Anja soitti torstai-iltana, ja kun Ville vastasi puhelimeen, tiesin jo hänen ilmeestään, että luvassa ei ollut mitään erityisen kivaa uutista.
Äiti tulee kylään, Ville sanoi lopulta. Pariksi viikoksi.
Hämmensin lohikeittoa ja kysyin, että milloin.
Lauantaina, Ville vastasi samalla, kun suljin lieden.
Pari viikkoa Jokainen Nainen, joka tuntee Anjan, tietää, että se on yhtä epämääräinen mittayksikkö kuin ripaus suolaa hänen ruokaohjeissaan. Hyvin subjektiivista siis.
Anja saapui lauantaina tasan keskipäivällä, iso kassi kilisemässä, ja kasvoillaan sellainen tarkkaileva ilme, jonka olen nähnyt kiinteistönvälittäjillä taloesittelyssä. Arvioiva katse, ei hermostunut muttei lämmin.
No, eteisessä ei ole pölyä. Se on jo hyvä alku, Anja tokaisi vilkaistuaan ympärilleen.
Ville naurahti. Minä hymyilin ehkä se oli kiitos?
Sitten Anja siirtyi keittiöön, vilkaisi ihan vaan ohimennen jääkaappiin ja totesikin mietiskelevään sävyyn:
Ostatko sinä pelkkää rasvatonta piimää? Villelle pitäisi olla täysmaitoa. Hänellä on herkkä vatsa.
Ville pyysi itse tuota, sanoin.
Vielä mitä, pyysi ja pyysi, Anja sanoi ja sulki jääkaapin painavalla ilmeellä.
Illemmalla, kun Ville meni suihkuun, Anja istuutui viereeni olohuoneen sohvalle, laski kätensä polville ja sanoi melkein lempeästi:
Kuule hei, Liina, älä ota tätä pahalla. Haluan ymmärtää millainen sinä oikeasti olet.
Anja oli selvästi kokenut tästä.
Hän ei ollut mitenkään piikikäs, vaan toimi kuin konservaattori: hiljaisesti, pieni huomautus kerrallaan. Jokainen kommentti oli hymyn kera, ihan viattomasti.
Toisen päivän iltana hän löysi pyyhkeet.
Tiesitkö Liina, että pyyhket pitää ripustaa lenkki alaspäin? Ne kuivuu niin paremmin.
Olen aina ripustanut näin, vastasin.
No mutta, no mutta, Anja sanoi ja veti oman pyyhkeensä oikeaan asentoon kuin uuden vallan merkiksi.
Villessä ripustetut paidat olivat silitettyinä, värijärjestyksessä. Anja avasi kaapin, katseli hetken ja murahti hiljaa:
Nuo kaulukset voisivat olla siistimmät. Tai ehkä tämä on nyt uutta muotia.
Se ei ollut kysymys, niin ettei siihen ollut oikeasti mitään vastattavaa.
Ikkunalla oleva vanha viirivehka, joka oli muuttanut kanssani jo kahdesta osoitteesta, oltiin Anjan mielestä kasteltu ihan väärin.
Viirivehkalle vesialusta olisi parempi, totesi hän.
Tämä on elänyt minulla jo kahdeksan vuotta, sanoin.
Vielä paremminkin voisi elää, Anja totesi kuivasti.
Viirivehka ei sekaantunut asiaan vaan seisoi hiljaa viisas valinta.
Jääkaapin järjestelystä tuli ihan oma luentonsa. Maitotuotteet keskitasolle, liha alimmaiseksi ja aina rasiassa, yrtit reiälliseen pussiin, kananmunat erilliseen laatikkoon, eivät koskaan oveen, koska siinä ne heiluvat. Nyökyttelin vaan ja asiat jäivät kuten olivat.
Iltaisin Anja puhui puhelimessa tahattomasti kuulin, kun seinät olivat ohuet ja ääni kuin opettajalla, joka on tottunut niihin yleisöihin.
Ei se paha ole, tämä Liina. Kyllä se yrittää. Mutta näkee kyllä että ei oikein pärjää: tekee kalakeiton ilman perunaa, ajatteles nyt! Ville syö kiltisti, mutta näkee, että ei se sitä oikeasti halua. Pyyhkeetkin väärinpäin. Kukista ei mitään hajua…
Seistessäni keittiössä kahvikuppia pestessä ajattelin, että kauankohan tätä vielä kestää?. Tuntui, että koe oli jo mennyt penkin alle. Mitä seuraavaksi?
Ville suhtautui kaikkeen siihen miehisellä etäisyydellä, joka oli oikeasti lähinnä: kyllä minä näen, mutten puutu, kun en osaa ja toivon, että se lakkaa itsestään.
Iltaisin hän sanoi:
Älä vaan välitä. Äiti tarkoittaa hyvää.
Tiedän, vastasin.
Ei se teeviliksi pahuuttaan.
Tiedän, Ville.
Väliä on vain sillä, että meillä on kaikki hyvin.
Tiedän.
Hän katsoi minua vähän syyllisenä mutta myös helpottuneena. Onneksi ei riidellä. Onneksi osaat ottaa tämän rennosti.
Hyvä, ajattelin, ja menin tiskaamaan.
Kymmenentenä päivänä Anja jätti keittiön tarkoituksella sotkuun. Tulin kotiin puoli seitsemältä, pöydällä likaiset kupit, leivänmurut, avattu voipaketti. Hän istui olohuoneessa katsomassa telkkaria.
Siivosin. Pesin. Pyyhin.
Illalla Anja sanoi Villelle luullen minun olevan kylppärissä:
Ville, huomasitko taas keittiön? Aika sotkuista. Liina ei taida ehtiä huolehtia.
Seisoin käytävällä pyyhe kädessä.
Ville oli hiljaa.
No nyt, ajattelin. Selvää peliä.
En ollut harmistunut, en ainakaan ulospäin.
Mutta kun aamulla Anja ilmoitti, että ensi viikolla tulee hänen kolme siskoaan ihan vaan kahville ja tutustumaan kunnolla hymyilin ja sanoin:
Ihana, odotan innolla.
Ville näytti vähän yllättyneeltä. Anja sillä lailla epäluuloiselta. Join kahvini loppuun ja lähdin töihin.
Katsotaan, niin kuin Anja itse aina sanoo.
Siskot saapuivat seuraavana lauantaina, vähän ennen kolmea.
Anjan kolme siskoa Tyyne, Aira ja Salli olivat napakoita, varmoja sanoistaan ja elämän kovettamia. Eteisessä he arvioivat asunnon vielä vikkelämmin kuin Anja: ammattilaisen ottein, kuin inventaariossa.
Kiva asunto, totesi Tyyne, valoisakin.
Koska tämä on rempattu viimeksi? kysyi Salli.
Kolme vuotta sitten, vastasin.
Näkee, Salli myhäili. Mitä näkee, jäi arvoitukseksi.
Anja seisoi ovella kuin ohjaaja, joka on pistänyt näyttelijät lavalle ja odottaa, mitä tapahtuu. Ville auttoi takkien kanssa. Itse olin hieman sivumpana, rauhallinen eikä hermostumisen häivääkään.
Se taisi vähän hämmästyttää Anjaa.
Mentiin olohuoneeseen. Tyyne ojensi sohvatyynyn suoraksi ja kysyi suoraan:
No Liina, mitäs laitetaan pöytään tänään?
Nyt tapahtui jotain, jota kukaan ei odottanut.
Käännyin rauhallisesti Anjan puoleen, ilman mitään teatraalista paussia:
Anja, ajattelin että tänään sinä voisit ottaa keittiön vastuullesi. Kyllähän sinä olet monta kertaa sanonut tekevän ruuista parempaa. Eihän minun kannata nolata itseäni täällä.
Hiljaisuus putosi huoneeseen.
Anja katsoi minua hetken. Katsoin takaisin, reippaasti, niin kuin olisin ehdottanut aivan luonnollista juttua, enkä ymmärrä miksi tämä nyt meinaa yllättää.
Minä siis aloitti Anja.
Kaikkea löytyy kanaa, kasviksia ja yrttejä. Kävin aamulla kaupassa. Ville on hehkuttanut että olet huippukokki.
Ville syventyi maton kuvioon.
Aira ja Tyyne vilkaisivat toisiaan. Salli tapaili Anjaa katseellaan, vähän uteliaana.
No jos niikseen tulee, Anja sanoi, ja marssi keittiöön.
Istuin Tyynen viereen ja rupesin juttelemaan:
Miten teillä meni matka? Oliko ruuhkaa?
Tyyne vähän hapuili vastausta, taisi odottaa jotain toista tilannetta, mutta vastasi kuitenkin. Salli sanoi vielä siitä ruuhkasta, ja Aira valitteli lauantain mahdottomia liikennejärjestelyjä omalla asuinalueellaan. Keskustelu lähti rullaamaan niin kuin keskustelut usein: vähän kömpelösti mutta kuitenkin.
Keittiöstä kuului erilaisia ääniä ensin jääkaapin oven läimäys, sitten pitkä hiljaisuus, sitten taas ovien kolinaa ja kattilan kilinää. Sitten sellaista etsimisen rahinaa, kun jotain puuttuu hyllystä.
Liina, missä sulla on uunivuoka?
Alakaapissa oikealla, en noussut sohvalta.
Pieni tauko.
En näe sitä.
Paistinpannun takana.
Vielä hiljaisempi tauko.
Löytyi.
Tyyne yskäisi vähän nolona. Aira tutki tauluja seinällä, Salli katseli ulos ikkunasta syyttömänä.
Kysyin Airalta:
Otatko teetä sillä aikaa kun ruoat valmistuu? Keitän veden.
Otan mielelläni, Aira sanoi, ja sain tilaisuuden poistua hetkeksi keittiön puolelle. Siellä Anja seisoi leikkuulaudan ääressä kuin komentaja, joka on määrätty perunoita kuorimaan.
Ei vaihdettu sanaakaan.
Laitoin veden kiehumaan, otin mukit ja lähdin takaisin olohuoneeseen.
Ruoka valmistui, mutta hitaasti, vähän sekavasti. Kana kuivui, kastike jäi vetiseksi. Anja kattasi pöytää sillä olevalla antaumuksella, jolla tehdään velvollisuus, jonka haluaisi nakata jollekin muulle.
Tyyne kehui kohteliaasti:
Anja, olet sinä ennenkin osannut kokata.
Ruokapöydässä oli hiljaista. Ei kiusallista, mutta sellaista että kaikilla oli sanottavaa, muttei kukaan sano mitään ääneen. Kaikki kehuivat kanaa vähän väkinäisesti mutta yrittivät parhaansa.
Itse vain hymyilin, kyselin Airan lasten kuulumisia, osallistuin keskusteluun mökkiremonteista ja kaadoin lisää teetä.
Anja istui pöydän päässä hiljaa.
Kun vieraat olivat lähteneet ja astiat tiskattu, Anja tuli keittiöstä pyyhe kädessä tietenkin ripustettuna lenkki alaspäin.
Istuin olohuoneessa teekuppi kädessä, Ville vieressä.
Anja pysähtyi ovelle, istuutui tuoliin, eikä hetkeen sanonut mitään. Ikkunan takana oli jo täysin pimeää, ja naapurista kantautui televisiosta jotain uutisten ääniä.
Keksit kyllä aika ovelan ratkaisun, Anja sanoi lopulta.
Tiedän vain, mitä haluan, vastasin.
Anja nyökkäsi, nousi ylös ja meni omaan huoneeseensa. Ovella vielä hetken epäröi:
Se sun kalakeitto ilman perunaa oli oikeasti aika hyvää.
Ja sitten hän katosi.
Ville loi katseen minuun.
Tiesitkö etukäteen, että teet noin?
Silloin kun et vastannut käytävässä, vastasin.
Hän nyökkäsi eikä kysynyt enää.
Kolme päivää myöhemmin Anja lähti takaisin Tampereelle. Pakkasi itse, tilasi itse taksin. Halasi Villeä, ja hetken päästä myös minua.
Suljin oven hänen jälkeensä, menin kylpyhuoneeseen ja ripustin oman pyyhkeeni takaisin ylös lenkki ylöspäin, ihan niin kuin itse haluan.
