Vaikka olemme jo pitkään säästäneet kaikessa mahdollisessa, mieheni ilmoittaa nyt haluavansa säästää rahaa poikamme tulevaa asuntoa varten. Eilen, kun uusi palkka tuli tilille, hän sanoi päättäväisesti: Aion alkaa säästää, että voimme ostaa asunnon pojalle. Tämä ei kuitenkaan tuottanut minulle helpotusta, vaan päinvastoin. Kerron miksi.
Yli kymmenen vuotta sitten mieheni tuli Helsinkiin töihin. Rakennusalalla työskentely ei ole helppoa. Ennen kuin tapasimme, hän teki pitkää päivää ja käytännössä koko palkkansa hän lähetti äidilleen, itselleen jäi hädin tuskin taskurahaa. Työkaverit kehottivat häntä säästämään omaan asuntoon, mutta hän antoi kaiken äidilleen, toisin kuin hänen kaksi veljeään, jotka myös tukivat äitiä, mutta eivät lahjoittaneet kaikkea, kuten tuleva mieheni.
Kun menimme naimisiin, muutimme äitini ja isoäitini vanhaan kerrostalokaksioon Kalliossa, jonka seinät kaipasivat kipeästi remontoimista, mutta siihen ei ollut varaa.
Aluksi mieheni oli kiltti ja huolehtivainen, joskin etäinen äitiäni ja mummoani kohtaan. Luulin, että se on vain väliaikaista, mutta vuosi myöhemmin tilanne muuttui huonompaan suuntaan. Hän alkoi juomaan enemmän, käyttäytyi töykeästi minua ja äitiäni kohtaan, ja valitti jatkuvasti, kuinka koti oli huonossa kunnossa. Jälkiviisaana ajattelen, että olisi ollut fiksua harkita eroa jo silloin, mutta mies painosti lasta perheeseen. Olin liian hyväuskoinen ja uskoin, että lapsen syntymä ratkaisisi kaiken niin jäin raskaaksi, ja pian perheemme kasvoi yhden jäsenen verran.
Tilanne paheni entisestään. Rahasta alkoi olla jatkuvaa pulaa. Äitiyslomakorvaukseni riitti oikeastaan vain vaippoihin, vaikka meillä oli yhteinen talous.
Käytännössä äitini maksoi laskut omasta pienestä palkastaan, osti minulle kalliit lääkkeet krooniseen vaivaani ja käytti loput ruokaan ja kodintarvikkeisiin. Isoäiti oli säästänyt pientä eläkettään hautajaisiaan varten, mutta oli käyttänyt omat säästönsä häihimme.
Mieheni odotti, että hänen sukulaisensa osallistuisivat häihin antamalla rahaa, mutta kukaan ei antanut. Lopulta isot juhlat järjestettiin isoäitini säästöillä ja mieheni palkalla, vaikka olisimme pärjänneet pienemmillä kuluilla, mutta mieheni halusi isot juhlat.
Seitsemän avioliittovuoden aikana mieheni on tukenut äitiään taloudellisesti aina kun mahdollista. Äidin koti pistettiin kokonaan kuntoon hänen rahoillaan, kaikki kodinkoneet ostettiin hänen palkallaan. Useaan kertaan, kun meillä on ollut todella tiukkaa, olen löytänyt sattumalta mieheni piilottaman rahakätkön, jonka hän meinasi lähettää äidilleen. Riitelimme siitä usein, hän lupasi lopettaa, mutta mikään ei muuttunut.
Kun hänen äitinsä kuoli, mieheni ja hänen isoveljensä päättivät antaa omat osuutensa talosta nuorimmalle veljelle. Nuorin ei auta äitiään juuri lainkaan. Käytännössä mieheni siis investoi ensin rahansa äitinsä asunnon kunnostamiseen, sitten meidän kotiimme ja lopulta luopui perinnöstään, jääden itse vaille mitään. Ei suostunut, vaikka anelin, jättämään oikeudenmukaista perintöään itselleen.
Kun lapsi syntyi, mieheni muuttui jälleen alkoi käyttäytyä epäkohteliaasti minua kohtaan, kieltäytyi ostamasta ruokaa ja muita tarpeellisia asioita. Riiteli äitini kanssa turhaan, joi yhä useammin. En voi antaa hänen ottaa eroa vielä, sillä poikamme on pieni. Olen itsekin sairas, enkä tiedä toivunko kokonaan. Olen kuullut huhuja, että minut saatetaan irtisanoa, kun palaan töihin äitiyslomalta en siis pärjäisi ilman miestäni.
Mieheni käyttää tilannettani hyväkseen. Hän muistaa huomauttaa kuinka sekä minä, poika, äitini että mummoni elämme hänen palkallaan, ja väittää kyllästyneensä huolehtimaan koko perheestä. Tosiasiassa elämme kaikesta yhteisesti, yhdistämme kaikki tulomme minun, äitini, isoäitini ja mieheni.
Olen itsekin pohtinut mahdollisuutta ostaa asunto pojalle tulevaisuudessa se on unelmani. Mutta toistaiseksi se on jäänyt haaveeksi, sillä rahaa ei yksinkertaisesti ole. Eilen mieheni ehdotti, että säästäisimme kolmanneksen hänen palkastaan pojan asunnon vuoksi. Käytännössä tämä tarkoittaisi kurjistumista ja kituuttamista määräämättömäksi ajaksi, mihin en suostu. Silti mies väittää, että hänen sana on laki.
Pelko hiipii mieleeni, että mieheni todellinen syy tiukkaan säästämiseen ei ole pojan tulevaisuus, vaan omansa. Vaikean välillämme, epäilen että hän kartuttaa salaa rahapussiaan voidakseen jonain päivänä jättää meidät ilman mitään ja vielä meidän elämänlaatumme kustannuksella.
Sanoin miehelleni suoraan, että tämä pelottaa minua. Hän sanoi, että pelkää itsekin, että minä eroan hänestä ja heitän hänet pois kodistamme. Myönnän, että olenkin mielessäni monta kertaa uhannutkin tehdä näin, sillä olen saanut häneltä tarpeekseni, mutta en kuitenkaan sitä oikeasti haluaisi. Jos hän vaan lopettaisi ilkeilyn äidilleni ja mummolleni, en mainitsisi koko asiaa.
Mies ei kuitenkaan näytä muuttuvan. Oma ja läheisteni elämä on muuttunut painajaiseksi, josta en enää tiedä, löydänkö pois.
