Hänen nimensä oli Kalle. Kuvissa hän näytti aivan tavalliselta, noin kolmikymppiseltä mieheltä siisti, ei mitään räikeää. Profiilissaan hän pohdiskeli itsetietoisuutta, henkilökohtaista kasvua ja etsi aitoa, elävää sielua. Tähän olisi pitänyt jo suhtautua varauksella: kokemuksesta tiesin, että mitä enemmän mies korostaa aitoutta tai oikeaa naista, sitä useammin hän vain etsii mahdollisimman helppoa seuraa, joka ei vaadi eikä pyydä mitään.
Juttelimme muutaman päivän viestien välityksellä. Kalle käyttäytyi asiallisesti, vaikka välillä hänen puheissaan vilahteli kummallisia sävyjä. Hän erityisesti viihtyi ajatuksessa, että suomalaiset naiset ovat hemmoteltuja rahan jäljiltä.
Kaikki haluavat vain ravintoloita, Kanarian reissuja ja uusia puhelimia, hän kirjoitti. Kukaan ei enää halua keskustella ja vain kävellä ulkona.
Toteutin kohteliaisuutta ainakin mielessäni ja ohjasin puheen varovasti muille urille. Jokaisella on omat kolhunsa. Ehkä hänen entinen vaimonsa jätti hänet ilman kotia tai unelmia kuka tietää. Yritän olla tekemättä johtopäätöksiä turhan aikaisin.
Sitten Kalle ehdotti tapaamista. Oli vain yksi pulma: ulkona paukkui oikea talvi. Ei mikään leuto, vaan ihan oikea pakkasta oli miinus kaksikymmentä ja viima toi siihen vielä lisää. Sääennuste varoitti oranssista vaaratasosta, ja pelastuslaitos kehotti välttämään ulkoilua ellei pakko.
Tavataan Kaisaniemen puistossa, Kalle kirjoitti. Kävellään, hengitetään raikasta ilmaa ja tutustutaan kunnolla ilman turhaa hössötystä.
Kalle, vastasin, ulkona on miinus kaksikymmentä, jäädytään kymmenessä minuutissa. Voitaisiinko juoda kahvit jossain?
En käy kahviloissa, hän vastasi nopeasti. Siellä istuu vain naisia, jotka odottavat, että joku tarjoaa. Minä etsin kumppania, joka kestää kylmän ja kuuman. Jos tärkeintä on, että käytän sinuun kaksikymmentä euroa, emme varmaan sovi yhteen.
Uteliaisuus voitti. Halusin nähdä tämän puhtaan suhteen taistelijan, jonka mielestä kuppi kahvia on orjuuden merkki.
Hyvä, vastasin. Puisto siis, nähdään kello 19 pääportilla.
Valmistautumisessa meni hetki. Kaivoin esiin merinovillaiset alusvaatteet, lämpimän collegepaidan ja päälle laskettelutakin. Jalkaan kunnon talvikengät ja villasukat, päähän karvalakki.
Peilistä minua katsoi henkilö, joka olisi voinut suunnata arktiselle retkelle.
No niin, Kalle, pidä pintasi, nyökkäsin peilille ja astuin kylmään pimeyteen.
Kello 19 olin puistolla. Pakkasessa posket tunnottomina ainoa osa, joka näkyi. Lumi narskui kenkien alla, eikä kukaan muu ollut paikalla: järkevät ihmiset, mukaan lukien kahvilanaiset, olivat valinneet lämpimän.
Portilla seisoi Kalle, ohut syystakki päällä. Hän vaihtoi jalkaa ja puhalteli käsiinsä. Nenä oli saanut luumun värin ja korvat hohtivat punaisina.
Kävelin hänen luokseen.
Hei, sanoin huivin takaa.
Kalle vilkaisi minua, selvästi odotti näkevänsä hentomielisen keijun sukkahousuissa, joka värisee tuulessa ja antaa hänelle mahdollisuuden olla sankari. Edessä seisoi kuitenkin retkeilijä, joka olisi voinut pelastaa jonkun Lapissa.
Hei, hän vastasi hampaat kalisten. Sinä olet ollut huolellinen.
Sanoithan itse: kestää kylmän ja kuuman. Aloitin kylmästä. Kävelläänkö ja hengitetään ilmaa?
15 minuuttia mainetta
Lähdimme kävelemään. Tämä tapaaminen päätyi helposti omalla listallani oudoin treffeistä.
Miltä sää tuntuu? kysyin kohteliaasti.
Virkistää, Kalle kakisteli. Hänen kasvonsa olivat jo lähes liikkumattomat, vain huulet synkkenivät nopeasti. Tykkään talvesta, se testaa ihmisen kestävyyttä.
Sama täällä, nyökkäsin. Mutta kerro lisää teoriastasi: miksi kahvi on merkki myytävästä seuraa?
Hänellä teki selvästi tiukkaa puhua pakkanen poltteli kurkkua mutta vakaumus vaatii uhrauksia.
Koska ääni särisi suhteen pitäisi perustua kiinnostukseen toiseen ihmiseen, ei lompakkoon. Jos nainen ei voi vain kävellä, vaan haluaa heti tarjoilun, hän on kuluttaja.
Entä jos nainen ei halua keuhkokuumetta? varmistin, ja suoristin huppua.
Tekosyitä, Kalle sanoi napakasti ja niisti äänekkäästi. Jos haluaa, kyllä voi, pitää vaan pukeutua lämpimämmin.
Niinpä, levitin käsiä ja näytin massiivisen siluettini. Mutta sinä, sinulla ei ole kamat kohdallaan. Oletko ihan varma, että ei ole kylmä?
Voin hyvin! hän ärähti, vaikka tärisi niin paljon, että sen näki hämärässäkin.
Kymmenen minuutin jälkeen olimme keskellä puistoa. Kahvikioski oli kiinni. Kalle katsoi sitä surullisena, kuin murhenäytelmän sankari.
Mennäänkö takaisin? hän ehdotti. Tuuli yltyy.
Mitä? piristyin. Sinähän halusit oppia tuntemaan sieluni. Puhutaan kirjallisuudesta. Onko Jack London tuttu? Hänen tarinassaan Sytytä tuli mies jäätyi kuoliaaksi, kun aliarvioi pakkasen.
Katse, jonka Kalle heitti minuun, ei ollut rehellistä mielentutkailua.
Kuule, minun pitää lähteä, hän keskeytti. Sain tärkeitä töitä muistiin juuri nyt.
Mitä töitä? Mehän suunniteltiin iltaa.
Työjuttuja. Muistin, että raportti jäi lähettämättä.
Perjantai-iltana kello kahdeksan?
Joo! hän lähes huudahti.
Kalle kääntyi nopeasti ja melkein juoksi kohti puiston porttia. Seurasin rauhassa, nauttien: selviytyjäni kesti tasan viisitoista minuuttia.
Metron luona hän ei edes hyvästellut vain katosi lämpimään maan alle. Toivon, että hän siellä sulatti muutakin kuin jäätyneet kädet, ehkä myös käsitystään. Vaikka tuskin.
Itse palasin kotiin, tein kuumaa teetä ja poistin viestiketjun Kallen kanssa. En kadu käytettyä aikaa. Nuo viisitoista minuuttia olivat hieno rokotus syyllisyydentuntoa vastaan ja muistutus siitä, että itsestään huolehtiminen ei tee naisesta kahvilanista.
Tänä iltana opin, että suomalaiseen sielunmaisemaan kuuluu sekä lämpö että kylmä ja oikeat ihmiset osaavat arvostaa molempia sopivassa määrin.
