Naapurini rakasti kuunnella rockia kahdelta yöllä. Ostin pojalleni viulun ja aloitimme sävelharjoitukset tasan kahdeksalta aamulla, kun naapurini juuri nukahti.
Juuri puoli kahden aikaan yöllä makuuhuoneeni katto alkoi käyttäytyä omituisen vilkkaasti. Ensin kuului vaimea jyrinä, kuin kaukainen ukkonen olisi tulossa, jonka jälkeen matalat taajuudet liittyivät mukaan, ja bassot löivät sellaisella voimalla, että kristallilasit kaapissa kilisivät hermostuneesti rumpujen tahdissa.
Yläkerran naapurini nimi oli Tapio. Hän oli suuri heavy-musiikin ystävä, joka kuunteli tunnollisesti Rammsteinin ja vanhan Apulanta-tuotannon koko diskografian epäilyttävän oluen kera mihin aikaan tahansa.
Olen perusluonteeltani rauhallinen. Työskentelen kirjanpitäjänä, kasvattaa yksin seitsemänvuotiaan poikani Onnin ja suurin toiveeni on vain nukkua hyvin. Mutta kun heräät siihen, että Till Lindemann huutaa “Du Hast” suoraan korvaan, sisäinen rauhanystäväni luovuttaa nopeasti.
Ensimmäisen kerran nousin hänen luokseen noin kahdelta yöllä aamutakissa ja villasukissa. Oven avasi noin kolmikymppinen mies, tukka sekaisin ja katse sumeana. Asunnosta leijui tupakansavu ja raskas rock.
Tapio, voisit olla kohteliaampi, sanoin yritin puhua rauhallisesti. On yö, huomenna töihin ja lapsi kouluun.
Mitä sitten? Hän ihmetteli aidosti, nojaillen ovenkarmin. Ei se kovaa ole, laitteita kunnossa, basso pehmeä.
Minulla kattolamppu heiluu, vastasin.
Selvä, hiljennän, hän murahti ja paiskasi oven kiinni.
Hiljaisuus kesti tasan kymmenen minuuttia. Sitten kaikki palasi ennalleen.
Seuraavana päivänä päätin toimia sääntöjen mukaan. Kutsuin poliisin. Partio saapui puolentoista tunnin kuluttua, kun musiikki oli jo hiljentynyt ja Tapio nukkui rauhassa. Poliisit vain kohauttivat hartioitaan: “Ei melua, ei mitään jälkeä. Kirjoita taloyhtiön isännöitsijälle, hän puhuu Tapion kanssa.”
Isännöitsijä kävi, mutta vasta viikon päästä.
Puhuin hänen kanssaan, hän kertoi puhelimessa. Lupasi olla hiljaisempi, mutta sakot ovat nimellisiä. Hänelle ihan sama.
Kaikki jatkui. Joka yö hermoni kohtasivat samaa rytmiä: “bum-bum-bum”. Aloin juoda rauhoittavia, käydä töissä väsyneenä ja inhota tätä taloa, Tapioa ja omaa voimattomuuttani.
Lapsella on lahjoja niitä pitää kehittää
Idea syntyi yllättäen, lauantaiaamuna. Istuin keittiössä kahvikuppi kädessä, katsellen poikani tummia silmänalusia. Onnikin oli väsynyt.
Äiti, voisinko oppia soittamaan viulua? hän kysyi selaillessaan puhelintaan.
Oletko koskaan kuullut viulua aloittelijan käsissä? Se ei ole musiikkia. Se on korkeataajuuksinen vinkuna, josta haluaa heti evakuoida itsensä: kuin kissojen kitinää yhdistettynä lasia vasten raaputettuun naulaan.
Tottakai, kulta, vastasin ja hymyilin ensimmäistä kertaa kuukauteen aidosti voitonriemuisesti. Ja ostamme parhaan mahdollisen soittimen.
Menimme musiikkikauppaan samana päivänä. Myyjä, arvokas vanha herra, etsi meille huolellisesti “neljännesviulua”.
Onnikko on musikaalinen? hän kysyi.
Hänellä on mahtava motivaatio, vastasin.
Tutkin samalla alueen “Hiljaisuuslaki” tarkkaan. Arkisin melua sallittiin kahdeksasta aamulla, viikonloppuisin myöhemmin.
Tapio hiljeni yleensä noin neljältä aamulla. Kahdeksalta hän oli sikeimmässä unessa.
Maanantai. Aamu. Seisomme Onnin kanssa olohuoneessa.
Aloita, Onni, D-duuri. Äänekkäästi. Ilmeellä.
Se, mitä seurasi, oli kuvaamatonta. Ääni muistutti oven väliin jääneen kissan huutoa yhdistettynä naulan raapaisuun lasille. Viulu, vailla vaimennusta, resonoi loistavasti betonirakenteissa ja tervehti naapuriani suoraan hänen lattiansa kautta.
Kymmenen minuutin kuluttua yläkerrasta kuului ryske. Todennäköisesti Tapio. Viisi minuuttia myöhemmin patteria rummutti joku me emme pysähtyneet, laki oli puolellamme.
08:20. Ovi soi. Avaisin. Tapio seisoi kynnyksellä, t-paidassa ja bokserit jalassa, silmät punaisina ja kasvoilla katastrofin jäljet.
Mitä te teette?! hän ärisi. Kahdeksalta! Ihmiset nukkuu!
Hyvää huomenta Tapio! vastasin iloisesti. Treenaamme. Onnilla on lahjakkuutta, opettaja suositteli harjoituksia joka aamu ennen koulua. Vähintään tunti.
Kiusaako te minut tahallaan? Pääni poksahtaa!
Kumma juttu, ihmettelin. Eihän se kovaa ole. Miten muuten “Du Hast” kuului viime yönä? Minusta bassot olivat heikolla.
Tapio katsoi minua, sitten Onnia, joka seisoi viulu ja jousi kourassa kuin pieni soturi.
Teettekö tätä tahallanne?
Tämä on taidetta, Tapio. Se vaatii uhrauksia.
Yhteisymmärrys musiikin kautta
Harjoittelimme tasan viikon. Aina aamuisin kahdeksalta. Jo kolmantena päivänä Tapion yölliset konsertit loppuivat hän luuli, että kun hän oli hiljaa, mekin lopettaisimme. Mutta oppimisprosessia ei voi katkaista.
Perjantai-iltana Tapio tuli itse alas. Selvin päin, farkuissa ja paidassa.
Kuule, naapuri, hän sanoi väsyneesti. Sovitaan nyt jotain. En kestä enää. Tämä vinkuna soi päässäni keskellä päivääkin.
Kuuntelen teitä tarkasti, sanoin ja kutsuin hänet keittiöön.
Laitoin paperin ja kynän pöydälle.
Ehdot ovat yksinkertaiset. Täysi hiljaisuus kello 22 jälkeen.
Entä jos on vieraita? hän yritti neuvotella.
Entä jos Onni saa inspiraation sunnuntaina seitsemältä? sanoin rauhallisesti.
Tapio säpsähti.
No, hyvä. Kymmenen jälkeen hiljaisuus. Sopimus. Viulu myyttekö?
Ei, vastasin. Se jää taloon. Todisteena sopimuksen pysyvyydestä. Se lepää kaapilla, ladattuna ja valmiina.
Kirjoitimme tämän improvisoidun “hiljaisuussopimuksen”. Se on toiminut jo puoli vuotta. Tosin Onni on viulun hylännyt nyt häntä kiinnostaa shakki.
Rapussa on hiljaista. Joskus tervehdimme Tapion kanssa hissillä. Hän katsoo Onnia varoen ja minua kunnioittaen. Hän tuntuu ymmärtävän: hiljainen kirjanpitäjä äitinsä kanssa voi osoittautua rockmuusikkoa pelottavammaksi.
Elämä opettaa: välillä tehokkain tapa rakentaa rauhaa on löytää yhteinen kieli, vaikka se olisikin viulun karhea ääni. Ymmärrys ja sopu syntyvät usein arjen oivalluksista hiljaisuudessa on voimaa, mutta musiikilla voi olla rokkaava rooli rauhan rakentamisessa.
