Tänään ajattelin taas sitä, miten minä ja mieheni olemme rakentaneet kaiken omilla ansioillamme. Samaan aikaan nuoremmat sisaruksemme ovat saaneet vanhemmiltamme runsasta tukea. En koe, että meille olisi kuulunut mitään, mutta jään silti miettimään, miksi kohtelu on ollut niin eriarvoista. Mieleeni nousee se hetki, kun isä antoi veljelleni uuden auton ja itse piti itsellään vanhan, sekä se, kuinka myöhemmin kuulin, että veli vaimoineen sai asumisoikeuden isoisän vanhaan asuntoon heti häiden jälkeen. Meillä on veljeni kanssa kymmenen vuoden ikäero, mutta ennen hänen häitään vanhempani kohtelivat meitä kuin emme olisi edes samaa perhettä. Sitten, kun veli kertoi hyvät uutiset, he antoivat heille tuon upean asunnon edes kyselemättä.
Kysyin äidiltäni suoraan, miksi tämä suosiminen, miksi veljeni sai kaiken niin helposti, mutten minä ja mieheni koskaan mitään. Hänen vastauksensa oli masentava: Oletko koskaan edes pyytänyt apua? Etkö huomannut, missä kunnossa teidän asuntonne oli? Tai ettet omistanut edes autoa? Kaikki muistot vuosista, jolloin yritimme perustaa omaa elämää vähin varoin ja ystävien avustuksella, muistuivat mieleeni, ja en voinut olla itkemättä. Kun lapsemme syntyi, muutimme lähes tyhjään kotiin ja kaikki oli aloitettava alusta omin voimin. Olot olivat ajoittain niin vaikeat, etten uskaltanut kutsua neuvolantätiä kotiin, jottei hän raporttaisi asumisemme olosuhteista lastensuojeluun.
Toisaalla anoppini perheessä mieheni siskosta tuli perheen kultalapsi. Appivanhemmat muuttivat maalle, jotta heidän tyttärensä sai jäädä yksin asumaan keskustan asuntoon. Heille maatilalla asuminen ja jatkuva reissaaminen ei ollut erityisen mieluista, mutta silti he tekivät sen. Silti mieheni sisko luottaa vanhempiinsa yhä kaikessa, jopa ruoassa. Vanhemmat käyvät joka viikko täyttämässä pakkaset ja jääkaapit ennen paluutaan maalle.
Kerran rohkaistuin kysymään omalta äidiltäni, miksi hän kohteli minua ja veljeäni niin eri tavalla, miksi jakoi kaiken veljelleni mutta meille ei mitään. Hänen sanansa satuttivat syvästi: hän väitti, ettemme koskaan pyytäneet apua, vaikka oli täysin tietoinen vaikeuksistamme. Noita sanoja on edelleen raskas antaa anteeksi enkä tiedä, pystyykö miehenikään.
Kaiken kaikkiaan vanhempieni epätasa-arvoinen kohtelu, jolla he suosivat pikkuveljeäni minun kustannuksellani, on jättänyt minuun syvän surun ja katkeruuden. On vaikea ymmärtää, miksi meiltä ja nuoremmilta sisaruksilta vaadittiin aivan eri asioita, ja siksi tämä kokemus on jättänyt jäljen, jota tuskin koskaan pystyn täysin unohtamaan.
