Äiti muuttaa meille, piste, sanoi Eero. Mutta illalla hän jo pakkasi tavaroitaan.
On olemassa sellainen miestyyppi he tekevät päätöksiä kuin naulasivat laudat paikalleen: nopeasti, terävästi ja katsomatta, osuivatko ees oikeaan kohtaan.
Eero oli justiinsa tällainen.
Ei paha mies. Ei. Tekee töitä, luotettava, rakastaa äitiään sitä ei voi häneltä ottaa pois. On vain tottunut siihen, että kun hän päättää jotain, niin niin se menee. Vaimo ehkä vähän mutisee, ehkä pyöräyttää silmiään, mutta hyväksyy lopulta. Aina on hyväksynyt.
Maija todellakin hyväksyi. Siinä hymyssä, joka naisille tulee, kun tietävät kyllä jo kaiken.
Sitten eräänä iltana Eero tulee kotiin, pistää veden kiehumaan ja ilmoittaa:
Äiti muuttaa meille. Piste.
Eero sanoi sen kuin toteaisi, että ulkona sataa. Ei kysynyt, ei pyytänyt anteeksi.
Maija paistoi muikkuja.
Hetkinen nyt, mehän ei ole…
Maija. Eero käytti sitä ääntä, jolla normaalisti yksinkertaisesti päättää keskustelun. Äiti on yksin. Hän täyttää jo kuusikymmentä. Se on minun velvollisuus.
Velvollisuus. Juuri se sana.
Ei että mitä mieltä olet, vaan velvollisuus, niin kuin vain Eeron velvollisuus, ja Maija on siinä vain katselemassa.
Eero, aloitti Maija varovasti, Voitaisko keskustella tästä. Äitisi on hyvä ihminen, siitä ei ole kyse. Mutta tää on meidän asunto. Kaksi huonetta, sinä ja minä.
Kaksi sohvaa, Eero keskeytti. Missä siinä muka ongelma?
Maija sammutti lieden. Kääntyi ja katsoi häntä niin kuin yrittäisi hahmottaa, kuuluuko hän ylipäätään mitään muuta kuin omat päätöksensä.
Oletko sä jo päättänyt? kysyi Maija.
Joo.
Ilman mua.
Se on minun äiti.
Siinäpä se.
Maija nyökkäsi hitaasti, mietteliäänä.
Selvä, sanoi hän.
Ja meni makuuhuoneeseen.
Eero seisoskeli hetken keittiössä, meni sitten makuuhuoneeseen, tuli takaisin. Istuikin, nousi, pyöri. Ihminen oli tehnyt päätöksen, eikä tiennyt mitä tehdä, kun kukaan ei hymyillytkään.
Maija istui sängyn reunalla ja katseli ulos ikkunasta.
Ihan yksin päätti, mietti hän.
He eivät puhuneet asiasta illalla. Eivät aamullakaan.
Toisena päivänä Maija kuitenkin yritti vielä.
Eero selaili puhelinta kuten aina iltaisin kun Maija tuli viereen, istui ja laittoi kädet syliinsä.
Eero. Puhutaanko vakavasti?
Eero laski puhelimen alas. Se oli jo lupaus yleensä puhelin on kädessä viimeiseen asti.
Puhutaan vaan, hän sanoi.
Mä ymmärrän, että sä välität äidistäsi. Ihan oikeasti. Hän on yksin, ei se helppoa ole. Mutta meillä on kaksi huonetta. Meitä on kaksi, ja välillä on tiukkaa. Kolmeen se käy…
No entäs sitten? Eero muikaisi.
Sitten on tukalaa. Minulle ei ole mukavaa.
Sä et tykkää mun äidistä?
Maija sulki silmänsä sekunniksi.
Ikuinen kysymys. Kun nainen sanoo on ahdasta, heti tulee: ai et tykkää! Ikään kuin ei voisi pitää ihmisestä ja silti olla haluamatta asua 45 neliön kämpässä.
Ei mulla ole mitään sun äitiäsi vastaan, Maija sanoi kärsivällisesti. Me tullaan toimeen. Mutta käymässä on eri asia kuin että asutaan yhdessä. Ne on eri juttuja, ootko sä samaa mieltä?
Eihän hän ole ventovieras.
En mä sitä sanonut.
Hänelle on raskasta olla yksin.
Ymmärrän.
No mikäs tässä sitten tökkii?!
Maija katsoi häntä pitkään. Sitten kysyi hiljaa:
Kuulitko sä yhtään, mitä sanoin?
Eero ei vastannut. Otti puhelimen taas.
Keskustelu päättyi.
Seuraavana päivänä Liisa-äiti soitti Maijalle.
No Maijakulta, terve! Ääni oli pehmeä, vähän vaivautunut. Anteeksi, että soitan. Eero kertoi… noh, ymmärrän kyllä, että tämä on vähän kinkkinen juttu.
Ei tässä mitään, Liisa, Maija totesi automaattisesti.
No kyllä tässä on, anoppi vastasi nätisti. Kuulen sen sun äänestä.
Hetki hiljaisuutta.
En mä kyllä ihan tiedä, miten tää nyt olisi ajateltu, Maija tunnusti.
No mä tiedän, Liisa sanoi. Oikein hyvin tiedän. Mullakin oli anoppi, neljäkymmentä vuotta sitten. Sekin muutti meille, eikä kysytty mitään. Kolme kuukautta meni ja erilleen lähdettiin, melkein hulluna molemmat.
Maijaa hymyilytti väkisin.
Mutta Eero oikein jankuttaa asian puolesta.
Sellainen se poika on, hyvä poika… ehkä vähän liiankin kiltti, kun jotain oikein päättää, niin sitä ei pysäytä. Oli samanlainen jo pikkupoikana. Päätä hakkaa seinään jos ei muuta keksi.
Maija ei kommentoinut. Mitäpä siihen sanoisi.
Juttele sen kanssa uusiksi, Liisa neuvoi. Mutta älä neliöistä. Sano suoraan: Eero, mulle on tärkeää, että kysyt ja neuvottelet. Sano vain niin.
Entä jos se ei vieläkään kuule?
Tauko.
No sitten se on jo eri keskustelun paikka, anoppi sanoi hiljaa. Mutta uskon että kuulee. Kestää vaan aikansa miehillä herätä. Ne kääntyy kuin Silja Line Ruissalossa.
Maijaa nauratti yllättävän paljon.
Kiitos, hän sanoi.
Eipä kestä, ja sitten vielä lisäsi varovasti: En mä halua olla teidän välirikon syy. Muista se. Eero voi sanoa mitä vain, mutta minä en halua.
Illalla Eero tuli kotiin ja heti huomasi, että jotain oli muuttunut.
Mikä nyt? kysyi hän.
Ei mikään.
Syötiin. Sitten Maija sanoi:
Eero, saanko sanoa yhden jutun? Vain yhden, etkä keskeytä.
Eero nyökkäsi.
Ei mua kiinnosta, onko se sun äiti vai mun, kaksi huonetta tai kymmenen. Mulle tärkeintä on tämä: sääpäätit meitä molempia koskevan asian, eikä kysytty multa mitään. Niin kuin mä en täällä asuisi.
Eero avasi suunsa.
Älä keskeytä, Maija muistutti.
Eero sulki suunsa.
Se oli siinä. Siinä kaikki.
Maija nousi, lähti tiskaamaan.
Eero istui, tuijotti liinaa pitkään. Nousi, kulki parvekkeelle, pyöri ympäri, palasi keittiöön ja halasi varovasti.
No niin, Maija sanoi. Mennäänpä teelle.
Eero piti mukia kaksin käsin, hiljaa.
Soititko äidille, Maija kysyi.
En vielä.
Hän soitti minulle.
Eero nosti päätään.
Mitä sanoi?
Paljon kaikkee, Maija virnisti. Se sun äiti on fiksu.
Eero nyökkäsi, vähän vaivaantuneena. Niin kuin olisi kiitetty omasta lapsestaan.
Niin on, hän myönsi.
Ulkona tihkusade muuttui vesisateeksi. He joivat teetä, ja jotain raskasta alkoi vihdoin hiljalleen laskeutua pois.
Kolmantena päivänä Eero soitti äidilleen, Maijan kuullen.
Äiti, ala pakkailemaan hiljalleen, tulen viikonloppuna auttamaan.
Maija seisoi keittiön ovella ja kuunteli. Kun Eero lopetti puhelun ja kääntyi, näki Maijan ilmeen.
Ei, Maija sanoi.
Eero irvisti.
Maija, en mä voi jättää äitiä yksin, ymmärrätkö?
Mä en vaadi, että jätät, Maija keskeytti. Pyydän vain, että kysyt multa. Siinä kaikki.
Eero kierteli pitkin olohuonetta.
Sulla on siis mukavuus tärkeämpää kuin mun äiti, vai?
Eero. Maijan ääni oli hiljainen. Ei nyt.
Mutta mä sanon! Eero korotti ääntään, ensimmäistä kertaa koko aikana. En halua valita vaimon ja äidin välillä! Onko tämä muka normaalia, että mut pakotetaan valitsemaan?!
Ei sua kukaan pakota, Maija sanoi. Sä asetat itse itsesi siihen asemaan, kun päätät yksin ja odotat, että mä hyväksyn.
Ja sä et sitten hyväksy?
En.
Eero katsoi Maijaa pitkään. Niissä katseissa oli hyvä annos epäuskoa, loukkaantumista, kiukkua ja vielä jotakin sanoinkuvaamatonta.
Selvä, hän sanoi.
Meni makuuhuoneeseen.
Maija kuuli, kun Eero avasi vaatekaapin.
Kohta hän tuli takaisin laukun kanssa. Laittoi takin päälleen.
Menen Jukan luo yöksi, sanoi.
Hyvä on, Maija vastasi.
Otti avaimet. Seisoi oven suussa sekunnin.
Ymmärrätkö, ettei tämä ole tavallista, näin?
Ymmärrän, Maija vastasi. En vain tajua, miksi se että et kysy multa, on sitten tavallista?
Eero avasi suunsa, sulki, eikä sanonut enää mitään. Lähti.
Ovi meni kiinni.
Maija palasi keittiöön.
Kun vesi alkoi kiehua, puhelin pirisi.
Maijakulta, anteeksi. Eero laittoi viestin, että meni Jukalle. Tämä johtuu muhun, eikö vaan?
Ei, Liisa.
Älä puolustele, minä tiedän. Mun takiahan tämä.
Eeron takia, Maija korjasi. Hän taas päätti kaiken, kyselemättä.
Tauko.
Hyvin teit, Liisa sanoi päättäväisesti.
Mitä?
Teit oikein. Ääni oli napakka. Maija, mä en muuta teille. En ollenkaan. Se on mun oma päätös, ilman Eeroa. Kohta 70 ikävuotta eikä nyt enää tarvitse elää kenenkään nurkissa. Eero on hyvä poika, mutta joskus pitää jarruttaa. Nyt teit oikein. Mua se ei edes kuunnellut.
Aamulla Maija heräsi puoli kahdeksalta. Eipä ollut viestejä.
Elämä jatkui.
Eero tuli seuraavana aamuna, kymmenen aikaan.
Soitti ovikelloa, vaikka oli avaimet. Jo siitä näki, että nyt ollaan eri meiningissä.
Maija avasi oven. Siinä mies jöpötti, vähän ryppyisenä kaverin luona vietetyn yön jäljiltä, kassi kädessä.
Sopiiko tulla sisään?
Tervetuloa, Maija sanoi.
Mentiin keittiöön. Eero istui, laski kädet pöydälle, katsoi niitä.
Äiti soitti mulle, sanoi.
Tiedän.
Sanoi, että ei muuta meille. Että hänen oma päätös, eikä minun tarvitse suostutella. Oli hetken hiljaa. Sanoi vielä, että käyttäydyn kuin täysi pölvästi. Suunnilleen noin.
Liisa on viisas nainen.
Niin on, Eero nyökkäsi, tällä kertaa ilman piilovitsejä. Maija, mä en oikein osaa näistä puhua hyvin. Tiedät kyllä.
Tiedän.
Ymmärsin kyllä. Tein väärin, kun päätin yksin ja odotin, että sinä vaan suostut. Ei se toimi noin.
Maija katsoi häntä.
Ei toimi, myönsi hän.
En aio enää toimia niin, Eero sanoi, ihan yksinkertaisesti.
Maija kaatoi teetä, laski kupin hänen eteensä.
Äidistä puheen ollen, Maija sanoi. En ole sitä vastaan, että hän käy meillä. Viikonloppuisin vierailulle, autetaan toisiamme. Hyvä niin.
Selvä, Eero sanoi.
Katsoi Maijaa taas sillä uudella, erilaisella katseella, jonka Maija oli huomannut jo aiemmin.
Oot sä aika hyvä, Eero sanoi hiljaa.
Tiedän, Maija vastasi.
Nyt hymyilytti ensimmäistä kertaa kolmeen päivään.
Ulkona paistoi sellainen aivan tavallinen syysaurinko ei lämmin, ei kirkas, vaan ihan arkeen sopivan lempeä. Kaikki tuntui olevan taas paikoillaan.
