Istuin häntä vastapäätä Helsingin keskustan arvokkaassa ravintolassa sellaista paikkaa, jossa tarjoilijat liikkuvat huomaamattomina ja ruokalistassa ei näy eurojen merkkiä lainkaan. Jos kysyt hintaa, et oikeastaan kuulu sinne. Hän valitsi hetken miettimättä pullon puolalaista viiniä useilla sadoilla euroilla, vilkaisematta vuosikertaa tai nimeä. Kohtelias nyökkäys sommelierille tottuneen ihmisen ele, joka ei laske arjen euroja.
Hän oli 57-vuotias. Tukka harmaantunut arvokkaasti, puku istui kuin valettu, ranteessa hillityt mutta selvästi arvokkaat kellot. Hänen äänensä oli rauhallinen, eleet varmoja, vuosien kokemuksen hiomia. Klassinen self-made man sellainen, joka aloitti tyhjästä ja rakensi kaiken, nyt uskoo oikeuteensa valita katsomatta taakse.
Ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia keskustelu kulki hyvin. Puhuimme työstämme, matkoista, kirjoista. Hän kertoi yrityksestään vailla suuria kehuja, mutta selvästi ylpeänä siitä mitä oli saavuttanut. Kerroin markkinoinnin haasteista, viimeisestä projektistani, ja valitin loputtomista videopalavereista ja päätteen tuomasta väsymyksestä.
Sitten hän nojautui taaksepäin, siemaisi viiniään rauhallisesti ja sanoi lauseen, joka sai minut pysähtymään:
Ymmärräthän, en pöytäseurassa naisia omasta ikäluokasta. Viisikymppinen nainen ei enää ole mikään varallisuus, vaan kuluerä se on biologiaa, ei henkilökohtaista.
Jäin hiljaa, lasi pysähtyi puolivälissä.
Ei mitään henkilökohtaista, hän jatkoi.
Ei mitään henkilökohtaista? Todellako?
Miten päädyimme samaan pöytään: tutustuminen ilman ruusunpunaisia silmälaseja
Tutustuimme, kuten monet nykyään, deittisivustolla. Olin liittynyt sinne hiljattain, eron jälkeen, enemmän ystävien painostuksesta kuin omasta halusta. “Et kai aio jäädä yksin iäksi?” he kysyivät. “Nyt ulos ja kokeile!”
Hänen profiilinsa oli asiallinen: ei selfieitä hississä, vaan kunnon kuvia Lapin tunturit ja matkakuvia. Kuvaus lyhyt, ei pröystäilyä: “Yrittäjä. Rakastan vaelluksia, hyvää viiniä ja fiksuja naisia. Etsin kiinnostavaa keskustelukumppania.”
Olen 51-vuotias. En esitä kolmekymppistä. Kuvani ovat rehellisiä, filttereitä ei käytetä. Profiilissa lukee suoraan: “Eronnut, aikuiset lapset, työssä, rakastan matkoja ja kirjoja. En etsi sponsoria, mutta en myöskään aio olla kenenkään elätti.”
Keskustelimme viikon. Purevaa huumoria, elävää kielenkäyttöä, ei vihjailuja eikä liiallista tuttavallisuutta. Hän ehdotti tapaamista, minä suostuin ilman suuria odotuksia, halusin vain nähdä millaista deittaus on viidenkymmenen jälkeen.
Illallinen alkoi arvokkaasti. Päättyi sanaan “kuluerä”.
Hän valitsi ravintolan kallis, statusta huokuva. Saavuin siistissä, elegantissa mekossa, mutten liioitellut juhlavaa tyyliä. En halunnut näyttää siltä, että yritän liikaa tehdä vaikutusta. Hän nousi, kun tulin, tervehti kädestä, siirsi tuolia.
Ensimmäisen puolituntisen ajattelin: “Täysin kohtelias mies, osaa käyttäytyä.”
Puhuimme työstä. Hän kertoi kaupoista, liikekumppaneista ja haasteista. Kerroin omasta projektistani, jonka sain vietyä läpi vaikeissa olosuhteissa. Hän kuunteli, kysyi tarkkaan ja arvostavasti.
Sitten puhuimme menneisyydestä. Kerroin avioerosta lyhyesti, rauhallisesti, ilman valituksia, vain faktat: ei onnistunut, erosimme ystävinä.
Hän nyökkäsi:
Ymmärrän, kaksi avioliittoa takana. Ensimmäinen nuoruuden hulluudesta, toinen jatkuvien syytösten uuvuttamana.
Hymähdin:
Syytökset ovat jokaisen arjessa, kysymys on kuinka perusteltuja ne ovat.
Hän hymyili:
Siksi nykyisin katson naisia toisin. Analyyttisemmin.
Silloin kaikki muuttui.
“Viisikymppinen jo kuluerä.” Miten hän perusteli
Hän siemaisi viiniä, katsoi minua kuin pohtien syvällistä totuutta ja ryhtyi selittämään “teoriaansa”:
Olen miettinyt paljon. Viisikymppisen naisen luokittelu on toinen: ei synnytä, ura tehty, takana eksät, lapset, tavat, pelot, pettymykset. Hän kaipaa vakautta, mutta emotionaalisesti on epävakaa. Tarvitsee taloudellista turvaa ja vastineeksi tarjoaa arkea ja rutiinia.
Kuuntelin hiljaa, tunne viileni.
Hän, varmuutta tuntien, jatkoi:
Nuori nainen on sijoitus. Hänen kanssaan voi rakentaa tulevaisuutta: energinen, elämänhaluinen, ilman menneisyyden painoja. Helppo olla yhdessä. Ikätoveri Anteeksi vain, mutta se on kuin ostaisi autoa, jolla on paljon kilometrejä ehkä toimii, ehkä tulee isoja korjauksia.
Laitoin lasin varovasti alas.
Oletko tosissasi?
Hän kohautti hartioitaan:
Olen vain rehellinen. Useimmat miehet ajattelevat näin, eivät vain sano ääneen. Minä arvostan avoimuutta.
Avoimuus tarkoittaa kunnioitusta keskustelukumppania kohtaan, sanoin rauhallisesti. Nyt arvioit minua kuin taloushallinnon riviä.
Hän hymähti:
Sinä olet fiksu. Ymmärrät että tässä iässä ei ole aika illuusioille. On hyvä nähdä asiat selvästi.
Otin laukkuni.
Miksi nousin ja lähdin, enkä juonut viiniä loppuun
Nousin hiljaa, ilman draamaa. Otin lompakon esiin ja jätin omalta osaltani summan ruokailun ja juoman hinnasta pöydälle.
Hän yllättyi:
Mihin olet menossa? En tarkoittanut loukata. Tämä on vain miesten näkökulmaa.
Katsoin häntä rauhallisesti ja vastasin:
Hassua. Puhut varallisuudesta ja kulueristä, mutta katsotaanpa sinua. Olet 57. Kaksi eroa. Harmaata tukkaa. Verenpainelääkkeet veikkaan, että on lähettyvillä. Lapset, jotka kasvoivat melko itsenäisesti, koska teit työtä. Etsit nuorempaa, koska pelkäät, että ikäisesi nainen näkee sinut aidosti: väsyneenä, pelokkaana, keskeneräisenä, menestyksen naamion takana.
Hänen ilmeensä muuttui.
Et tiedä, hän aloitti.
Tiedän, keskeytin. Et etsi sijoitusta, vaan peiliä, josta ikä ei näkyisi. Tyttöä, joka ihailee eikä kyseenalaista.
Puin takin.
Ja kyllä, sinäkin olet sama “kuluerä”. Miehille on helppo ajatella, että he vanhenevat arvokkaasti, ja naiset vain vanhenevat.
Lähdin. En katsonut enää taakse.
Mitä oivalsin tuolta illalta
Kävelin iltayössä ja tunsin kumman rauhan. Ei vihaa. Ei loukkaantumista. Selkeyttä.
Huomasin tällaisia miehiä on paljon. Kun he ovat yli viidenkymmenen, he luulevat, että maailma on velkaa heille nuoruuden, energian ja ihailun. He vaativat naisilta sellaista mitä eivät itse enää pysty antamaan.
Kyseessä ei ole rakkaus, vaan ikä ja kuoleman pelko. Oman ajan kieltämistä.
Ymmärsin myös: yksinäisyys ei ole rangaistus, vaan valinta. Valinta olla rehellinen itselle, eikä suostua kulueräksi kenenkään laskelmassa.
Mitä tapahtui myöhemmin
Viikon kuluttua näin hänen profiilinsa uudelleen. Teksti oli muuttunut: “Etsin naista 2838, vakavat suhteet. Vakiintunut mies, voin tarjota vakautta ja mukavuutta”.
Hymähdin ja kirjoitin tämän tekstin. Ei kostoksi, vaan muiden naisten rohkaisuksi: “Olenko liian vaativa? Pitäisikö laskea rimaa? Onko tämä viimeinen mahdollisuus?”
Ei.
Et ole kuluerä, et varallisuutta, et sijoitus. Olet nainen elävä, monitahoinen, omalla tarinalla. Jos mies katsoo sinua kuin tilikirjaa, nouse ja lähde. Älä juo viiniä loppuun. Älä selittele.
Epilogi
Kolme kuukautta tuon illallisen jälkeen tapasin toisen miehen. Oman ikäiseni. 53. Eronnut. Kaksi lasta. Historian opettaja. Ei rikas, eikä “menestyjä” samalla mittapuulla kuin ensimmäinen.
Kun hän katsoo minua, silmissä ei ole arviointia. Vain kiinnostusta, lämpöä ja halua. Hän kysyy päivästäni, nauraa vitseilleni, pitää kädestä elokuvissa ja suukottaa otsaani ihan vain koska haluaa.
Olen onnellinen. Ei siksi että hän olisi täydellinen, vaan koska voin olla oma itseni ryppyineen, menneisyyksineen ja epävarmuuksineen.
Myös hän harmaine hiuksineen, vaatimattomine palkkoineen ja työpäivän uuvuttamana mutta aito sielu.
Se on enemmän arvoista kuin mikään kallis viini.
Koska elämä ei ole tilinpäätös, vaan ihmisyyttä, yhteyttä ja rohkeutta olla oma itsensä.
