Päiväkirjani, 12. joulukuuta
Jos joku olisi vuosi sitten kysynyt minulta, olisiko mieheni veljen muutto meille vain lyhyt vierailu, olisin naurahtanut: Eihän siinä mitään, Mikko on ihan mukava, kyllä me sovitaan viikoksikin saman katon alle. En silloin aavistanut, että kyseinen viikko venyisi vuodella ja että lopulta poliisit joutuisivat auttamaan hänen pois lähdössään. Tätä kaikkea pyörittelen nyt mielessäni, koittaessani palauttaa rauhaa omaan elämääni.
Kaikki alkoi viime talvena, kun tulin sydäntalven iltana töistä kotiin, kannoin raskaasti ruokakasseja ja selkä laittoi vastaan heti eteisessä. Mies, Petri, seisoi keittiössä, hermostuneena vääntelehti käsissään keittiöpyyhettä. Hän katsoi minuun kuin olisi äsken rikkonut mummon antaman Rörstrandin vaasin. Tarkoitus oli kuitenkin vain keskustella hänen pikkuveljestään.
Salli nyt Mikolle vähän armoa, Tuulikki, murheellinen vaihe miehellä. Vaimo laittoi pihalle, työpaikka meni nurin Ei sitä rautatieasemallekaan voi jättää, Petri puolusteli.
Sitäpaitsi eikö Mikolla Seinäjoella ole kaksio? Miksei hän sinne mene? kysyin väsyneenä, potkien talvisaappaita pois jaloista.
Hän kuulemma vuokraa sitä pois, jotta saisi maksettua sen yksiön Askolle, pojalleen. Helppo homma muka hetki Helsingissä, töitä hakemassa. Viikko vain, korkeintaan kymmenen päivää, lupasi hän, Petri selitti edelleen, vaikka tiesin, ettei mikään tässä menisi niin kuin hän toivoisi.
Petri on kiltti mies, liian kiltti. Hän ei osaa sanoa ei perheelleen, varsinkaan Mikolle, joka on aina ollut vähän tuuliajolla. Huokaisin syvään kun olin tehnyt päiväni töiden, tilinpäätösten ja verotarkastuksen parissa, en jaksanut enää tapella turhista. Olkoon, murahdin, kunhan tiedät että meillä eletään sääntöjen mukaan. Herätään kuudelta, nukkumaan yhdeltätoista. Ei mitään jatkuvaa juhlintaa eikä ylimääräisiä vieraita.
Mikko saapui seuraavana iltana. Hän täytti eteisen isolla ruutumatollisella kassilla, joka haisi eteläpohjalaisilta junilta ja kuivuneelta hieltä. Hän oli Petrin isoveljeä äänekkäämpi ja jotenkin röyhkeämpi.
No päivää emäntä! Mikko hihkaisi, rynnäten halaamaan minua, niin että ehdin juuri ja juuri väistää. Tässä sitä ollaan, eiköhän syssätä kahvit! Mä en paljon häiritse, sänky ja pistorasia riittää, heh-heh.
Ensimmäiset päivät meni rauhallisesti Mikko veti lonkkaa olkkarin sohvalla puolille päivin, sitten pyöri kaupungilla töitä hakemassa ja palasi aina illaksi syömään. Hänellä oli jäätävä ruokahalu: viiden litran soppakattilallinen lohikeittoa katosi päivässä, ja kahden päivän lihapullat yhdessä yössä.
Kasvava kroppa, heh! Täällä Helsingissä ilma tekee miehen nälkäiseksi, Mikko nauroi suupielet rasvassa.
Puraisin kieltäni, päättäen ostaa enemmän ruokaa, koska vierashan se on vaikka kiukutti.
Kun viikko meni umpeen, nostin varovasti asian illallispöydässä:
Mikko, oletko löytänyt mitään työpaikkaa?
Mikko mutristi suunsa, laski haarukan ja katsoi hautajaisilmeellä:
Totta puhuen, Tuulikki, silkkaa huijausta kaikki paikat. Luvataan kolmetonnia kuussa ja joustavat tunnit paikan päällä sitten olisikin pyramidihuijausta tai postin kantamista parilla eurolla. Minä olen sentään koulutettu sähkömies. Ei minne tahansa voi mennä! Yksi firma harkitsee mua, ehkä maanantaina kuulen. Pari päivää pitäisi vaan malttaa.
Tunsin ettei tämä ollut ensimmäinen eikä viimeinen pari päivää. Mutta kieltäydyin nostamasta meteliä viikonloppu menköön, ajattelin.
Vaan maanantai vaihtui tiistaihin ja niin edelleen. Soitetaan ensi viikolla tuli tutuksi. Nyt Mikko ei enää edes lähtenyt töitä hakemaan. Minua otti päähän löytää joka päivä sama näky olohuoneesta: levitetty sohva, soiva televisio, murusia pöydällä, likaisia kahvikuppeja ja pinttynyttä miesten tuoksua joka paikassa.
Mikko, soititko tänään töistä? tiedustelin yhtenä iltana.
Soitin, mutta henkilöstöihminen siellä vielä saikulla. Ensi viikolla ehkä. Sano, onko meille tullut majoneesia? Leipää piti tehdä, kaapissa ei ollut mitään, hän vilkaisi jääkaappiin kuin isäntänä.
Se meille särähti korvaani pahasti. Mikko oli salakavalasti alkanut omia meidän kotiamme. Otti luvatta Petrin apteekista ostetun shampoon, kömpi minun viltilleni, vaihtoi kanavan lempiuutisistani.
Kuukausi vierähti. Kevään loska alkoi, ja samainen harmaa märkä mössö teki pesän meidän arkeen. Yhtenä iltana, kun Petri korjasi leivänpaahdinta keittiössä, en enää jaksanut.
Petri, meidän on puhuttava Mikosta.
Niin, tiedän jo mitä sanot.
Hän ei etsi töitä. Hän vain loikoilee ja syö meidän ruoat kuin olisi kotonaan. Minun kotini tuntuu opiskelijasolulta. En voi edes kulkea aamulla kylpytakissa olohuoneeseen, kun siellä makaa vieras mies. Milloin tämä loppuu?
Petri raukkana puolusteli:
En mä voi heittää veljeäni kadulle. Ei äiti antaisi anteeksi muistat, miten hän aina halusi, että pidämme yhtä. Kohta tulee kevät, kyllä Mikko lähtee kun pääsee rakennushommiin tai saa jonkun pestin
Kohta ja kohta venyivät loputtomasti.
Kevät vierähti kesäksi, Mikko ei mennyt rakennukselle (tietty selkävaivat vaivasivat), mutta tölkkiä hän jaksoi nostella jääkaapista. Kun juhannukseksi hävisi pullollinen Petrin työporukan antamaa konjakkia ja alkoholia muutenkin katosi, räjähti kunnon riita.
Mä en ottanut mitään! Mikko huusi. Ehkä sä itte iltahuikan nappasit ja syytät mua!
Petri yritti väliin heikolla äänellä, mutta Mikko vain karjui päälle Rotta nainen! Minä tuon teille koko laatikon konjakkia, kun saan duunia! Nyt laitoin pisteen: Jos Mikko ei lähde pois ensi viikkoon mennessä, haen avioeron ja pistän kämpän myyntiin. Petri pelästyi ja meni parvekkeelle veljensä kanssa tupakalle. Seurasi muutaman päivän hiljaisempi jakso, Mikko etsinyt vuokrakämppää Espoosta, kunhan saisi uuden työpaikan ja ensimmäisen palkan (oikeasti muka järjestyksenvalvojaksi tulossa).
Olin hetken helpottunut, mutta sitten Mikko asteli viikkoa myöhemmin kotiin kipsi kädessä:
Kaaduin portaissa, käsi murtui, ei mitään töitä nyt. Mitäpä teet, kun elämä potkii? Koiranleuka vilahti silmissäni.
Nyt hän käytti vammaa hyväkseen: Leikkaatko leipää, Tuulikki? Tuo kaljaa, et sinä osaa nostaa yhdellä kädellä! aloin kadota omaan kotiini, viihdyin kahvilassa ja puistossa mieluummin kuin olohuoneessani, jota Mikko hallitsi kuin pienoiskuningas.
Hyvinhän siinä kävi kahdeksan kuukautta kului. Kipsi oli poistettu kauan sitten, mutta Mikko kuntoutti kättään ja toi välillä hämäriä kavereita asuntoon, kun olimme poissa (naapuri kertoi myöhemmin). Kerran, kun huomautin, hän kivahti: Teillä on kolmio, miksi ette muka anna tilaa? Olen kuitenkin perhettä!
Marraskuussa, kun Mikon tulosta oli kulunut tasan vuosi, mitta tuli täyteen. Olin tullut töistä etuajassa migreeni iskettyä, ja kotiin tullessa kuulin olohuoneesta kovaäänistä musiikkia ja vieraiden naisten naurua.
Eteisessä oli tuntemattomat talvisaappaat ja halpa toppatakki naulassa, ja olohuoneessa Mikko mussutti pizzaa, rennosti sohvalla vierellään kirkkaan blondattu nainen. Molemmat polttivat, tuhkaa matolle.
Ai, talon emäntä saapui! Mikko sammalsi. Tässä on Salla, oikea musa!
Sisälläni napsahti. Olin kylmä, eikä minua enää pelottanut.
Ulos. Molemmat. Viiden minuutin varoitus.
Et sinä nyt voi… mihin minä menen! Mikko jauhoi, kasvot punaisina. Tämä on minun kotini, Petri on täällä isäntä! Sinä olet vain… kylkiäinen!
Soitan poliisit.
Soita vaan! Ei ne voi mitään! Olen vieras, kutsuttu, veli!
Painoin numeron. Poliisi? Kyllä, osoite tämä. Tunkeilijoita, päihtyneitä, uhkaavat. En omista, eivät ole kirjoilla. Odotan.
Salla lähti heti, kun kuuli poliisista. Mikko levähti takaisin sohvalle, tuprutti röökiä.
Soitin myös Petrille. Annoin puhelimeen kylmän raportin.
Tilasin poliisit. Veljesi toi naisen kotiin, järjestivät ryyppyillan ja uhkaili. Jos puolustat häntä, älä palaa tänne.
Puhelimessa hiljaisuus, sitten Petri väsyneellä, vieraalla äänellä: Tulossa. Tee kuten parhaaksi näet. Olen väsynyt.
Poliisit saapuivat nopeasti kaksi jykevää vartijaa tummissa talvivaatteissa.
Kuka on asunnon haltija? vanhempi heistä kysyi nähdessään Mikon.
Minä, tässä henkilöllisyystodistus ja lainhuutotodistus, olen osakas aviomieheni kanssa. Tämä henkilö ei ole kirjoilla eikä luvallani täällä, käyttäytyy uhkaavasti ja asuu vastoin tahtoani, lausuin.
Mitkäs henkilötiedot? kysyttiin Mikolta.
Mikko heilautti passia.
Olen Petrin veli! Minulla on oikeus olla täällä, olla vieraana!
Kyllä, mutta rekisteröinti on Seinäjoelle, ei Helsinkiin. Omistaja vaatii lähtöä. Jos toinenkin omistaja paikalla, voidaan riidellä, mutta näin tavarat kasaan ja ulos.
Tää on laitonta! valitti Mikko. Petri tulee kohta, hän tietää!
Nyt omistaja puuttuu, toinen omistaja määrää. Siviilijuttu. Lisäksi häiritsette järjestystä, naapurit valittivat äänistä. Kävelette nyt omilla jaloilla tai lähdette meidän kyydillä asemalle. Jälkimmäisestä voi tulla häiriökäyttäytymisen seuraamuksia ja putkaan mahtuu armahduksella korkeintaan viideksitoista yöksi.
Mikko ymmärsi pelin olevan selvä. Hän ryhtyi haukkumaan, paiskoi kaapit ja kämppänsä kassiin, mutisi kirosanoja. Poliisit pysyivät oven suussa.
Silloin Petri saapui. Näytti kymmenen vuotta vanhemmalta.
Petri! Käske tätä hullua! Huutaa sinua, veli!
Petri vilkaisi ensin Mikkoa, sitten minua, ympärillä sekamelska ja savuavat röökit.
Lähde nyt Mikko, kuiskasi Petri.
Jätät minut, oman veljesi, tuollaisen muijan takia?
Olet asunut meidän siivellä vuoden, valehdellut, nöyryyttänyt vaimoani. Ompelit kodistamme kaatopaikan. Mennään nyt Seinäjoelle. En anna rahaa enää.
Mikko sylkäisi lattialle.
Perhettä ette osaa olla! Häpeäksi.
Poliisit varmistivat oven kiinni ja Mickon katoamisen rappuun.
Kiitos, kuiskasin poliiseille.
Kannattaa vaihtaa lukkopesä, nämä sukulaisvieraat voivat palata takaisin vaikka yöllä, vinkkasi toinen.
Oven sulkeuduttua asuntoon laskeutui kaivattu hiljaisuus. Petri avasi tuuletusikkunan ja keräsi tupakantumppeja matolta.
Menin vierelle ja laskin käden hänen olkapäälleen.
Anteeksi, sanoi Petri, katse matossa. Olisi pitänyt hoitaa tämä aiemmin.
Nyt tämä loppui, sanoin.
Seuraavat viikonloput siivosimme koko kämpän lattiasta kattoon. Vaihdoimme uuden oven lukon, heitimme Mikkon vetelemän sohvan ulos. Petri hoiti lukon vaihdon pyytämättä.
Mikko soitteli vielä hetken, vaati junalippua, uhkaili ja yritti vedota sääliin. Petri ei enää vastannut vaihtoi numeron, lopetti yhteydenpidon.
Elämä asettui taas uomiinsa. Oli helpottavaa tulla kotiin, jossa oli hiljaista ja tuoksui perunoilta, ei vieraan miehen hiestä. Petri taisi oppia vihdoin, että perhe on niitä varten, jotka kunnioittavat ja pitävät huolta toisistaan eivät niitä, jotka syövät toisen varoja ja hermoja.
Joskus omaa rauhaa ja kotia pitää puolustaa, vaikka se tuntuisi vaikealta. Silloin oppii, miksikä koti oikeasti merkitsee.
Jollei tämä olisi omaa elämääni, en olisi uskonut. Omaa arkea osaa nyt arvostaa uudella tavalla.
