Tämä ei ole reilua! Hän on kuitenkin hänen äitinsä! Hän voi hyvin ottaa hänet omaan kotiinsa! tällaisia kommentteja olen kuullut mieheni läheisiltä. Ystävänikin ajattelevat varmaan samoin, mutta kukaan ei sano sitä suoraan minulle. Syynä on tilanne anoppini kanssa.
Helmi on 83-vuotias, painaa yli sata kiloa ja sairastaa usein. Mikset ota Helmiä asumaan teille? kysyi serkkuni muutama vuosi sitten. On hienoa että autat häntä päivittäin, mutta entä jos jotain sattuu yöllä? Hänellä on vaikeaa yksin. Daniel on kuitenkin hänen ainoa tukensa.
On selvää, että mummosta huolehtii hänen ainoa poikansa, ainoa miniänsä ja ainoa lapsenlapsensa. Viimeisten viiden vuoden aikana Helmi ei ole astunut ulos asunnostaan kertaakaan. Häntä särkee jalat, eikä painonsa vuoksi pysty liikkumaan. Kaikki alkoi jo kolmekymmentä vuotta sitten. Tuolloin anoppini oli energinen, nuori, terve ja vahva tahtoinen.
Kenet sinä olet tuonut tänne? ihmetteli tulevan mieheni Danielin äiti närkästyneenä. Tätäkö varten olen uhrannut koko elämäni?
Sanat jäivät kaihertamaan ja kävelimme hiljaa bussille. Silloin mieheni äiti asui arvostetulla alueella Espoon kupeessa, suuressa kauniissa omakotitalossa. Hänen miehellään oli korkea asema, ja Helmi elikin hyvin pitkään, myös leskeksi jäätyään. Sinä päivänä Daniel tuli mukaani. Onneksi mieheni ei ollut sokeasti kuuliainen äidilleen, mutta hän arvostaa vanhempia. Hän koetti lohduttaa ja selittää minulle, että hänen äitinsä on vain luonteeltaan sellainen.
Kun menimme naimisiin, aloimme säästää omaa asuntoa varten. Daniel lähti töihin eikä palannut puoleen vuoteen. Vuosien aikana saimme ostettua oman rivitalokodin, ja remontoimme sen loppuun. En käynyt Helmin luona usein. Hän onnistui kertomaan Danielille ja kaikille tutuilleen typeryyksiä minusta. Että miniä ei anna miehen auttaa omaa äitiään. Mitä muka estän? Ja kaikenlaisia höpötyksiä.
Helmi päätti muuttaa Helsinkiin, mutta Espoon talosta saadut rahat eivät riittäneet uuteen asuntoon. Hän ehdotti, että osallistuisimme kustannuksiin, ja lupasi jättää asunnon pojallemme perinnöksi. Mutta kun menimme notaarille, hän ilmoitti, että asunto pitäisi jättää hänelle itselleen, koska tuttava oli sanonut, että näin mummot jäävät usein koditta. Sitten hän sanoi, että aikoo testamentata asunnon sille, joka hoitaa häntä vanhana. Hän halusi olla talon emäntä! Syytti meitä siitä, että aiomme huijata hänet.
Siitä on nyt melkein kaksikymmentä vuotta. Kaikki notaarin toimistossa kuulivat hänen voivottelunsa ja meistä tuntui todella kiusalliselta. Päätimme jättää asian sikseen. Helmi muutti nopeasti ja ei antanut meidän edes tehdä pieniä korjauksia. Asui uudessa asunnossa kuukauden, jonka jälkeen alkoi valittaa, että kaikki on vanhaa ja rikkinäistä. Anoppi syytti minua kaikesta: löysin hänelle väärän asunnon ja yritän huijata.
Helmi rakasti serkkunsa lapsia, mutta jätti oman lapsenlapsen huomioimatta. Teeskenteli jopa unohtaneensa hänen syntymäpäivänsä! Pari vuotta sitten anoppini sairastui vakavasti. Hänen painonsa oli kasvanut niin paljon, ettei hän pystynyt enää liikkumaan kotonaan kunnolla. Vein hänelle terveellistä ruokaa, joka oli lääkärin määräämää. Helmi kuitenkin haukkui ja kieltäytyi syömästä, väittäen että vain serkku osasi ruokkia häntä oikein ja että minä vain nälkäännytän häntä.
Viime vuonna mieheni alkoi pyytää minua ottamaan Helmin meille. Danielin mukaan hänen äitinsä oli ymmärtänyt kaiken, ja oli valmis noudattamaan lääkärin ohjeita.
Hyvä on suostuin lopulta. Mutta ehdot olivat: keittiö täysin minun päätettävissä, vain minä kokkaan ja päätän ruuasta, eikä serkkuja kylään.
Anoppini oli raivoissaan eikä halunnut tulla meille, koska ajatteli tulevansa ja hallitsevansa taloa. Mutta meillä on vain yksi virallinen emäntä, ja se olen minä! Jouduin silti käymään hänen luonaan, siivoamaan ja laittamaan ruokaa, jäin jopa yöksi. Serkkunsa ilmaisi huolta vain puhelimitse.
Helmi valitti puhelimessa, että nälkäännytän häntä: en anna makeisia tai savustettuja makkaroita. Pyysi minua tulemaan ja tuomaan pullaa. Mutta hän itse viittasi kiireisiinsä ja lykkäsi vierailua vaikka asui kolme kertaa lähempänä kuin minä. Kävi vain kerran kuukaudessa tuomassa epäterveellisiä herkkuja, kun minä olin hänen luonaan päivittäin.
Eräänä päivänä anoppini soitti serkulleen ja valitti, että hänen kaulakorunsa ja ristinsä oli kadonnut. Hän kertoi, että olimme molemmat käyneet hänen luonaan, mutta oli varma, että minä olin ottanut korut.
Sanomatta sanaakaan laitoin ruoan pöydälle, nostin ketjun ja ristin yöpöydän alta. Kotona kerroin Danielille kaiken ja päätin, etten enää käy Helmin luona. Ehdotin hänen siirtämistä palvelukotiin. Daniel oli samaa mieltä.
