Uskon, ettei veljeni tehnyt kovin hyvää ratkaisua naimisiin mennessään. Aluksi todella yritin pitää normaalit välit kälyyni. Veljeni ja hänen vaimonsa muuttivat hetkeksi asumaan meidän kanssamme, minun ja äidin kanssa. Siitä lähtien jouduin siirtymään pienempään huoneeseen, äiti nukkui olohuoneessa ja veljelle ja hänen vaimolleen annettiin isoin makuuhuone. Mutta Sanni antoi heti ymmärtää käytöksellään, ettei pitänyt meitä samanarvoisina kanssaan. Hän oli yliopiston professori-tyttärenä kasvanut. Veljeni vaimo ei kokenut velvollisuudekseen siivota tai laittaa ruokaa kotona hän sanoi ettei ole emäntä täällä.
Kun Sanni tuli raskaaksi, hän ilmoitti tarvitsevansa rauhaa. Äitini ei ole riidanhaluinen ihminen, joten hän katsoi kaikkea hiljaisena sivusta. En voinut enää tuoda kavereitani käymään Sanni asui täällä, ja hänen piti saada levätä.
Sanni vaati herkullista ruokaa sekä rauhallista ilmapiiriä. Nyt äidin täytyi laittaa ruokaa erikseen hänelle ja meille muille. Useasti yritin puhua äidille, ettei hänen pitäisi yrittää jatkuvasti miellyttää kälyä, joka vain muuttui päivä päivältä vaativammaksi. Laskettu aika lähestyi, ja Sanni sanoi, että tulevalla lapsella pitäisi olla oma huone. Hän halusi siirtää minut äidin olohuoneeseen. En enää kestänyt sitä. Sanni puhkesi itkuun, alkoi huutaa ja käyttäytyi niin kuin olisimme aiheuttaneet hänelle ennenaikaisen synnytyksen. Veljeni asettui vaimonsa puolelle ja nimitteli minua. Lopulta äitini vaati, että veljen täytyy ratkaista asumistilanne. He muuttivat pois. En edes tiennyt, milloin heidän poikansa syntyi, enkä koska kastettiin. Kälyni sanoi vain, ettei lahjoja tarvita olisi parempi antaa lapselle rahaa. Hän sanoi vielä summankin: viisisataa euroa.
Äiti sanoi, ettei meillä ollut sellaista summaa. Lopulta meiltä kiellettiin lapsen näkeminen kokonaan. Aluksi äiti oli hyvin surullinen, mutta myöhemmin he alkoivat itse tuoda poikaa meille kylään. Sanni jätti välillä pojan meidän hoitoon, kun meni ystäviensä kanssa kahville tai kynsihoitoon. Mutta hakiessaan lasta hän aina valitti jotain poika oli puettu väärin, tai ruokittu huonosti.
Kun poika täytti vuoden, veljeni ja kälyni tulivat käymään. Heidän mukaansa täytyi löytää ratkaisu asumiseen he eivät saaneet asuntolainaa, joten Sanni päätti mennä töihin ja jättää pojan minun hoitooni sillä välin.
“Opiskelet pedagogista alaa, saat samalla hyvää käytännön harjoitusta. On raskasta elää pelkällä veljesi palkalla mutta meillä ei ole varaa maksaa sinulle. Kurssit? Voisit vaihtaa osa-aikaiseksi. Sinunkin pitää auttaa perhettä, Sanni sanoi.
Totta kai kieltäydyin.
En saanut veljelleni selitettyä, etteivät heidän asuntomurheensa kuulu minulle. Miksi minun pitäisi uhrata oma opiskelu heidän hyväkseen? Jäin kuuntelemaan kälyn tyytymättömyyttä siitä, ettei hänen lapsestaan pidetty huolta.
Sanni sanoi meitä itsekkäiksi ja vannoi, ettei astu taloomme enää koskaan. He eivät tosiaan käyneet puoleen vuoteen. Kunnes eräänä päivänä veljeni ilmestyi kotiin. Kävi ilmi, että hänen vaimonsa oli mennyt töihin ja tutustunut siellä toiseen mieheen. Sanni haki eron, vaati elatusapua.
Nyt hän kiristää veljeäni lapsella. Jos elatusmaksut tulevat, hän antaa veljelleni nähdä poikaa. Jos eivät, poikaa ei tarvitse toivoakaan näkevänsä. Mutta tämä toinen mies, johon Sanni oli ihastunut, olikin naimisissa, eikä ollut aikeissa erota. Niinpä veljeni entinen vaimo asuu yhä vuokrakämpässä, jonka vuokran yllätys kyllä veljeni maksaa. Veljeni pyysi meiltä anteeksi kaikkea, ja sanoi valitsevansa seuraavan kerran puolisonsa tarkemmin.
