No niin, poika, siinäpä sitten toit meille, taivas varjele, oikein kiertolaisen taloon. Ei omaa kotia, ei omaisuutta, vain suuria kuvitelmia ja matkalaukku täynnä kulahtaneita pussilakanoita. Sanoinhan minä sinulle, että pitää etsiä omaa tasoa, ei ottaa mitä sattuu vastaan. Häpeä tässä on ihmisten silmiin katsoa.
Eila Lahtinen lausui nämä sanat kuuluvalla äänellä keskellä olohuonetta, järjestellen mielenosoituksellisesti sitä vaatimatonta pientä omaisuutta, jonka Kerttu toi mukanaan opiskelija-asuntolasta. Kerttu seisoi ovella, puristaen vanhan laukkunsa kahvoja niin että rystyset vaalenivat. Hän olisi mieluiten vajonnut maan alle, kadonnut näkyvistä, kun taas anopin halveksuva katse tökki kuin kylmä piikki ja käly, Sari, irvisti ja sovitteli Kertun ainoaa siistiä huivia peilin edessä.
Jussi, nuori ja äitinsä edessä voimaton, punastui korviaan myöten.
Äiti, lopeta nyt jo, Jussi mutisi, yrittäen napata äidiltään liinavaatepinon. Kerttu on minun vaimoni. Mekin asumme erillään, ihan kuten tiedät. Tuotiin vain tavaroita kun etsimme asuntoa.
Erilläänkö? Eila huokaisi kädet levällään. Milläs varoilla? Insinöörin palkallasiko? Tuoko tuo köyhänyrkki mukanaan kultakimpaleita? Jussi, tulet vielä pettymään. Maalainen on aina maalainen. Ei makua, ei käytöstapoja, ei varallisuutta.
Sana köyhänyrkki tarrautui Kerttuun kiinni kuin takiainen. Anopin suusta sitä kuuluisi jokaisissa sukujuhlissa, jonne Jussi ja Kerttu kutsuttiin lähinnä, jotta joku olisi, jolle nauraa. Anoppi ja Sari jättivät käyttämättä harvaakaan tilaisuutta piikitellä: salaatin kuulemma Kerttu leikkasi maalaisten tapaan isoiksi siivuiksi, mekko oli torimuotia, lahja taas halpa.
Kerttu kesti. Hän oli oppinut kunnioittamaan vanhempiaan ja välttämään riitoja hinnalla millä hyvänsä. Lisäksi hän rakasti Jussia ja tämä oli hänen tukipylväänsä, vaikka mies tasapainoilikin äitinsä ja vaimonsa välissä.
Ensivuodet kului niukasti. Asunnot olivat pienvuokra-asuntoja, kaikki piti säästää. Kerttu, koulutukseltaan ompelija, teki tehdastöitä kahtena vuorona ja iltaisin otti kotitöitä lyhensi housuja, vaihdatteli vetoketjuja, ompeli verhoja naapureille. Jussi tarttui mihin tahansa lisätöihin: ajoi taksia, korjasi tietokoneita.
Miehen suku osallistui heidän arkeensa lähinnä arvostelulla ja hyvillä neuvoilla, ei avulla, vaikka Eila periksiannosta huolimatta omisti hulppean asunnon keskustassa, oli jäänyt periä osakkeita ja Sari oli mennyt naimisiin keskitason yrittäjän kanssa. Tukea ei tullut koskaan, mutta neuvoja ja huomauttelua sitäkin enemmän.
Kerran, kun jääkaappi hajosi ja ruokia piti säilyttää parvekkeen pussissa, Jussi uskalsi soittaa ja pyytää pienen lainan ennen seuraavaa palkkaa.
Ei ole rahaa, ilmoitti Eila heti, edes kuuntelematta loppuun. Ja vaikka olisi, en tiedä antaisinko. Tehän tuhlaatte. Vaimosi kai taas käytti kaiken rätteihin. Opetelkoon säästämään. Minä keitin lapsena puuron nauriista.
Se ilta jäi Kertun mieleen. Hän vannoi, että he eivät enää koskaan pyytäisi senttiäkään miehensä perheeltä.
Aika kului. Kerttu teki töitä kuin mielipuoli. Hänen lahjakkuutensa ja ahkeruutensa alkoivat kantaa hedelmää. Hän vuokrasi ensin pienen työtilan kauppakeskuksesta, jossa hoiti vaatekorjauksia. Työ oli taidokasta ja asiakkaat olivat tyytyväisiä. Pian suositus kulki suusta suuhun ja asiakkaita alkoi riittää.
Kolmen vuoden päästä hänellä oli jo oma ompelimo. Jussi jätti tympeän työnsä ja otti kontolleen hallintoa, tarvikehankinnat ja kirjanpidon. Heistä tuli tiimi vahva, yhteistä päämäärää tavoitteleva.
Viiden vuoden kuluttua köyhänyrkki Kerttu Miettinen jo omisti oman kodintekstiilien ateljeeketjunsa. Pariskunnalla oli tilava asunto uudessa talossa, hyvä auto ja mökki järven rannalla, jonka olivat itse suunnitelleet ja rakentaneet.
Koska yhteydenpito Jussin sukuun oli jäänyt minimaaliseen, juhlapuhelut ja harvat kohteliaat vierailut olivat ainoat kontaktit. Eila vanheni, luonne kävi yhä katkerammaksi. Sari oli eronnut vauraasta miehestään (tämä ei enää jaksanut Sarin vaatimuksia ja kiukkua) ja muuttanut takaisin äidin luo. Kaksistaan he viettivät päivänsä, söivät säästöjään ja valittivat elämän epäreiluutta.
He eivät noteeranneet Kertun ja Jussin onnistumisia. Kun Jussi tuli uudella autolla, Sari virnisti:
Rahoitettu varmaan kymmeneksi vuodeksi? Nykyäänhän kaikki velkaantuvat.
Kerttu vain hymyili. Hän tiesi, mitä jokaisen euron ja valvotun yön eteen oli tehty.
Sitten, kirkkaana syyspäivänä, Kertun puhelin soi. Näytölle ilmestyi: Eila Lahtinen. Kerttu yllättyi yleensä anoppi soitti Jussille.
Hei Kerttu-rakas! anopin ääni oli honottavan pehmeä, niin imelä, että Kerttua melkein nauratti. Mitäs teille kuuluu?
Kiitos kysymästä, hyvin. Jussi on töissä, hän soittaa teille myöhemmin takaisin.
Voi, enhän minä Jussille vaan sinulle, tyttöseni! hyrisi Eila. Hän ei ollut koskaan ennen näin lempeästi Kertusta puhunut. Ajattelimme Sarin kanssa, että oispa mukava tulla kylään. Pitkään ei olla nähty Kuulemma teillä on remppakin valmis?
Kerttu ihmetteli, mistä moinen äkillinen kiinnostus. Mutta hän ei voinut kohteliaasti kieltäytyä.
Tietysti voitte tulla. Kävisikö lauantaina lounasaikaan?
Sopii oikein hyvin! Nähdään silloin, kultaseni!
Lauantaina Kerttu kattoi pöydän ei näytelläkseen, vaan koska heillä oli tapana syödä hyvin ja yhdessä. Uunipaistia, salaattia, puolukkapiirakkaa Kerttu nautti ruoanlaitosta, se oli hänen tapansa rentoutua.
Vierasväki saapui tasan kahdelta. Eila, keppiä pidellen, ja Sari, liian pienessä kirkkaassa mekossa. He pysähtyivät tuulikaappiin, katse kiersi nälkäisesti: laadukkaat tapetit, parkettilattia, italialainen sohvaryhmä, taulut seinällä. Katse oli kuin arvioijan, ei vieraan.
Oho, Sari huokasi ääneen. Onpas teillä hulppeat oltavat.
Tervetuloa, käykääpesemässä kädet, Jussi opasti, auttaen äitiään takin kanssa.
Alkuun ruokapöydässä tunnelma oli kireä. Anoppi ja käly söivät hyvällä halulla, mutta piilottivat piikittelynsä kehujen alle.
Kylläpä osaat laittaa, Kerttu, kehui Eila. Komeaa lihaa, varmaan kallista? Meillä ei eläkkeillä tuollaisiin ole varaa, ihan kyyneleet tulee.
Äiti, nyt riittää, ärähti Jussi.
Enhän minä mitään Iloitsen, että poikani on saanut kodin ja kunnon vaimon.
Kahvipöytä hiljeni nälän taituttua. Eila katsoi Sariin ja avasi asiansa:
Kiitos hyvästä ruoasta, lapset. Mutta me emme tulleet tänne silmää karkkia hakemaan. Asia olisi. Perhettä kun ollaan.
Kerttu havahtui ja suoristi ryhtiään. Juuri tätä hetkeä hän oli odottanut.
Olemme Sarin kanssa päättäneet laittaa vanhan mökin kuntoon, Eila jatkoi, pyyhkien suupieliään. Siellähän on talo romahtanut, katto vuotaa ja lattiat lahot. Olisi ihana päästä kesällä järven rannalle, iän karttuessa kaupunki käy tukalaksi. Ja Sarikin tarvitsee luonnonrauhaa.
Ja mitä päätitte? Jussi kysyi, aavistaen jo.
Rakennetaan uusi talo! Sari tempaisi innolla. Harkkotalo, lämmin ja moderni, iso terassi, isot ikkunat Talvella voisi tulla vaikka luistelemaan!
Hieno idea, Kerttu myönsi. Kuulostaapa hyvältä.
Mutta, jatkoi Eila dramaattisesti, nykypäivänä kaikki maksaa. Firma pyysi työstä kolmesataatuhatta euroa. Mistä me kaksi leskeä sen repäisemme? Säästöt on huvenneet jo.
Huoneessa oli vain kellon tikitys.
Haluatteko… Jussi aloitti.
Haluamme pyytää teiltä apua, Eila katsoi suoraan Kerttuun. Teillä kun menee hyvin, onhan se teille pieni raha. Meille se olisi elämä. Voisimme kutsua teidätkin mökille, lapset saisivat leikkiä, yhdessä grillaisimme. Tulisi yhteinen paikka suvulle!
Kerttu siemaisi teetä. Häntä huvitti koko esitys. Yhteinen paikka. Silloin häntä ei ollut koskaan kutsuttu mukaan, ettei tavarat likaannu.
Haluatte siis lainata tuon summan? Kerttu tarkisti rauhallisesti. Millä aikataululla maksatte takaisin?
Eila ja Sari vilkaisivat toisiinsa.
Kerttu-rakas, älä enää puhu lainasta, vanha nainen ei semmoista pysty maksamaan. Ja Sari on vielä… etsimässä uutta uraa. Ajattelimme, että perheen kesken, kun noin hyvin menee, ei tuollainen raha tunnu missään. Kolmas ateljee avattu, kuulin juuri. Rahaa ei hautaan saa mukanaan, mutta täällä se olisi hyvässä käytössä.
Eli haluatte, että lahjoitamme teille kolmesataatuhatta euroa mökin rakentamiseen? Jussi kysyi, ääni kovana.
Älkää nyt sanoko lahjoitus, Sari loukkaantui. Ajatelkaa sijoituksena. Kyllä mökki teille jää joskus, kun äitiä ei enää ole!
Eläkää pitkään, Eila, Kerttu sanoi. Mutta kerrotaanpa suoraan. Pyydätte kolmesataatuhatta euroa. Ilmaiseksi. Rakentaaksenne mukavan mökin itsellenne.
Teillekin! kiiruhti Eila lisäämään.
Kerttu nousi ja meni ikkunan luo. Ulkona syksy tuuli puissa, lehdet olivat yhtä haalistuneita kuin vanhat pussilakanat viisitoista vuotta sitten. Hän kääntyi katsomaan Eilaa ja Saria.
Muistan hääpäivämme, sanoi hän hiljaa. Muistan, kun Eila-seni lajettelit tavarani ja sanoit köyhänyrkki. Muistan, miten sanoit, että pilaan poikasi elämän.
Älä nyt vanhoja muistele, Eila huitoi. Kyllä silloin saattoi tulla sanottua yhtä sun toista, mutta kaikki oli pojan parhaaksi. Ja katso nyt olet ihan rouvana!
Olen tässä vain ja ainoastaan siksi, että teitte elämästämme vaikean. Nousimme omin voimin. Työskentelimme vuosia ilman lomia, säästimme ruoasta, ette antaneet edes viittä sataa euroa kun tarvitsimme. Missä olitte silloin?
Ei meillä ollutkaan, Sarikin huudahti.
Oli, Sari. Ostit silloin uuden turkin. Mä muistan. Ja nyt istutte minun pöydässäni ja haluatte, että köyhänyrkki maksaa teille paremman elämän.
Me pyydetään vaan, Eila kiristi ääntään. Et kai jätä vanhaa äitiä kadulle?!
Teillä on hyvä kolmio kaupungissa, katsoi Jussi. Siinä on katto pään päällä. Mökki on luksusta.
Olet mammanpoika! Eila huusi, nousi istualtaan. Vaimo sun on saanut sut pahan valtaan! Odotinkin sitä. Istuu siellä kulta kaulassa, ja äidin pitäisi turvallaan elää ikäloppuna. Kiittämättömät!
Äiti, lopeta. Me emme anna teille rahaa. Eivät lainana, eivät lahjana. Jos haluatte mökin, myykää asunto ja ostakaa pienempi, ottakaa ehkä laina. Eläkää omien varojen mukaan.
Vai niin! Sari pomppasi ylös ja kaatoi teemukin. Tumman ruskea läiskä levisi kankaiselle liinalle. Jääköön teidän pihistelyt. Jonain päivänä tulette vielä apua anomaan! Jumala kaikki näkee.
Ulos minun kodistani, Kerttu sanoi hiljaa.
Mitä? Eila haukkoi henkeä.
Ulos. Ette enää koskaan astu meidän ovesta sisään.
Eila seisoi hämillään. Hän ei ollut tottunut siihen, että Kerttu puolusti itseään. Hän luotti aina Jussin syyllisyyteen ja Kertun miellyttämisen tarpeeseen. Mutta nyt laskelmat pettivät.
Mennään, äiti! Sari tarttui äitiinsä. Täällä löyhkää ahneudelta!
He poistuivat eteiseen päätään puistellen ja jupisten. Jussi ojensi vain takit, ei pahoitellut eikä pidätellyt. Hän katsoi rauhassa, miten hänen sukunsa naisista tuli täysin vieraita.
Kun ovi meni kiinni, asunnossa oli pelkkä hiljaisuus.
Kerttu riisui tahrallisen liinan pöydältä ja heitti pyykkikoriin. Hän istui sohvalle ja peitti kasvot käsillään. Ei itkua, ei tärinää, vain valtava helpotus ja väsymys. Vuosien kitka oli ratkennut lopullisesti.
Jussi tuli viereen ja laski kätensä hänen hartioilleen.
Anteeksi, Jussi sanoi hiljaa.
Mistä? Kerttu kohotti katseensa.
Ettei suojellut paremmin. Että siskoni ja äitini… ovat tuollaisia. Häpeän heidän puolestaan.
Sinun ei tarvitse pahoitella. Et valinnut sukuasi, mutta tänään toimin oikein.
Ajattelin jo, että he ehkä oikeasti välittävät Olinpa tyhmä.
Et ollut. Olit vain hyvä ihminen, Jussi. Uskot parasta muista.
Kolmesataatuhatta… kyllä pokkaa riitti. Jos olisimme antaneet, olisiko se muuttanut mitään?
Ei, Kerttu vastasi vakaasti. Silloin he olisivat käyttäneet meitä hyväksi yhä uudestaan. Tällaiset ihmiset halveksivat aina niitä, jotka ovat eri piiristä nyt me olemme liian rikkaita ja itara.
Olet oikeassa. Kuten aina.
Jussi haki viinipullon.
Nostatetaanpa malja. Meille. Että selviydyimme, olemme yhdessä ja velkaa vain toisillemme.
He istuivat omassa kodissaan, joivat viiniään ja katsoivat, miten ilta hämärtyi kaupungin yllä. Puhelimet olivat poissa päältä. He tiesivät, että Eila jo soitti kaukaisille sukulaisille, vuodattaen tarinaa ilkeistä miniöistä ja kiittämättömistä lapsista.
Mutta se ei enää satuttanut.
Kuukauden päästä Kerttu kuuli, että Sari oli taivutellut äidin ottamaan ison lainan asuntoaan vastaan. Rakennusmiehet ottivat ennakkomaksun ja katosivat jälkiä jättämättä, jättäen pihalle vain suuren, vesisade täyttämän kuopan. Nyt kaksikko ramppasi oikeudessa, pelkäsivät menettävänsä kaiken.
Jussi sai vielä muutaman puhelun, mutta ei enää vastannut. Pian hän vaihtoi numeron.
Kerttu seisoi uudessa ateljeessaan, sormet silkkikankaalla. Hän ajatteli, miten oikeudenmukaisesti elämä palkitsi: kaikki järjestyy paikalleen ja jokainen saa ansionsa mukaan. Köyhänyrkki oli rakentanut omatoimisesti kodin ja menestyksen kodin, jossa vallitsi rakkaus ja kunnioitus. Samaan aikaan ne, jotka elivät omalla ylemmyydellään, jäivät kiukun ja kateuden armoille.
Lopulta Kerttu ymmärsi todellinen myötäjäinen ei ole vanhempien raha tai lakanoiden määrä, vaan ne ovat luonteenlujuus, ahkeruus ja kyky rakastaa. Ja sitä hänellä oli yllin kyllin.
Elämän suurin rikkautesi olet sinä itse ja se, mitä sydämestäsi ja käsilläsi rakennat.
