Rikas mies näki, kuinka siivooja tanssi hänen poikansa kanssa pyörätuolissa ja aluksi hän ajoi hänet pois kodistaan
Muistan, kuinka Juhani kuuli musiikin jo portaikossa. Kovaääninen, kansanomainen, hieman hullunkurinenkin. Hän avasi oven ja pysähtyi.
Keskellä huonetta seisoi Siiri, siivooja, ja piteli Oskaria kainaloista nostaen häntä hiukan ylös tuolista. He pyörivät ympyrää, Siiri taputti jalkaa radiossa soivaan rytmiin. Poika heitti päätään taaksepäin ja nauroi kovaa, huitoi käsillään.
STOP! Juhani huusi niin, että Siiri oli vähällä pudottaa pojan.
Siiri laski Oskarin nopeasti takaisin tuoliin, suoristi peiton. Musiikki jatkoi räksyttämistä. Juhani astui radiolle ja nykäisi johdon irti.
Mitä oikein kuvittelet tekeväs? Hän ei ole mikään lelu! Hänen selkänsä on vaurioitunut, ymmärrätkö yhtään?
Minä varoin, pidin häntä ihan varmasti tukevasti…
Varoin muka!? Juhani nappasi taskustaan setelit, heitti ne pöydälle. Tässä on viikon palkkasi. Lähde, äläkä koskaan palaa.
Siiri keräsi rahat, taitteli ne ja sujautti takkinsa taskuun. Hän katsoi Oskaria joka käänsi päänsä ikkunaan, pelon ilme kasvoillaan. Siiri lähti sanomatta mitään.
Juhani meni poikansa luo, istui vierelle.
Oskari, ymmärräthän… Hän olisi voinut pudottaa sinut, pahentaa kaiken.
Oskari oli hiljaa. Hän katsoi ikkunasta, kuin isää ei olisi ollut.
Illalla poika ei koskenutkaan ruokaansa. Istui paikoillaan, tuijotti samaan kohtaan. Juhanin yritykset puhua olivat turhia. Oskari vaikeni kuten silloin kolme vuotta sitten onnettomuuden jälkeen, kun hänet tuotiin sairaalasta kotiin.
Juhani vetäytyi keittiöön, kaatoi vettä mutta ei juonut. Istui, painoi pään käsiinsä. Kolme vuotta hän oli pannut kaiken lääkäreihin, fysioterapeutteihin, klinikoihin. Myynyt mökin, velkaantunut. Tehnyt töitä uupumukseen asti. Silti poika sulkeutui yhä enemmän, lakkasi puhumasta.
Ja nyt, tänään, poika nauroi. Ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Ja Juhani tallasi sen jalkoihinsa.
Hän nousi, avasi poikansa huoneen oven. Vilkaisi sisään. Oskari istui liikkumatta, kasvot pois päin.
Juhani muisteli. Viikko sitten alakerran naapuri pysäytti hänet rappukäytävässä ja sanoi jotain outoa. “Teillä on aamuisin niin iloista, musiikkia ja naurua. On mukava nähdä Oskari iloisena.” Silloin Juhani ei miettinyt asiaa. Nyt hän tajusi.
Hän palasi huoneeseen, istui lattialle tuolin viereen.
Kävikö Siiri usein näin?
Oskari oli pitkään hiljaa, sitten kuiskasi, tuskin kuuluvasti:
Joka päivä. Hän kertoi minulle merestä. Että sinne mennään, kun minä paranen. Hän uskoi että minä kävelen vielä.
Juhanim vanhan miehen kurkkuun tuli pala.
Isä… Oskari kääntyi, ja hänen katseessaan oli sellaista surua, että Juhani ei voinut katsoa. Kolmessa vuodessa olin ensimmäistä kertaa elossa. Ja sinä ajoit hänet pois.
Juhani ei löytänyt sanoja. Oskari käänsi päänsä taas ikkunaan.
Aamulla Juhani ajoi kaupungin reunalle pienelle työväen asuinalueelle, missä Siiri asui. Hän löysi vanhan kerrostalon, rapistuneen, parvekkeet vinossa. Kapusi neljänteen kerrokseen ja koputti.
Siiri avasi oven, yllä kotitakki, yllättyi Juhanin nähdessä. Ei päästänyt heti sisään, seisoi ovella.
Juhani Pekanpoika?
Voinko tulla sisään?
Hän astui vastahakoisesti syrjään. Pienessä keittiössä tuoksui puuro ja vanha muovimatto. Ikkunalaudalla kasvoi geranium. Köyhää, mutta siistiä.
Juhani otti lakin päästä, pyöritteli sitä käsissään. Tuntui kuin koululainen rehtorin edessä.
Olin väärässä, hän sai sanottua katsoen lattiaan. Ihan täysin väärässä. Pelkäsin, että satutat häntä. Mutta olet ainoa, joka antoi hänelle elämän.
Siiri oli hiljaa, nojasi jääkaappia vasten.
Hän oli taas hiljaa koko illan. Niinkuin silloin onnettomuuden jälkeen. Tuijotti seinää. Juhani nosti katseen. Sitten hän sanoi että sinä uskoit häneen, että hänen kanssasi hän tunsi olevansa elossa. Ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen.
Siiri ristili kätensä.
Te tukahdutatte hänet, hän sanoi kovasti. Ei sairaus, vaan teidän pelkonne.
Se tuntui kuin isku. Juhani puristi nyrkkejä, mutta vaikeni.
Hän istuu kuin vankilassa. Te hankitte lääkärit, salvat, mutta ette anna hänen elää. Siiri katsoi suoraan. Tiedättekö mikä on pahinta? Ei se, että hän on tuolissa. Vaan se, ettei hän enää halua mitään.
Pelkään vain tehdä väärin, Juhanin ääni särisi. Yritän kaiken, että hänelle olisi helpompaa…
Helpompaa? Siiri pudisti päätä. Hänellä ei ole helpompaa. Hänellä on tyhjää. Te piilotatte hänet elämältä, mutta hän haluaisi elää.
Juhani istui jakkaralle, peitti kasvot.
Tule takaisin. Pyydän. En häiritse. Tee niin kuin tahdot, mutta palaa.
Siiri oli pitkään hiljaa, huokasi lopulta.
Hyvä. Mutta omilla tavoilla, ilman teidän kieltoja. Sopiiko?
Sopi Juhani nyökkäsi, kasvot piilossa.
Siiri palasi samana päivänä. Oskari näki hänet ovella ja purskahti itkuun kuin lapsi. Siiri meni hänen luo, halasi ja silitti päätä. Juhani seisoi eteisessä, ei uskaltanut astua huoneeseen.
Siitä päivästä Juhani lopetti kontrolloinnin. Siiri tuli joka aamu, laittoi musiikin päälle, jutteli Oskarille, nauroi hänen kanssaan. Juhani istui keittiössä, kuunteli naurua ja ymmärsi, että kolme vuotta hän oli tehnyt kaiken väärin. Hän oli yrittänyt ostaa pojan terveyttä. Sen sijaan että olisi antanut hänen vain elää.
Viikon päästä Juhani lyhensi työaikaa, saapui kotiin aikaisemmin. Hän palkkasi vähemmän kuljettajia autokuntaan ei enää jahdannut lisätilauksia. Raha tuli vähemmän, mutta Juhani näki Oskarin elpyvän. Poika puhui, heitti vitsejä, väitti vastaan.
Iltaisin he istuivat kolmisin pöydän ääressä. Söivät, Siiri kertoi tarinoita lapsuudestaan, Oskari kuunteli tarkasti. Juhani katsoi heitä ja tajusi: tämä on kuin perhe. Oikea perhe.
Siiri, voisinko pyytää sinua auttamaan? Juhani laski haarukan.
Tietysti.
Tahdon tehdä puiston. Sellaisen paikan, missä Oskarin kaltaiset voivat ulkoilla ja tavata toisiaan. Autatko suunnittelussa?
Siiri katsoi häntä hämmästyneenä.
Oletko tosissasi?
Olen, hän nyökkäsi. Kolme vuotta mietin vain parantamista. Olisi pitänyt miettiä elämistä. Sinä näytit sen minulle.
Oskari katsoi isäänsä silmät suurina.
Isä, ihan oikeasti? Tuleeko sinne muitakin lapsia?
Takuulla, poika. Lupaan.
Kaksi kuukautta myöhemmin puisto valmistui. Juhani löysi rakennuttajat, pani säästönsä siihen. Leveät polut, ramppi, tasainen hiekkapohja, katos sateelle. Penkit vanhemmille.
Avajaispäivänä he menivät kolmestaan. Oskari pyörätuolissa katseli ympärilleen kuin näkisi maailman ensi kertaa. Siellä oli muita samanlaisia, vanhempia, saattajia.
Siiri meni puhumaan eräälle äidille, osoitti Oskaria. Nainen nyökkäsi, työnsi tyttärensä lähemmäksi.
Isä, katso! Oskari nykäisi hihasta. Tuolla on tyttö. Voinko mennä tervehtimään?
Totta kai, Juhani nielläsi liikutuksen. Mene vain.
Siiri vei hänet lasten luo. Juhani jäi portille, katseli kuinka poika nauroi, heilutti käsiään, kertoi asioita. Elävä. Oikea.
Siiri kääntyi, katsoi häneen kaukaa. Juhani nyökkäsi. Siiri hymyili.
Illalla Oskari ei vaiennut kuten ennen. Hän kertoi tytöstä Linnea, pojasta Mikaelista, ja siitä että Siiri lupasi viedä hänet sinne joka viikko. Juhani kuunteli, nyökkäsi ja tunsi ensimmäistä kertaa aikoihin, että kaikki voisi olla hyvin. Vähitellen, mutta kuitenkin.
Lopulta hän ymmärsi tärkeimmän: joskus rakkaus ei ole suojaa maailmalta vaan mahdollisuus astua siihen maailmaan.
