Muistan vieläkin, vaikka on kulunut jo vuosia, kuinka Matti palasi kotiinsa eräänä arki-iltana ja näki jotain, mikä jäi pitkäksi aikaa mieleen hänen vaimonsa oli poissa. Oli hiljaista, eikä jäljellä ollut mitään merkkiä vaimosta, eikä heidän vuoden ikäisestä pojastaan. Matti tunsi itsessään outoa levottomuutta ja hämmennystä, eikä voinut olla ajattelematta, mitä oli sattunut. Hän päätti selvittää asian ja käveli naapurin ovelle kysymään, oliko tämä nähnyt hänen vaimoaan. Yllätyksekseen naapurinsa, vanha ja luotettava Aino, tuli ovesta ulos heidän pikku poikansa, Einari, sylissään.
Pian selvisi, että vaimo, Riitta, oli jättänyt lapsen hetkeksi Ainon huostaan ratkaistakseen jonkin kiireellisen asian. Vaikka naapuri oli tottunut hoitamaan lapsia, Matti ei silti voinut olla miettimättä, mikä oli saanut Riitan lähtemään näin yllättäen. Hän oli kuitenkin kiitollinen siitä, että Riitta oli jättänyt mikroon keittoa odottamaan.
Päivät alkoivat kulua: puoli tuntia, tunti, kaksi, viisi. Matin huoli kasvoi ja kasvoi. Hän yritti turhaan soittaa Riitalle, mutta kukaan ei vastannut hänen puheluihinsa, ja hänen levottomuutensa kasvoi jokaisen kuluvan hetken myötä. Lopulta Matti vei Einarin nukkumaan, jääden edelleen odottamaan vaimonsa vastausta.
Vihdoin puhelin soi, ja Matti vastasi toiveikkaana. Hän täytti Riitan korvat kysymyksillään, mutta vaimo ei suostunut kertomaan, missä oli ollut tai mitä oli tehnyt päivän aikana. Riitta sanoi enkelin rauhallisella äänellä, ettei aikonut lainkaan palata kotiin hän kertoi jättävänsä heidän poikansa Matille lopullisesti.
Matti oli tyrmistynyt eikä voinut uskoa kuulemaansa. Hän piti tiukasti puhelimesta kiinni, toivoi kaiken olevan vain karmea pila, mutta totuus oli kiistämätön. Hän joutui ottamaan vastaan raskaan vastuun yksinhuoltajana, tullen sekä isäksi että äidiksi omalle pojalleen ja opettelemaan, miten elämä jatkuu suomalaisen metsän hiljaisuudessa, missä mies ja lapsi askartelevat yhdessä, ja keitto lämmittää talvi-iltoina.
