Riikka, moi! Otahan vieras vastaan, sanoi pikkusisko ja tönäisi matkalaukun eteiseen jalallaan.
Lauantaina, puoliltapäivin, kun Liisa makaili tuolilla ilman sen kummempia ajatuksia, ovikello soi.
Kaksi kertaa. Sitten vielä kolme. Sitten pitkään, päättäväisesti.
Jari, joka tuijotti tv:tä, mutisi hajamielisesti:
Onpa joku sitkeä.
Oven takana seisoi Niina, nuorempi sisko. Kaksi suurta matkalaukkua, olkalaukku ja sellainen itseensä tyytyväisen ihmisen ilme, joka on päättänyt jotain elintärkeää.
Riikka, moi! Otahan vieras! sanoi hän ja pyöräytti ensimmäisen laukun sisään. Niin varmasti, kuin olisi treenannut koko ikänsä.
Liisa väisti vaistomaisesti. Neljäkymmentä vuotta sisaruutta jättää elämään omat reflekseensä.
Kuinka pitkäksi aikaa? hän vilkaisi toista laukkua.
Niina riisui takkinsa, ripusti samaan naulakkoon kuin Liisan villakangastakki, ja katseli ympäriinsä kuin rakennusmestari vastaanottaen työmaakohdetta.
Pysyvästi, Liisa. Muutan teille. Kolmio, teitä kaksi, yksi huone liikaa. Ratkaisin asian.
Liisa katsoi siskoaan hetken. Niina oli ratkaissut.
Jari lisäsi tv:tä aavistuksen kovemmalle.
Oletko tosissasi, Niina?
Totta kai, vastasi Niina jo kuljeskellen käytävässä ja tirkistellen huoneisiin. Oi, tämä käy. Valoisa. Ikkuna pihalle. Rauhallinen.
Vierashuone. Juuri se, jossa oli vanha vuodesohva, ompelukone ja kolme laatikollista tavaroita, joita Liisa ei saanut ikinä käytyä läpi.
Niina. Liisa ilmestyi oviaukkoon. Emme ole tästä edes puhuneet.
Mitä siitä puhua? kysyi sisko silmät suurina. Me ollaan yhtä ja samaa verta, Liisa. Kaikki on yhteistä, näin äiti opetti. Sinuakin, minua myös.
Liisa ajatteli, että olisi parempi olla muistamatta äitiä juuri nyt.
Tv:n takana sääennuste jupisi tulevaa viikkoa. Jari näytti haluavan perehtyä siihen perusteellisesti.
Ja Niina avasi jo laukkua.
Hän asettui taloksi. Täydellä painolla, emännän ottein, kuin olisi saanut sen takaisin, mikä hänelle aina kuului.
Sänky siirtyi ensiksi, ei kuulemma voinut nukkua pää ikkunaa vasten tulee vetoa, Liisa, mä en kestä, niska jumissa. Ompelukone työnnettiin nurkkaan mitä se tässä tekee? Et edes ompele. Liisa katseli ompelukonetta, joka liukui nurkkaan, ja vaikeni.
Illalla eteisessä oli Niinan tohvelit suuret, pörröiset, tupsukoristeiset, joita löytää vain ylikuumentuneissa kauppahalleissa. Vieressä Liisan sirot nahkakengät näyttivät kirjastonhoitajalta karhujen keskellä.
Jari söi illallisella hiljaa, silmät lautasessa, kuin olisi syväanalysoimassa keittoaan.
Keitto on hyvää, hän totesi.
Tavallista keittoa, sanoi Niina ja jatkoi käytännöllisesti: Jari, onko teillä tuuletinta? Huoneessa on nihkeä ilma.
Jari nosti katseensa. Katsoi Niinaa. Sitten Liisaa.
Kyllä kai joku löytyy, hän sanoi.
Liisa huokaisi mielessään niin syvältä, että jossain nilkan tienoilla tuntui hetken kolahdus.
Kolmantena päivänä Niina kävi jääkaapin kimppuun.
Ja juuri se oli mielenkiintoista ei vain vilkaistu, vaan tutkittua tutkijan tarkkuudella, niin kuin jokin uusi eliö.
Liisa, sinulla on vanhentunutta piimää.
Tiedän, en ehtinyt viedä pois.
Ja miksi ostat kolme voipakettia kerralla? Ne vievät tilaa.
Niina, tämä on minun jääkaappini.
No entäs sitten? En minä mikään vieras ole.
Se oli hänen tunnuslauseensa. Yleispätevä vääntöavain. Viisi kertaa päivässä Liisa ajatteli, että ehkä pitäisi joskus vastata rehellisesti: Ei, Niina, juuri tämän kysymyksen kohdalla olet aivan vieras. Mutta ei sanonut.
Niina oli tässä vaiheessa jo kotonaan.
Hän tiesi tarkkaan, milloin Jari lähti puutöihin ja milloin tuli takaisin. Hän arvasi, milloin Liisa katsoi draamasarjaa, ja silloin hän aina ilmestyi teekuppi kädessä vaihtamaan ajatuksia elämästä, entisistä naapureistaan, säästä, nuorison rappiosta, politiikasta (tässä erityisen ehtymätön aihe).
Liisa nyökkäili, vilkaisi ruudulle, jossa hänen suosikkihahmonsa kohtasi suuria tunteita, ja ajatteli ettei oman elämän draama tästä paljon vaatimattomammalta näyttänyt.
Aamuisin Niina heräsi ensimmäisenä.
Liisa oli ennen luullut pikkusiskoa yökyöpeliksi. Mutta ei: aamuvirkku, ohjelmoidusti. Keittiössä kolistiin ja pannu sihisi jo kuudelta, pirteän partiolaisen trumpetilla:
Jari, haluatko munakasta? Liisa, laitanko tomaattia vai ilman? Löysin jääkaapista juustonpalan, vähän kova jo, raastoin sen tähän, eipä mene hukkaan!
Jari kömpi keittiöön vähän pettynyt ilmeessä, kuin ei oikein tiennyt, miksi aikainen aamu ei tuntunut hyvältä. Istuuntui. Söi. Sanoi kohteliaasti kiitos.
Liisa seisoi ovensuussa kylpytakissaan, katsoi näkyä.
Hän syöttää munallani aviomiestäni. Omassa keittiössäni.
Se oli ehkä se hetki, kun Liisan sisällä jokin narahti.
Hän kaatoi itselleen kahvin, istuutui ikkunan ääreen ja soitti tyttärelleen.
Sanni, oletko kiireinen?
En, äiti, mitä asiaa?
Tule käymään. Tarvitsen juttukaveria.
Sanni ilmestyi sunnuntaina, ennen lounasta. Tuo mukanaan Fazerin kakkua. Laittoi pöytään, halasi äitiään ja kysyi hiljaa:
No, mitä on tapahtunut?
Liisa kertoi. Kaiken: matkalaukut, tupsutossut, ompelukone nurkassa, juuston jonka kätevästi raastoin, aamumunakkaat.
Sanni kuunteli keskeyttämättä. Välillä kulmat kohosivat niin, että hipaisivat otsatukkaa.
Äiti. Maksaako hän mitään? Ruoka, sähköt, vesi?
Sanoo maksavansa ruoasta.
Sanoo vai maksaa?
Liisa vaikeni.
Sanoo.
Sanni vilkaisi kohti käytävää, jossa vierashuoneen ovi oli kiinni.
Samassa Niina tuli sieltä. Hän näki Sannin, ilahtui aidosti leveä hymy, ihmisen riemu jolla ei ole salattavaa.
Sannikka! Voi että kun tulit! Liisa, missä on sokeri? Kuppirasia tyhjä.
Kaapissa, sanoi Liisa.
Saanko ottaa?
Ota vain.
Niina sieppasi sokerin, kaatoi kahviinsa, maistoi. Nyökkäsi hyväksyvästi itselleen.
Sanni katseli häntä sillä rauhallisella, päättäneellä katseella, jonka on saanut jo ennen keskustelua.
Niina-täti, sanoi Sanni, milloin muuten myit asuntosi?
Tauko.
Lyhyt, mutta paljonpuhuva.
Mistä kuulit? Niina laski kupin.
Toini-täti mainitsi. Soitto tuli ja nimestä lipsahti.
Niina katsoi Liisaa. Liisa tuijotti ikkunasta ulos.
No jaa, Niina sanoi ja äänessä kuului se tuttu sävy, hieman loukkaantunut, hieman painokas, kuin syyllinen joka silti kuvittelee olevansa oikeassa, Rahat on tallessa. Katson nyt rauhassa, nykyisillä hinnoilla ei kannata ostaa. Pystyn säästämään, ja ratkaisen sitten.
Kuinka kauan hetken? kysyi Sanni.
No, vuoden, ehkä kaksikin. Katsotaan nyt.
Liisa irrotti katseensa ikkunasta.
Niina, hän sanoi hiljaa, tasaisesti. Sinä sait rahat kämpästä ja muutat minulle, ettet joutuisi niitä kuluttamaan. Näinkö on?
No miksi noin pitää ajatella.
Vastaa vaan.
Ollaanhan me samaa perhettä, Niina sanoi. Se oli hänen viimeinen avainlauseensa, se varmin.
Mutta Liisaa se ei enää hetkauttanut.
Sanni perheineen muuttaa tähän huoneeseen. Kutsuin heidät, muuttavat ensi lauantaina.
Niina tuijotti Sannia. Sanni joi teetä ja katseli kuppinsa pohjaa kuin tietäen enemmän kuin puhuu.
Missä välissä ehti, ehti Niina sanoa.
Tämä vain ehti, Liisa sanoi.
Valhe. Sanni asui omalla tahollaan, eikä aio muuttaa. Mutta Liisa katsoi siskoaan sellaisella tyyneyllä, ettei Niina osannut muuta kuin yllättyä.
Niina oli vaiti hetken. Sitten oikaisi aamutakin.
Selvä, hän sanoi. Lyhyesti, liikoja selittämättä.
Ja poistui huoneeseensa.
Kaksi päivää Niina pakkasi.
Siinä samalla rauhalla kuin oli saapunutkin. Ensin rapisivat pussit, sitten kilisivät henkarit, lopuksi siirtyi kalusteita paikalleen. Liisa ei mennyt katsomaan. Ei Jarikaan.
Keskiviikon aamuna Niina tuli keittiöön kahden matkalaukun kanssa. Laski ne oven viereen.
Tamaran luo menen nyt, hän sanoi. Kutsui jo aikoja sitten.
Hyvä, sanoi Liisa.
Soittele joskus.
Soitan kyllä.
Niina tarttui laukkuun.
Liisa, hän sanoi ovelta kääntymättä. Olet kovasti muuttunut.
Liisa mietti hetken.
Niin, ehkäpä, hän vastasi.
Ovi sulkeutui.
Liisa seisoi hetken eteisessä. Katsoi naulakkoa, josta Niinan takki oli kadonnut. Lattiaa, jolla ei enää ollut pörrötossuja. Jotenkin eteinen oli avarampi.
Hän meni vierashuoneeseen. Avaa ikkunan.
Sitten hän siirsi ompelukoneen takaisin ikkunan viereen, siihen mihin se oli aina kuulunut.
Illalla Sanni soitti:
Mitä kuuluu, lähtikö?
Lähti.
Ja miltä tuntuu?
Liisa pysähtyi miettimään.
Hyvältä, hän sanoi. Oikein hyvältä.
Ulkona alkoi hämärtyä, Jari kolisteli keittiössä astioita, ja se oli juuri niin hyvä ja tavallinen ääni kuin vain saattoi olla.
