Oletko te ottaneet asuntolainan? huudahti iloisesti Hilkka. Voi kuinka ihanaa, tyttöseni! Tämä on aivan mahtavaa!
Helmi nauroi puhelimen toisessa päässä, ja Hilkka kuuli vävynsä sanovan jotain taustalla.
Äiti, älä nyt huuda niin kovaa, naapurit kuulee…
Kuulkoot vaan! virnisti Hilkka. Milloin saan tulla katsomaan? Tänään? Huomenna? Leipaisen omenapiirakan, sen, josta Oskari pitää.
Puhelimeen tuli hetken hiljaisuus.
Tule lauantaina, silloin ollaan saatu huonekalut paikoilleen.
Lauantaina Hilkka seisoi uuden, valoisan olohuoneen keskellä ja kääntyi hitaasti ympäri, ihaillen korkeita kattoja, leveitä ikkunoita ja raikasta maalia seinillä. Uusi kerrostalo tuoksui maalilta ja puulta.
Ajattele miten iso keittiö! Helmi johdatti äidin käytävän läpi. Ja lasitettu parveke, sinne mahtuu sitten rattaat myöhemmin.
Ompa komeaa, Hilkka silitti seinää kädellään. Hyvä Oskari!
Vävy vain kohautti olkapäitään.
Parhaamme tehdään, Hilkka-täti.
Lounaalla Hilkka otti itselleen toisen palan piirakkaa ja uskalsi vihdoin sanoa sen, mikä oli kaihertanut mieltä koko aamun.
Olen ollut niin huolissani teistä, ette arvaakaan. Helmi viimeisillään raskaana ja asutte vuokralla, kun eukko voisi potkia ulos milloin hyvänsä. Eihän sellainen käy päinsä!
Helmi vaihtoi katseen Oskarin kanssa. Hilkka huomasi tyttärensä kiristävän huuliaan.
Äiti, me pärjättiin.
Pärjäsitte, Hilkka laski haarukan pöydälle. Ja minä valvoin öitä miettien miten teillä menee. Jos jotain sattuisi? Lapsi tarvitsee pysyvyyttä, oman kodin.
Oskari huokaisi ja siirsi lautasen syrjään.
Ei tuokaan laina ihan pieni ole. Mutta laskettiin kaikki tarkkaan.
Onko se iso? Hilkka kiinnostui.
Ihan ok, Helmi kiirehti vastaamaan. Helsingissä tämä on ihan normi.
Hilkka katsoi tytärtään, tämän jännittyneitä hartioita, sitä miten Oskari tuijotti pöytäliinan kuviota kuin siitä löytyisi ratkaisu, ja ymmärsi, että molempia pelotti. Mutta eihän ne sitä myöntäisi.
Kuulkaas nyt, Hilkka vakavoitui. Minä autan, siitä ei keskustella. Ja Oskarin vanhemmatkin varmaan osallistuu?
Niin lupasivat, Oskari nyökkäsi. Äiti sanoi auttavansa minkä pystyy joka kuukausi.
Näetkö! Hilkka nojautui taaksepäin. Kyllä te pärjäätte. Yhdessä selviätte, ette ole yksin tässä maailmassa.
Helmi hymyili vaisusti, mutta huoli hänen silmissään ei kadonnut…
Aarne syntyi maaliskuussa iso, äänekäs, terve poika. Hilkka kävi viikoittain, keitti soppaa, pesi harsoliinoja ja työnsi vauvaa uudessa rattaassa talon pihalla.
Elämä oikeni. Oskari sai ylennyksen, ja Helmi alkoi puhua toisesta lapsesta.
Kahden vuoden päästä syntyi Salli ja koti täyttyi jälleen lasten äänistä, lelukaaoksesta ja unettomista öistä. Hilkka katsoi tytärtään ja tämän tyytyväisiä silmiä ja ajatteli, että kaikki oli mennyt kuten kuuluikin.
Sitten Oskarille annettiin potkut.
Hilkka ei saanut tietää heti. Helmi väisti kysymyksiä, vastaili että kaikki hyvin, ollaan vaan väsyneitä. Totuus tuli ilmi sattumalta, kun Hilkka tuli yllättäen kylään ja löysi tyttären itkusta pöydän ääressä.
Me ei pärjätä, äiti, Helmi sanoi hiljaa. Kolmen kuukauden rästit. Pankki soittelee joka päivä.
Hilkka teki mitä pystyi, keräsi rahaa sukulaisilta ja tutuilta, mutta siitä ei ollut tarpeeksi apua. Oskarin vanhemmatkin kituuttivat juuri ja juuri, kun isä joutui sairaalaan.
Puolen vuoden päästä koti vietiin…
Hilkka istui ystävänsä Riitan luona ja ei saanut koskettua teehen.
Ne asuu nyt yksiössä, Hilkka puristi kuppia. Kaksi pientä lasta, Riitta. Aarne neljä, Salli kaksi. Ei niillä ole tilaa kasvaa tai leikkiä, koko ajan päällekäin! Neljä ihmistä yhdessä huoneessa!
Riitta pudisti päätään.
Voi kauhea, Hilkka!
Minä sanoin niille että pärjäätte, Hilkka pyyhki kyyneleet. Lupasin auttaa, mutten pystynyt. Minähän vakuuttelin, että kaikki järjestyy!
Et sinä voinut tietää miten elämä kääntyy.
Lievittääkö se tätä jotenkin? Hilkka laski kuppinsa. Helpottuuko lasten elämä sillä? Entä Helmin?
Hilkka peitti kasvonsa käsiin. Hän oli luullut, että tyttären perheen elämä oli viimein raiteillaan. Mutta kaikesta oli tullut vain pahempaa. Silloin he olivat sentään kaksin vuokralla, nyt kahden lapsen kanssa samassa pienessä asunnossa!
Aika kului…
Helmi ja Oskari saivat lopulta pankin pois niskasta. Se oli paras uutinen pitkään aikaan.
Mitäs nyt? kysyi Hilkka.
Säästetään taas uuteen asuntoon, Helmi tunnusti. Ehkä jotain pienempää ensi kerralla.
Olkoon niin, Hilkka nyökkäsi, vaikka tytär ei sitä nähnyt. Pääasia että on oma.
Kului vielä kaksi vuotta. Aarnesta tuli kuusivuotias ja Hilkka saapui syntymäpäiville kainalossaan iso paketti. Rakennussarjaa hän valikoi kolme tuntia, selaillen puolet kaupasta, kunnes löysi juuri oikean sen, jossa on autot ja autotalli, josta Aarne oli joulusta asti haaveillut.
Mummo! poika syöksyi hänen luokseen ja takertui kiinni. Onko tämä minulle?
Sinulle, sinulle, Hilkka pusutti poikaa päähän. Ja tässä vielä.
Hilkka veti laukusta kirjekuoren ja ojensi Aarnelle. Poika kurkkasi sisään ja silmät suurenivat.
Paljonko tässä on?
Tuhat euroa, Hilkka kyykistyi Aarnen tasolle. Sinähän halusit uuden puhelimen? Tästä alkaa säästäminen. Mummo auttaa.
Aarne puristi kuorta rintaansa vasten ja kipitti esittelemään lahjoja Sallille. Helmi seisoi keittiön ovella ja katseli hiljaa, mutta Hilkka ei huomannut tyttärensä outoa ilmettä.
Kaksi viikkoa myöhemmin Hilkka soitti Aarnelle. Poika vastasi kolmannella soitolla.
Hei mummo!
Hei rakas! Kuinka siellä menee? Mitä kuuluu?
Hyvää! Aarne iloitsi. Sain uudet kesävaatteet, shortsit ja t-paidat, ja lenkkarit, jotka vilkkuu!
Hilkka hämmästyi.
Mistä vaatteet? Mistä vanhemmat saivat rahaa?
Äiti otti ne rahat jotka annoit, Aarne selitti viattomasti. Äiti sanoi että ostetaan puhelin myöhemmin, nyt vaatteet on tärkeämpiä.
Hilkka jähmettyi puhelin korvalla. Sisällä kuohahti lämmin, raskas tunne.
Kutsu äiti linjalle, Hilkka pyysi hiljaa.
Äiti on kiireinen.
Selvä, Hilkka sai vaivoin hymyiltyä. Kuulehan, rakas.
Hilkka sulki puhelun ja jäi istumaan liikkumatta kymmeneksi minuutiksi. Selvästi tyttärelle täytyy taas pitää puhuttelu!
…Seuraavana aamuna Hilkka meni Helmin luo heti auringon noustua.
Kuinka saatoit? Hilkka puuskahti. Minä annoin ne rahat Aarnelle! Hänelle, ei sinulle!
Helmi sulki väsyneenä silmänsä.
Äiti, rauhoitu.
Miten niin rauhoitu! Hilkka kiihtyi. Lapsi odotti puhelinta! Minä nimenomaan annoin säästörahaa sitä varten! Ja sinä käytit kaiken!
Helmin kasvoille laskeutui kylmä ilme.
Toimin kuten parhaaksi näin.
Parhaaksi? Hilkka haukkoi henkeään. Käytit lapsen rahat shortsien ostoon?
Lapsi tarvitsi kesävaatteet, Helmi sanoi rauhallisesti. Meillä ei ollut ylimääräistä.
Olisitko voinut kysyä minulta? Hilkka astui lähemmäs. Olisit edes neuvotellut?
Ei, äiti, Helmi pudisti päätään. Meidän kodissa minä päätän rahankäytöstä. Tämä ei kuulu sinulle.
Ei kuulu? Hilkka huusi. Minä enkö muka saa tietää miten rahojani käytetään? Te ette kertaalleen onnistuneet asuntolainan kanssa, menetit sen kodin! Jo se osoittaa, että ette osaa!
Helmi kalpeni mutta oli hiljaa.
Nyt jo lapsenkin rahat otatte, Hilkka jatkoi. Häpeä! Hävettää minua!
Mene pois, äiti, Helmi sanoi hiljaa. Ole kiltti, mene.
Hilkka käännähti ja lähti, hyvästelemättä. Sisällä kiehui. Tytär teki väärin ja vielä häätää ulos! Kyllä Helmi vielä konttaa takaisin pyytämään anteeksi!
Mutta kuukausi kului, eikä Helmi soittanut, ei vastannut viesteihin.
Hilkka istui taas Riitan keittiössä, puristaen nenäliinaa.
Hän torjui minut, Hilkka pudisteli päätään. Oma tytär! Ei päästä lapsia tapaamaan, ei edes puhelimeen vastaa.
Riitta kaatoi teetä lisää.
Mitä sanoit silloin Helmille?
Totuuden! Hilkka tokaisi. Että eivät osaa rahaa käyttää, eivätkä mitään. Eikös se ole totta?
Riitta oli hetken hiljaa ja katsoi ulos.
Annoitko sinä lahjarahan Aarnelle?
Annoin.
Silloin se ei ole enää sinun rahaasi, Riitta käänsi katseensa ystäväänsä. Lahja on lahja.
Mutta puhelinta varten annoin!
Ne tarvitsi vaatetta enemmän, Riitta kohautti olkapäitään. Lasta piti pukea, ei säästää puhelimeen.
Hilkka avasi suunsa, mutta Riitta pysäytti.
Asuntolainasta muistutit myös aivan turhaan. Ne maksoi velkaa vuosia, tekivät töitä ja kasvattivat lapset. Sitten haukuit ne osaamattomiksi.
Minä vaan… halusin heidän parastaan, Hilkka taipui kasaan. Olen niin huolissani heistä.
Huolehdit, Riitta nyökkäsi. Silti satutit. Ehkä kannattaisi soittaa ensin? Pyytää anteeksi?
Hilkka painoi päättäväisenä suunsa suppuun ja käänsi katseensa ikkunaan. Ei vielä. Hänhän vain välitti ja yritti parastaan.
