päästä mihinkään sellainen, että ihmiset pakenevat itse.
Vesirokko, kuiskasin.
Mitä? puoliso ei ensin ymmärtänyt.
Vesirokko! Karanteni. Aikuisille tosi paha: korkea kuume, riski arpiin ja jälkitauteihin.
Puoliso epäröi:
Entä jos ovat sairastaneet?
Aila ja Jorma eivät ainakaan! Äiti kertoi kerran. Sannasta en tiedä, mutta eivät lähde riskeeraamaan varsinkaan pienen kanssa.
Vihreänä kuin koivu keskikesällä
Junaan oli neljä tuntia aikaa, aloitimme valmistelut. Kaivoin ensiapulaatikosta vanhan vihreän Nestemäisen ihomaalin.
Maalaa reippaasti, sanoin, ojentaen kasvoni. Otsaan, poskiin, kaulaan, käsiin mitä pelottavampi, sen parempi!
Puoliso pidätteli nauruaan ja veti isoja pilkkuja sinne tänne. Peilistä katsoi tyyppi kuin lastenkirjan sivulta. Laitoin vielä vanhan yöpaidan päälle, kietaisin kaulaliinan kaulaan ja pörrötin hiukset.
Mitäs minä teen? puoliso kysyi.
Sinä olet altistunut. Kävelevä tautipesäke. Se on vielä kamalampaa.
Harjoiteltiin tarinaa: sairastuin viime yönä, kuume neljäkymmentä, lääkäri tuli ja määräsi armottoman karanteenin puhui jostain uudesta virusmutaatiosta.
Eikö edes päiväkahville?
Ovikello soi täsmälleen ajallaan. Oven takana kolisi matkalaukkuja, pauhasivat äänet ja Lauri kitisi. Kömmin ovelle, puoliso raotti ovea varovasti.
Miksi ette olleet asemalla vastassa? setä Jorma jo koetti änkeä sisään.
Pysykää ulkona! puoliso ärjäisi. Nyt on hätätilanne.
Astuin esiin, laahaten tossuja, pidellen seinästä ja henkeä haukkoen.
Päivää… kalkatin. Anteeksi. Vesirokko paha vaihe. Lääkäri sanoi: tarttuu jopa ilmastoinnin läpi.
Rappukäytävässä hiljeni. Viisi paria silmiä tuijotti vihreitä pilkkujani.
Vesirokko?! Sanna otti automaattisesti askelen taakse ja vetäisi Laurin hihasta pois.
Kolmekymppisenä?
Heikko vastustuskyky… voihkaisin. Kuume… jälkitaudit mahdollisia
Näin aivan selvästi, että Ailan päässä taistelivat ilmainen yösija ja terveysinto.
Jorma, oletko sairastanut?
En muista… tuskin… setä Jorma oli jo matkalla hissiin.
En minäkään ole! Sanna hätäili. Äiti, lähdetään hotelliin nyt!
Entäs puoliso? Aila siristi epäluuloisesti silmiään.
Olen seuraava, puoliso puuskahti kohtaloonsa tyytyen. Nukutaan yhdessä, ihan ajan kysymys.
Se riitti. Ajatus yksiön jakamisesta kahden taudinkantajan kanssa ratkaisi asian.
Parane pian, murahti Jorma, painoi hissin nappia. Taitaa olla järkevintä käyttää omat tuliaiset hotellissa.
Hissi vei mennessään kassit, purkit ja pulmat.
Uusi vapaus
Suljimme oven, puoliso rojahti lattialle naurusta täristen. Katsoin itseäni peilistä ja nauroin mukana.
He löysivät hotellin käden käänteessä. Rahaa näytti löytyvän miksi maksaa omasta jos voi majailla toisten nurkissa?
Parin päivän päästä äiti soitti:
Miia, mikset kertonut mitään? Aila sanoi, että olet vihreänä kuoleman porteilla!
Alan jo toipua, äiti, vastasin reippaasti. Lääketiede on ihmeellistä.
En kertonut totuutta. Paljon mieluummin he luulevat minun olevan heikkohermoinen kuin ilkeä.
Vihreät pilkut huuhtoutuivat helposti, ja viikonlopun vietimme puolison kanssa rauhassa, tilasimme pitsaa ja nautimme jokaisesta neliöstä pienessä mutta ah, niin vapaassa kodissamme.
