Olin vanhempainvapaalla neljä vuotta. Sattui sopivasti, etteivät lapset paljon toisistaan eronneet, joten täytin kiltisti äidin rooliani. Miehelläni Juhalla on kaksi työpaikkaa, oma asunto löytyy, eli kyllä tässä joten kuten pärjätään.
Mitä olet saavuttanut 25-vuotiaana? Silloin pitäisi olla ura jo kunnossa, ihan kuten tyttärelläni, tokaisi anoppini Eila silmät sirrillään.
Kälyni Sannahan ei ollut kiirehtinyt kihloihin; hänellä oli omat kunnianhimonsa ja nuoruus sekä kauneus etusijalla. Ei kuulemma ollut aikomustakaan uhrata parhaita vuosiaan lapsiperhearkeen. No, jokainen taaplaa tyylillään, minä valitsin polkuni viisi vuotta sitten. Sannan urakaan ei kyllä valitettavasti oikein lähtenyt lentoon. Usein tuntui, että hän oli lähinnä vihreänä muille ja spekuloi, että jos jollekulle sattui hyvä mäihä, se johtui ainakin epärehellisyydestä.
No, Sanna ei todellakaan haaskannut aikaansa reissasi, kävi Lapissa vaeltamassa, ja vietti vähän villimpääkin elämää. Sitten noin kuukausi sitten hän ilmestyi luokseni kääretorttu kainalossa: firman tiukka pomo menossa äitiyslomalle, paikka auki, ja tarvitsee jonkun tekemään esimerkillisen projektityön, jotta voisi saada esimiehen paikan. Sannalla on muutenkin kaksi vasenta kättä tietokoneiden kanssa, joten apu oli enemmän kuin tarpeen.
Eipä aikaakaan, kun Eila-Anoppi alkoi patistaa minuakin talkoisiin. En oikein ymmärtänyt, miten yhdistäisin projektin pyörittämisen ja lapset, kun kaksoset olivat jo oppineet laittamaan makaroonit mikroon, mutta eivät sentään lakanat itsestään vaihda. Anoppi kuitenkin vannoi, että hän kuorisi perunat, kastelisi kukat ja veisi even roskat, kunhan vain auttaisin Sannaa. No, lupauduin sitten.
En mä voi ottaa lapsia mukaan, lähden mökille ja pitää tehdä hilloa. Te pärjäätte nyt, Eila soitti seuraavana aamuna hieman liian reippaalla äänellä.
Kälyä ei sitten näkynyt eikä kuulunut. Yritin tehdä projektia yötä myöten kahvin voimalla, mutta oli siinä järki ja voimat kaukana. Halusin toki olla kaveri, mutta kyllä ne omat lapset tarvitsivat enemmän hoivaa kuin mitä Suomi-kodin seinät kestävät.
Miksei tää oo valmis vielä? Lupasit! Sanna mesosi puhelimessa, kun yritin selittää, että vuorokaudessa ei sentään kymmenen kättä kasva takaisin.
Sinä ja äitis lupasitte hoitaa mun lapset! Ei ollut aikaa oikeaan palkkatyöhön, huokaisin.
Sanna kimpaantui ja päätti tehdä kaiken itse. Eihän siitä mitään tullut työ jäi pahasti vaiheeseen, koska laiskuus voitti periksiantamattomuuden, ja uuden pestin haaveet jäivät kaukaisiksi unelmiksi.
Olet ihan kamala! Panit tyttäreni ansaan! Kateellinen varmaan!
Noh, enää ei tarvinnut selitellä. Tärkeintä oli, että Juha ymmärsi koko kuvion ja kielsi minua olemasta missään tekemisissä kälynsä kanssa. Nytpä Sanna saa pärjätä yksin itsenäisenä ja vapaana, juuri niin kuin halusikin.
